Facebook-pakoani on kestänyt nyt kymmenisen päivää. Ehkä. En muista tarkasti. Mitäkö olen tehnyt? Voi veikkoset, olen elänyt. Olen tavannut ystäviäni, olen lukenut kirjoja, olen lenkkeillyt, nikkaroinut kärsivällisesti ja hymyillen lasteni kanssa leikkimökin. Sen sijaan, että olisin aamulla ensimmäiseksi kaivanut kännykkäni esiin ja selaillut facebookia, olen ensi töikseni avannut seinänkokoiset 20m2:n parvekkeellemme johtavat puolikaariovet (kuvittele ovia, jotka ovat Disneyn Tuhkimo-elokuvassa, ne ovat samanlaiset), astellut yömekon helma kevyesti hulmuten tasanteelle, tarttunut molemmin käsin kaiteeseen ja nuuhkaissut sisääni raikasta ja aurinkoista aamuilmaa. Olen katsellut kuinka pikkulinnut leikittelevät kilvan yläpuolellani, olen rapsutellut luokseni tulleita kauriin vasoja, tai mitä ne bambit nyt ovatkaan. Sanalla sanoen olen nauttinut elämästä ilman facebookia.
Tai. No. Monen monta kertaa olen yllättänyt itseni halaamasta vaimoani takaapäin hänen selaillessaan puhelimella tai ipadilla facea, kuten minäkin aikoinaan. Olen "nuuhkinut" hänen hiuksiaan ja halaillut ylettömän pitkään, yrittäen vaivihkaa nähdä mitä somessa tapahtuu. Iiihan pikku vilkaisu vain....
Ketä minä huijaan! Onhan tämä nyt hyvänen aika hankalaa! Puhelimitse olen saanut kiinni viisi kaveria, tavannut noin kolme, yhdelle kaverille lähetin jopa vintagetyyliin sähköpostia. On kovin järkyttävää todeta, että siihen miksi ihmisiä tapaa nykyään yhä harvemmin tosielämässä, on syynsä. Olisi todella mahtavaa nähdä kavereita ja istuskella iltaa joka päivä, mutta eihän sellaiseen ole aikaa. Toki voisi ajatella, että aikaa olisi enemmän, jos kaikki eivät olisi kännyköidensä ja padiensa äärellä. Mutta toisaalta, iso osa kavereista asuu eri paikkakunnalla, osa eri maassa ja jotkut jopa toisella puolella maapalloa.. Eräs ystäväni, jonka tapasin livenä(!) kiteytti asian fiksusti: "Kyllä se facebook on nykyään vähän niin kuin puhelin ennen: jos ei sitä sinulla ole, vaikea sinua on tavoittaa ".
Kertoessani olevani facebook-lakossa olen huomannut lokeroivani itseni vapaaehtoisesti "erilaiseksi" muiden silmissä. Nykypäivänä FB:ttomuutta voisi verrata vaikkapa kasvissyöntiin tai raittiuteen ja niiden eri ehdottomuusasteisiin.
Vastaani on tullut hyväntahtoista ihmettelyä:
"Ai sä et käytä somea. Ollenkaanko? Siis mulle ihan ok ja must on tosi hienoo, et joku niinku pitää tollee kiinni periaatteestaan. Mut eiks teitä oo sellasiikin, jotka käyttää niinku vähä, tai sillee, et voi kattoo päivitykset, muttei ite päivitä? Ja sit sellasii, jotka voi käyttää twitterii tai instagrammii, mut sit ei tyyliin facee?"
"Joo, no mä arvelinkin, että sä oot "niitä", teillähän on noita lapsia aika liuta. Mites, onks se oikeesti niin, että te ette saa käyttää facen lisäks ehkäisyä?"
"Ooksä niinku ihan täysfacettomalla dieetillä? Voiksä niinku käyttää läppäriä, jos sillä on joku ollu faces? Tai reagoiksä siihen, jos huonees on joku joka käyttää facea? Tai siis haittaakse, jos seurassa joku muu käyttää?"
"Toi on kyl huikee juttu toi sun facedieetti, mä en ite kyl ikinä pystyis, mä tykkään niin facesta, etten mä vois olla ilman, mä oon ihan koukus....ootas, mulle tuli ilmoitus...Mut joo, oikeesti toi on tosi hieno juttu. Peace."
"Ohhoh! Etkö käytä ollenkaan? Siis edes seurassa, tai lomilla? Kerros nyt niinku mies miehelle, että eikö nyt sentään edes silloin tällöin tule kiusausta laittaa instagrammiin kuva lauantai-illan pihviateriasta, hä? *vink, vink*"
Lisäksi olen kohdannut hivenen punaniskaista, negatiivisempaa kommentointia:
"Ooksäkin niitä v****n 99 päivää-pellejä? Miten kukaan voi addiktoitua johonkin feizbh...feicb...faicbo..ihan sama!!! Voi morjens! Menisit sinäkin töihin, etkä elelis veronmaksajien rahoilla"
"Siis ei nyt millään pahalla, mutta eikö tuo oikeasti vaan hankaloita sinun ja läheistesi elämää? Tarkoitan, että eihän sinulla ole mitään terveydellistä, syytä olla ilman sosiaalista mediaa? Kyllä mä sen ymmärrän, että joku joutuu terveyssyistä välttämään facea ja twitteriä, mutta vapaaehtoisesti? Kyllä siinä vaan tekee itelleen asiat vaikeaksi, eihän tuollaista voi kutsua kyläänkään, kun ei tiedä voidaanko kattoa netistä yksi hauska video, vai loukataanko me tätä yhtä hihhulia."
Toki mukaan on mahtunut muutama pakollinen, tyystin epäasiallinen mikähän-on-pointtisi-kommentti:
"Joopa joo, olisi saunan taakse asiaa. Eivät valittaneet sodassa, vaikka ei ollut sähköä. Miksi siis nyt, kysyn vaan?"
"Etelän poika taitaa olla idiootti. Taitaisi tulla äitiä ikävä jos joutuis poron nylkemään tunturissa. Meillä rovan niemellä päin tuollaiset käytetään peto eläimille syötteinä."
Uskon tämähetkisen uteliaisuuden kavereideni kuulumisia kohtaan olevan täysin normaalia. Elän vielä siirtymävaihetta kohti puhtaasti livekontaktipainotteisempaa elämää ja tällä hetkellä minua vaivaa sekä somen aiheuttama jetlag että vanhanaikaisen face to face -elämän rutiinin puute. Säälittävää, myönnän.
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Run baby run!
Note to self: Älä ikinä uhoa liikoja! Tai jos uhoat, selvitä ensin taustat!
Nyt nimittäin kävi niin, että (varsinkin tosielämässä) paljon kouhkaamani osallistumiseni ensi vuoden Tukholman maratonille on vaarassa peruuntua. Kävi nähkäätten niin, että kerskuessani juoksumotivaatiostani ja lupauksesta osallistua Tukholman juoksuun, kuulin kyseisen tapahtuman olevan yleisesti perin hankala osallistua siksi, että se järjestetään perinteisesti juuri samana päivänä kuin meillä kotosuomessa on koulujen päättäjäiset ja valmistujaiset. Pahaksi onneksi, tai siis perheeni kannalta hyväksi onneksi, ensi keväänä on erään läheiseni lakkiaiset. Niihin juhliin minun on yksinkertaisesti pakko päästä. Juhliin pääseminen tarkoittaa puolestaan sitä, että maraton jää kysesisenä päivänä väliin. Harmi juttu, mutta jatkan harjoittelua.
Vaikka maailma on juoksutapahtumia pullollaan, tuntuu kyseisen kilvan väliin jääminen haukkaavan ainakin hetkellisesti motivaatiota. Erään toisen läheiseni erittäin aktiivisen maratonharrastuksen perusteella tiedän pienempiä tapahtumia järjestettävän lähes joka viikko jossain päsin suomenniemeä. Pienet tapahtumat eivät kuitenkaan kiinnosta, sillä isossa tapahtumassa on aina se ison tapahtuman tuntu. Sitä paitsi isossa tapahtumassa yksittäisen juoksijan yllättävä nuupahtaminen ja kieriminen ojaan lepäämään ei aiheuta yhtä suurta huomiota kuin vaikkapa naapurissani juostavassa 43:n juoksijan Västilän Maratonissa saattaisi. Noh, ei auta lannistua. Maratonosallistumiseni oli lahja vaimoltani, eikä eikä etenkään häälahjahevosta ole suuhun katsominen. Siispä etsiskelen kalenterista jonkin uuden tapahtuman. Helsinki, Berliini, New York..onhan näitä.
Harjoittelu on muutoin sujunut mainiosti, suuresti rakastamani hellekelit ovat jatkuneet jo monta viikkoa, joten juokseminen on ollut varsin leppoista touhua. Toistaiseksi pisin lenkki on ollut reilut 18 km. Lenkin jälkeen olo oli miehekäs, kunnes tajusin etten ollut taapertanut edes puolta tulevasta kisamatkasta, mutta silti suorittamani alimatka oli vaatinut puolitoista kertaa tavoiteajasta. Ainoana pikkiriikkisenä miinuksena mainittakoon ajanpuute. En ymmärrä mitä oikein ajattelin ryhtyessäni ylipäätään harjoittelemaan maratonille! Jos minulla ei riitä aikaa moottoripyöräilylle, nurmikonleikkuulle, onkimiselle, varaston siivoamiselle, parille erittäin akuutille remontille, lasten kanssa touhuamiselle, soittamiselle ja elämiselle ylipäätään miten ihmeessä saatoin edes kuvitella ehtiväni nylkyttämään monen tunnin hitaita juoksulenkkejä, monta kertaa viikossa? Mainitsemani 18 km kesti reilut pari tuntia. Ja se ei ole oikeasti vielä edes pitkä lenkki. Tähän päälle vielä lyhyet kympin lenkit joka päivä, huhhuh.
Googlailin netistä juoksuohjelmia, mutta ne alkoivat kaikessa monimutkaisuudessaan lähennellä rakettitiedettä, joten otin ohjenuorakseni aiemmin mainitsemani maratonaktiiviläheiseni nyrkkisäännön "Mahdollisimman usein, mahdollisimman hitaasti, mahdollisimman kauas kotoa,". Tuohon nyrkkisääntöön lisäsin vielä muutaman salatieteisiin perustuvan jaottelun "viikossa yksi tosi pitkä, loput lyhyempiä, välillä vähän nopeampia". Näillä ajattelin pärjätä. Ainakin siihen asti, että kehitys pysähtyy.
Koska olen tosissani harrastukseni kanssa, ostin uudet juoksukengät ja pienen ruutuvihon lenkkien merkkaamista varten. Tapani mukaan tein kaupat vääränkokoisista ja huonosti sopivista jalkineista. Kenkien käyttämisen mahdollistavien lisävarusteiden, kuten rakkolaastareiden ja kangasteippien suuri kulutus pienentää alelaarista löytämieni jalkineiden ja normaalihinhtaisten jalkineiden erotuksesta syntynyttä säästöä. Lisätään listaan toinen note to self: Säästä toki, mutta älä kengissä!
P.S. Hankkimani vihko on juuri sopivan kokoinen.
maanantai 28. heinäkuuta 2014
Raparperin alla, äidin kasvimaalla...AUTO?!
Kirjoitan nyt tuohtuneena. Tai en itse asiassa ole enää tuohtunut. Olin sitä eilen ja eilen tuohtuneena päätin kirjoittaa mahdollisimman pian jotain aloittamalla virkkeellä "Kirjoitan nyt tuohtuneena". Olin niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että olisin saattanut yhtä hyvin valita tuohtumuksen tilalle "olen pöyristynyt" tai "olen vimmoissani". Sanaa pöyristynyt pyrin välttämään, koska jostain syystä kirjoitan sen usein hätäpäissäni(varsinkin tuohtuneena) väärin, eikä kukaan ota vakavasti sieraimet suurina kirjoittamaani, kylän nuorten julkista kaljoittelua kritisoivaa, kantaaottavaa mielipidekirjoitustani, joka alkaa sanoilla "Olen pyöristynyt koska..".
Yhtä kaikki, tällä kertaa valitsin kiukkuani kuvaavaksi ilmaisuksi tuohtumuksen. Mitä tuohtumukseni sitten koski? Kaikki alkoi siitä kun taannoin pakkasimme maallisen omaisuutemme ja lähdimme kaupungista valloittamaan Pirkanmaan ääriltä hankkimamme maapalstan. Kun perhekuntamme vankkurit oli purettu, korskuvat hevoset syötetty ja juotettu, ja olimme asutteent taloksi tuolle vihoviimeiselle korpiseudulle, iskin hakkuni ja lapioni isänmaan multaan ja aloin muokkaamaan maata mieleisekseni. Mahtavaa! Mies ja lapio. Ihminen ja luonto. Minä ja pihamaani, yhdessä, harmoniassa. Olin onnellinen, saisin möyriä omalla pihallani kuinka tahtoisin, leikata nurmikkoa, polttaa risuja, haravoida lehtiä, kompostoida, pitää luonnosta huolta. Aah, oma puhdas piha.
Mutta kuinka ollakkaan, jo ensimmäisen lapioniskun jälkeen tuohduin, vimmastuin ja pyöristyin (No niin, taas!). Kaivaessani kanalalle ulkoaitausta, kuulin rusahtavan äänen. Mitä löysin? Löysin mullasta lasinsiruja. Ei hätää, tyynnyttelin itseäni, sinne on vain pudonnut joku vanha lasipullo, niitähän tiputeltiin ennen vanhaan sinne tänne. Hymähdin ja jatkoin töitäni. Tuohtumus, vimma ja pyöreys(äh, antaa olla) kuitenkin saivat lisää bensaa liekkeihinsä, kun huomasin, että satunnaisen lasipullon sijaan joku muinainen alkuasukas oli haudannut pihaan kokonaisia ikkunalasiruutuja! Samasta paikasta lapiooni osui myös vanhoja maatalouskoneiden osia ja muttereita. Oma, rakas, puhdas paratiisini onkin kaatopaikka! Löytöni eivät nimittäin rajoittuneet näihin saasteisiin. Muutamien vuosien kuluessa olen löytänyt pihaltamme muun muassa: maahan haudattua muoviroskaa, pressuja, lasipulloja (muovikasseissa!), tiiliromua, kymmenisen neliötä kattopeltiä, pisoaarin(niinpä?!), noin 2 kpl Opel-merkkisen auton moottoria, lisää lasinsiruja, lukematon määrä ruuveja, nauloja, pultteja ja saranoita, maahan haudattua asbestilevyä (kiitokset alkuasukkaille), sähköpylvään osia, ja ikään kuin sokerina pohjalla mainittakkoon takapihan marjapuskien alta löytynyt auton runko! Jep, siellä lepää akseleineen päivineen.
Ekohippiä ja vihreän ideologian kannattajaa minusta ei saa tekemälläkään. En hyväksy sitä, että ekologisuus on saanut julkisessa keskustelussa lähes uskonnon aseman ja että ilmastonmuutokseen ja sen syihin kriittisesti suhtautuvat tuomitaan oitis kerettiläisksi, minua myös ärsyttää se, että ekologinen ja vihreä ovat nykyään mainostekstien käytetyimpiä avainsanoja, mitä tahansa maan ja taivaan väliltä myydäänkin. Itse ajan yksityisautolla niin usein kuin mahdollista, syön lihaa ja jos rahaa on, ostan kaikkea uutta kivaa vaikka tiedän, etten ehkä oikeasti tarvitse sitä. Kaikesta tästä huolimatta arvostan suuresti puhdasta luontoa ja ympäristöä: sinistä taivasta, vihreää nurmea ja valkoista hankea. Ymmärrän myös vastuuni arvostamieni asioiden olemassaolon edesauttamiseksi.
Voi olla, että minulta ei jää jälkeläisilleni kovin suurta maallista omaisuutta, mutta värikkään ja ylitsevuotavan rikkaan henkisen perinnön lisäksi haluan jättää jälkeeni mahdollisimman siistin elinympäristön, pihamaan. Ymmärrän toki, että muutama vuosikymmen sitten asiat tehtiin eri tavalla kuin nyt. Silti tuntuu jotenkin kohtuuttoman vastuuttomalta ja lyhytnäköiseltä katsantokannalta, että maatumaton materiaali, siis rehellinen jäte on joskus ollut tapana ihan vaan haudata maahan. Muutaman kymmenen metrin päähän talosta.
Pistääkin miettimään, mikä nyt on lyhytnäköistä ja vastuutonta? Mitä ovat tämän päivän takapihalle haudattavat lasinsirut? Sillä en toki halua, että lapsenlapseni pyöristyvät minun ajattelemattomuuteni tähden.
PS. Myydään autonrunko ja Opelin moottoreita varaosiksi tai kunnostukseen.
Yhtä kaikki, tällä kertaa valitsin kiukkuani kuvaavaksi ilmaisuksi tuohtumuksen. Mitä tuohtumukseni sitten koski? Kaikki alkoi siitä kun taannoin pakkasimme maallisen omaisuutemme ja lähdimme kaupungista valloittamaan Pirkanmaan ääriltä hankkimamme maapalstan. Kun perhekuntamme vankkurit oli purettu, korskuvat hevoset syötetty ja juotettu, ja olimme asutteent taloksi tuolle vihoviimeiselle korpiseudulle, iskin hakkuni ja lapioni isänmaan multaan ja aloin muokkaamaan maata mieleisekseni. Mahtavaa! Mies ja lapio. Ihminen ja luonto. Minä ja pihamaani, yhdessä, harmoniassa. Olin onnellinen, saisin möyriä omalla pihallani kuinka tahtoisin, leikata nurmikkoa, polttaa risuja, haravoida lehtiä, kompostoida, pitää luonnosta huolta. Aah, oma puhdas piha.
Mutta kuinka ollakkaan, jo ensimmäisen lapioniskun jälkeen tuohduin, vimmastuin ja pyöristyin (No niin, taas!). Kaivaessani kanalalle ulkoaitausta, kuulin rusahtavan äänen. Mitä löysin? Löysin mullasta lasinsiruja. Ei hätää, tyynnyttelin itseäni, sinne on vain pudonnut joku vanha lasipullo, niitähän tiputeltiin ennen vanhaan sinne tänne. Hymähdin ja jatkoin töitäni. Tuohtumus, vimma ja pyöreys(äh, antaa olla) kuitenkin saivat lisää bensaa liekkeihinsä, kun huomasin, että satunnaisen lasipullon sijaan joku muinainen alkuasukas oli haudannut pihaan kokonaisia ikkunalasiruutuja! Samasta paikasta lapiooni osui myös vanhoja maatalouskoneiden osia ja muttereita. Oma, rakas, puhdas paratiisini onkin kaatopaikka! Löytöni eivät nimittäin rajoittuneet näihin saasteisiin. Muutamien vuosien kuluessa olen löytänyt pihaltamme muun muassa: maahan haudattua muoviroskaa, pressuja, lasipulloja (muovikasseissa!), tiiliromua, kymmenisen neliötä kattopeltiä, pisoaarin(niinpä?!), noin 2 kpl Opel-merkkisen auton moottoria, lisää lasinsiruja, lukematon määrä ruuveja, nauloja, pultteja ja saranoita, maahan haudattua asbestilevyä (kiitokset alkuasukkaille), sähköpylvään osia, ja ikään kuin sokerina pohjalla mainittakkoon takapihan marjapuskien alta löytynyt auton runko! Jep, siellä lepää akseleineen päivineen.
Ekohippiä ja vihreän ideologian kannattajaa minusta ei saa tekemälläkään. En hyväksy sitä, että ekologisuus on saanut julkisessa keskustelussa lähes uskonnon aseman ja että ilmastonmuutokseen ja sen syihin kriittisesti suhtautuvat tuomitaan oitis kerettiläisksi, minua myös ärsyttää se, että ekologinen ja vihreä ovat nykyään mainostekstien käytetyimpiä avainsanoja, mitä tahansa maan ja taivaan väliltä myydäänkin. Itse ajan yksityisautolla niin usein kuin mahdollista, syön lihaa ja jos rahaa on, ostan kaikkea uutta kivaa vaikka tiedän, etten ehkä oikeasti tarvitse sitä. Kaikesta tästä huolimatta arvostan suuresti puhdasta luontoa ja ympäristöä: sinistä taivasta, vihreää nurmea ja valkoista hankea. Ymmärrän myös vastuuni arvostamieni asioiden olemassaolon edesauttamiseksi.
Voi olla, että minulta ei jää jälkeläisilleni kovin suurta maallista omaisuutta, mutta värikkään ja ylitsevuotavan rikkaan henkisen perinnön lisäksi haluan jättää jälkeeni mahdollisimman siistin elinympäristön, pihamaan. Ymmärrän toki, että muutama vuosikymmen sitten asiat tehtiin eri tavalla kuin nyt. Silti tuntuu jotenkin kohtuuttoman vastuuttomalta ja lyhytnäköiseltä katsantokannalta, että maatumaton materiaali, siis rehellinen jäte on joskus ollut tapana ihan vaan haudata maahan. Muutaman kymmenen metrin päähän talosta.
Pistääkin miettimään, mikä nyt on lyhytnäköistä ja vastuutonta? Mitä ovat tämän päivän takapihalle haudattavat lasinsirut? Sillä en toki halua, että lapsenlapseni pyöristyvät minun ajattelemattomuuteni tähden.
PS. Myydään autonrunko ja Opelin moottoreita varaosiksi tai kunnostukseen.
sunnuntai 20. heinäkuuta 2014
Uutiset: kotimaa
Torstai 16.7.2014
Mies hukkui facebookista Orivedellä
Omaiset ja facebookin lähipiiri huolestuivat miehen poissaolosta, kun kun keskusteluikkuna kertoi, normaalisti läsnäolevan ja osallistuvan miehen olleen viimeksi aktiivisena 3 tuntia sitten. "Tällainen ei ole ollenkaan hänen tapaistaan", toteaa eräs miehen kavereista.
Miehen katoaminen käynnisti pienessä kylässä huhumyllyn ja onpa nettipoliisin korviin kantautunut jopa varmoiksi väitettyjä tietoja, että mies olisi havaittu tosielämässä istumassa puutarhatuolissa keskustelemassa kasvotusten toisen elävän ihmisen kanssa. "Tällaiset hevosmiesten tietotoimiston juorut voidaan jättää omaan arvoonsa. On hyvin todennäköistä, että mies on vain hetkellisesti offlinessa käsittelemässä julkaistavaksi tarkoitettuja kuvia, tai vilkuilemassa tosielämää sen verran, että siitä saa värikkäästi kertoen mehevän jutun statuspäivitykseen", tyynnyttelee Pirkanmaan netpoliisin päivystäjä Markku Hejoneesi. Poliisi kehoittaakin omaisia odottelemaan rauhassa sillä yleensä niin sanotut offline-karkulaiset palaavat aktiivisiksi viimeistään kolmen vuorokauden kuluttua. "Kyllä tosielämän routa someporsaan onlineen ajaa", hymähtää netkonstaapeli Hejoneesi. Kaikista mahdollisista havainnoista miehen liikkeistä verkossa pyydetään ottamaan yhteyttä Pirkanmaan netpoliisiin.
- Lihva Peukumäki, Pirkanmaan verkkouutiset
(Tykkää artikkelista facebookissa ja voita vuoden verkkolehtitilaus ilmaiseksi)
Lauantai 19.7.2014
Orivedellä facebookista kadonnut mies löytyi
Torstaina kadonneeksi ilmotettu kolmekymppinen mies on löytynyt. Naapurit olivat törmänneet mieheen sattumalta kaupan kassajonossa tämän tervehdittyä heitä yllättäen. Naapurit olivat taluttaneet miehen kotiin ja rauhoitelleet miestä "tykkäämällä" tämän löytymisestä ja jakamalla tiedon sosiaalisessa mediassa. Mies oli löydettäessä fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta henkisesti hämmentynyt. Shokin ja tosielämän yliannoksen oireisiin viittasivat kuitenkin valpas katse, päättymätön puhetulva ja halu fyysiseen kontaktiin, mies oli kätellyt löytäjänsä ja läimäytellyt toverillisesti selkään. Omaiset ja lähipiiri kiittävät kaikkia etsintöön osallistuneita, erityisesti Pirkanmaan offline-pelastuspartioiden vapaaehtoisia digijalanjälkikoirineen.
- Lihva Peukumäki, Pirkanmaan verkkouutiset
Sunnuntai 20.7.2014
Nyt puhuu Offline-Henrik "Olin uhri"
Orivesiläisen omakotitalon pihamaalla hyörii vapautuneen oloinen mies. Pitkänhuiskea, entinen miesmalli ja astronautti Henrik Katto ponnahti julkisuuteen viime viikolla kirjautumalla yllättäen ulos facebook-yhteisöpalvelusta. Jälkeensä hän jätti viestin, jossa kertoi palaavansa aktiiviseksi yhdeksänkymmenenyhdeksän vuorokauden kuluttua. "Onhan se pitkä aika nykyihmiselle olla ilman minkäänlaista sosiaalista kontaktia, mutta valloitettuani paljain jaloin mount Everestin, ajattelin kokeilla jotain uutta, jotain äärimmäistä haastetta", Katto hymyilee ja sivelee tiheää, koko leuan peittävää parransänkeään.
Mutta mistä idea moiseen kokeiluun ja miksi juuri nyt? "Olin miettinyt facebookin käytön vähentämistä jo pidemmän aikaa. Jossain vaiheessa tulin huomanneeksi, että olen onlinessä kaiken aikaa. Huomasin myös facebookin tarkastamisen pinttyneen alituiseksi tavaksi, selailin puhelimeni netillä facebookia niin tiheään, että se alkoi haitata työtäni orpoleskien aivokirurgian erikoisyksikön yliylilääkärinä", myös syvänmerentutkijana kunnostautunut Katto kertoo ja hörppää itse kasvattamastaan ja paahtamastaan erikoiskahvilajikkeesta jauhettua kahvia. Hän jatkaa "Ajankohta tällaiselle, sanoisinko jopa kreisille, sosiologian kenttätutkimukselle sattui minusta riippumattomista syistä. Hyvä ystäväni, suomalaisen appleismin johtava iprofeetta heitti puolihuolimattomasti haasteen, facebookissapa hyvinkin, ja minä tartuin koukkuun". Hymyillen löytöeläinten ystävä ja luomuruoan puolestapuhuja Katto kertoo kirjautuneensa ulos facebookista siltä istumalta. Rauha ja vapaus täyttivät kuulemma samantien tämän musiikinkin saralla menestyneen merkittävän sävellajilöytöretkeilijän olemuksen. Hän harmittelee ainoastaan sitä, ettei tullut kirjanneeksi mihinkään ylös milloin saa seuraavan kerran avata facebookin.
Siinäpä selvästi tyytyväinen mies. Jätän Kasvatustieteen tohtorin istumaan huoliteltuun japanilaiseen puutarhaansa ja selailemaan tiibetin vuosinaan kirjoittamaansa elämäntapateosta "Kemisti". Vilkutan hyvästiksi. Katto väläyttää vitivalkeaa hymyään ja huikkaa silmää iskien "saa tykätä ja jakaa". Kukapa tästä veikosta ei tykkäisi, hymyilen ja huomaan jo odottavani miehen paluuta onlineen.
P.S. Katon saavutukset taiteen, tieteen ja humanismin saralla perustuvat miehen statuspäivityksissään luomaan kuvaan.
- Sauno M. Ajakkara, Hyvää-Päivää verkkolehti.
torstai 10. heinäkuuta 2014
Hyvä on, tehdään tästä julkista beibe..
Miehen vuoteen ei loppujen lopuksi mahdu montaa päivää jotka voisi unohtaa ilman anteeksiantoa. Mieleen tulee oikeastaan vain kolme: Vaimon syntymäpäivä, hääpäivä ja auton katsastuksen eräpäivä. Lasten syntymäpäiviä ei tarvitse muistaa, koska a) he eivät unohda niitä ja b) vaimoni ei unoda niitä. Kohta b) pätee myös oikeastaan kaikissa muissa mahdollisissa jollain lailla merkityksellisissä päivissä.
Tällä kertaa ajankohtainen merkkipäivä oli hääpäivä, jonka muistin ajoissa. Itse asiassa jopa niin hyvissä ajoin, että ehdin hankkia lahjan hyvissä ajoin ennen viime hetken paniikkia. Tällä kertaa sijoitin viimeiset pennoseni sekä uusimmat lomarahani elektroniikkaan ja ostin vanhan puhelimensa kanssa kiukuttelevalle vaimolleni uuden iphonen. Mitä ilmeisimmin lahja oli iloinen yllätys, mutta niin oli myös tuleva oma lahjanikin. Uudella tuulennopealla puhelimellaan vaimoni pääsi näppärästi nettiin ja hetken kuluttua sainkin kaikilla iphonen mahdollistavilla medioilla kehoituksen mennä lukemaan sähköpostini. Postilaatikossa odottaisi häälahjani.
Arvaatteko mitä sain? No minäpä kerron. Minä olen nyt onnellinen... huh, uskallankohan edes sanoa julkisesti...no, menköön, minä olen nyt onnellinen...
...2015 Stockholm Marathonille osallistuja. Tadaa!
Lahja tuli täytenä yllätyksenä. Tai siis olinhan siitä toki puhunut ja ylipäätään maratonille osallistumisesta pitkään haaveillut, mutta silti ajoitus yllätti. Positiivisesti.
Ihan täysin ennenkokematon tapahtuma maraton ei minulle ole, osallistuin taannoin kahtena vuonna samaiselle city maratonille Helsingissä. Molemmat juoksut menivät muistaakseni aikahaarukkaan 04:40-04:45. Silloiset osallistumiset juonsivat juurensa työporukkamme kunnialla suorittamasta Finlandia-hiihdosta ja sen aiheuttamasta minähänpystynvaikkamihin -buumista. En voi kerskua olevani ruumiinrakenteeltani klassisen kestävyysurheilijan perikuva. Siksi en aluksi edes uneksinut 75 kilometrin hiihtourakasta, saati sitten 42 km juoksemisesta. Kuitenkin samankuntoisten porukassa harjoittelu ja yhteinen päämäärä potkivat kummasti eteen päin ja joka kerta pääsin maaliin. Joskus uupuneena ja joskus lopen uupuuneena.
Parasta antia tuollaisissa massaurheilutapahtumissa on kaikkien tunteman muinaisen radioäänen hehkuttama "suuren urheilujuhlan tuntu". Tunnelmaa on vaikea kuvata sanoin, sellaista väreilevää jännitystä ja kutkutusta odottavasta koitoksesta. Liikkeellä on paljon, tuhansia ihmisiä, eikä väliä kenen tahansa kanssa pysähdytkään juttelemaan, puhuttavaa riittää: Onko tavoiteaikaa, miten olet harjoitellut, oletko aiemmin juossut, miten tankkasit, missä täällä on vessa? Myös itse suorituksen aikana on hyvä henki päällä ja osallistujat tsemppaavat toisiaan ja reitin varrelle kerääntynyt yleisö kannustaa kisailijoita. Maalissa fiilis on hieno, kun vihdoin saa lopettaa juoksemisen ja kamala olo alkaa hellittää otettaan. Endorfiinipöllyissä on mukava köpötellä jäykin jaloin kisa-alueella ja fiilistellä tapahtumaa. Mutta kuten sanoin, tunnelmaa on hankala kuvailla, se pitää itse kokea. Vaikka keväällä Tukholmassa.
Tällä kertaa ajankohtainen merkkipäivä oli hääpäivä, jonka muistin ajoissa. Itse asiassa jopa niin hyvissä ajoin, että ehdin hankkia lahjan hyvissä ajoin ennen viime hetken paniikkia. Tällä kertaa sijoitin viimeiset pennoseni sekä uusimmat lomarahani elektroniikkaan ja ostin vanhan puhelimensa kanssa kiukuttelevalle vaimolleni uuden iphonen. Mitä ilmeisimmin lahja oli iloinen yllätys, mutta niin oli myös tuleva oma lahjanikin. Uudella tuulennopealla puhelimellaan vaimoni pääsi näppärästi nettiin ja hetken kuluttua sainkin kaikilla iphonen mahdollistavilla medioilla kehoituksen mennä lukemaan sähköpostini. Postilaatikossa odottaisi häälahjani.
Arvaatteko mitä sain? No minäpä kerron. Minä olen nyt onnellinen... huh, uskallankohan edes sanoa julkisesti...no, menköön, minä olen nyt onnellinen...
...2015 Stockholm Marathonille osallistuja. Tadaa!
Lahja tuli täytenä yllätyksenä. Tai siis olinhan siitä toki puhunut ja ylipäätään maratonille osallistumisesta pitkään haaveillut, mutta silti ajoitus yllätti. Positiivisesti.
Ihan täysin ennenkokematon tapahtuma maraton ei minulle ole, osallistuin taannoin kahtena vuonna samaiselle city maratonille Helsingissä. Molemmat juoksut menivät muistaakseni aikahaarukkaan 04:40-04:45. Silloiset osallistumiset juonsivat juurensa työporukkamme kunnialla suorittamasta Finlandia-hiihdosta ja sen aiheuttamasta minähänpystynvaikkamihin -buumista. En voi kerskua olevani ruumiinrakenteeltani klassisen kestävyysurheilijan perikuva. Siksi en aluksi edes uneksinut 75 kilometrin hiihtourakasta, saati sitten 42 km juoksemisesta. Kuitenkin samankuntoisten porukassa harjoittelu ja yhteinen päämäärä potkivat kummasti eteen päin ja joka kerta pääsin maaliin. Joskus uupuneena ja joskus lopen uupuuneena.
Parasta antia tuollaisissa massaurheilutapahtumissa on kaikkien tunteman muinaisen radioäänen hehkuttama "suuren urheilujuhlan tuntu". Tunnelmaa on vaikea kuvata sanoin, sellaista väreilevää jännitystä ja kutkutusta odottavasta koitoksesta. Liikkeellä on paljon, tuhansia ihmisiä, eikä väliä kenen tahansa kanssa pysähdytkään juttelemaan, puhuttavaa riittää: Onko tavoiteaikaa, miten olet harjoitellut, oletko aiemmin juossut, miten tankkasit, missä täällä on vessa? Myös itse suorituksen aikana on hyvä henki päällä ja osallistujat tsemppaavat toisiaan ja reitin varrelle kerääntynyt yleisö kannustaa kisailijoita. Maalissa fiilis on hieno, kun vihdoin saa lopettaa juoksemisen ja kamala olo alkaa hellittää otettaan. Endorfiinipöllyissä on mukava köpötellä jäykin jaloin kisa-alueella ja fiilistellä tapahtumaa. Mutta kuten sanoin, tunnelmaa on hankala kuvailla, se pitää itse kokea. Vaikka keväällä Tukholmassa.
torstai 3. heinäkuuta 2014
Siipikarjapaimen
Kuutisen vuotta sitten muutimme pois kaupungista. Tavoitteenamme oli löytää sellainen kotipaikka, jossa:
A) Kukaan kyttääjänaapuri ei ohjeistaisi pysäköimistäni kiinnittämällä nimettömiä lappuja autoni tuulilasiin.
B) Olisi tilaa leikkiä maanviljelijää ja puutarhuria, sekä lääniä pitää kotieläimiä, kuten kissoja, koiria, kanoja..mitä näitä nyt on.
Eihän asuinpaikkamme mikään maatila ole, mutta tupamme syrjäinen sijainti ja suurehko piha ovat mahdollistaneet sekä omien että vieraiden autojen pysäköimisen täysin mielivaltaisesti, sekä erinäköisten elukoiden kesäasumisen pikkuisessa talouskeskuksessamme. Kaiken kaikkiaan meillä on ollut yhteensä 3 koiraa, 2 omaa ja 3 vuokralammasta, kolmisenkymmentä kanaa, tosi monta kissaa sekä erinäinen määrä lastemme löytämiä ja ehjäksi rakastamia (villi)eläimiä. Kunnollisen piharakennuksen puuttuessa, kaikki eläimet ovat asuneet meillä vain kesäisin ja talven tullen ovat muuttaneet kuka mihinkin. Mainittakoon kuitenkin, että kissat ja koirat ovat toki saaneet sijan myös talven ajaksi.
Tänä kesänä innostuimme taas hankkimaan kanoja. Pari kesää tyhjänä ollut kanala vaati ehostusta. Ulkoaitaus rakennettiin uusiksi ja siihen lisättiin ilmauhkaa vastaan häkkikatto. Pykäsin kanoille myös toisenkin kämpän munintabisnestä varten. Panostimme siipikirjanpitoon rahaa oikein tosissaan ja hankimme agrimarketista lattialle eläinsahanpurua (se on ilmeisesti tähän tarkoitukseen parempaa kuin puusahanpuru, tai muutenvaansahanpuru) sekä juoma-automaatin. Juoma-automaatista olen innoissani. Aiemmin vesipisteen virkaa toimitti laaja astia, joka laitettiin vedellä täytetyn ämpärin avoimen suun päälle, pienten tikkujen varaan väärinpäin ja käännettiin ripeästi toisinpäin, jolloin ämpäri oli väärinpäin ja alusastia oikeinpäin ja, ja ja...eikös kuulostakin mahdottomalta? No sitä se onkin! Jos vesi jollain kumman keinolla sattui pysymään astiassa, oli se kolmen minuutin siipikarja-arjen jälkeen kananpaskasta ruskeaa kuravettä. Vaan nyt on toisin! Nyt kanoilla on 12 litran vesiautomaatti, josta rouvien sopii ryypiskellä sivistyneesti.
Asumme Pirkanmaan itäosissa, lähellä keski-Suomea. Jostain syystä täällä päin kotomaatamme kanankasvatus tai munien tuotanto ei ole suuressa huudossa ja etsinnöistä huolimatta emme löytäneet sopivaa kanalaumaa läheltä. Munanetin (jep, se on ihan oikea alan harrastajien nettisivusto) keskustelupalstoilta löysimme toki omalta kylältäkin myynnissä olevia kanoja, mutta 25 euron kappalehinta erikoisrotuisesta kääpiösilkkisifonkipatonkikukkopojasta tuntui kohtuuttomalta. Emme olleet etsimässä ystäviä tai olohuoneessa asustavia lemmikkejä, vaan ihan tavallisia kanoja, jotka asuvat kanalassa, syövät ruoantähteemme ja munivat munia.
Loppujen lopuksi, kuten aiempinakin vuosina, kananhankintareissumme suuntautui muna-Suomeen, eli Satakunta-Varsinais-Suomi -akselille. Löysimme Huittisista kanalan, jonka kanapopulaatio alkoi olla munaelinkaarensa (*tirsk) loppupäässä ja viimeistä matkaa vailla. Kun olimme hakemassa kanoja, tilan vanha emäntä kertoi kanojen munintaprosentin olevan vielä jopa 70%. En tiedä onko 70 hyvä vai huono munintaprosentti, tai mitä munaisuus prosentteina itseasiassa edes tarkoittaa, mutta koska olin hetkeä aiemmin hieman väritetysti kertonut tietäväni kanoista kaikenlaista, tyydyin nyökkäämään, suikistamaan suuta ja sisäänpäin henkeä vetämällä totemaan asiantuntevasti "juuh".
Kananhakureissu oli kaikenkaikkiaan mukava roadtrip. Ystäväni lähti mukaan repsikaksi ja reilu sadan kilometrin matka taittui rattoisasti jutellessa. Haimme menomatkalla kaupasta tyhjiä banaanilaatikoita koko pienen mintunvihreän VW polon täydeltä ja karautimme navigaattorin opastamana halki idyllisen Satakunnan, mummolamaisen maatalon pihaan. Esittäytymisten ja rupatteluiden jälkeen lastasimme ja laskimme laatikoihin 10 kanaa, tuumasin sen olevan juuri sopiva määrä. Lompakkoa kaivaessani, vanha rouva toppuutteli maksun olevan tyystin vapaaehtoinen, kanathan olisivat muutoin joutuneet autuaammille orsille. En kuitenkaan rohjenut aivan ilmaiseksi munamasiinoita ottaa, joten lyhyen liikeneuvottelun jälkeen sovimme kauppahinnaksi euron per kana. Kaikille jäi hyvä mieli, paitsi ehkä kanoille, joiden kuulin keskenään supisevan "Tässäkö on kiitos, tämänkö arvoisia me olemme!?"
Matka oli pitkä ja pahanhajuinen. Pikku välihuomautuksena mainittakoon, että pienen Polon sisäilmatila ei ole läheskään riittävä tarjotakseen raikasta hengitysilmaa kahdelle raavaalle miehelle ja kymmenelle hädissään paskovalle kanalle. Paluumatka sujui väkevissä merkeissä (emme tosin kumpikaan muista siitä mitään). Perillä yllätys oli suuri, kun laatikot purettuamme huomasimme kymmenen kanan sijasta kanalassa vaeltavan 13 kotkottajaa. En lähtenyt palauttamaan ylimääräisiä, se sopi myös omalletunnolleni. Heti uuteen kotiinsa päästyään kanat saivat osakseen ylenpalttista huomiota, hellyyttä, sekä vettä, jyviä, rehua, kalkkia ja kasoittain voikukan lehtiä. Taloutemme pienet kanankasvattajat alkoivat siis oitis kantaa huolta kanojen onnellisuudesta.
Jännitin kovasti seuraavaa päivää, koska silloin selviäisi mitä "munintaprosentti 70", oikeasti tarkoittaisi. Aiempina vuosina kanat ovat tehtailleet munan päivässä. Tämä on johtanut siihen, että loppukesästä olemme olleet helisemässä munakuorman kanssa. Olemme kehitelleet erilaisia käyttötapoja munille. Ylensyömisen ja kolesterolimyrkytyksen lisäksi, olemme muun muassa harrastaneet munankätkentää ilman että kukaan edes yrittää löytää niitä, olemme heitelleet ohilentäviä vesilintuja munilla, lisäksi olemme myyneet paikkakunnalla vieraileville kesämökkiläisille kalliita, mutta runsain terveyshyödyin perusteltuja munakylpyjä. Eivätkä tämän vuoden kanatkaan tunnu huonommaksi jäävän. joka päivä olemme keränneet kanalasta keskimäärin 12 munaa.
Mutta kuten sanonta kuuluu "Ei kanoja kukoitta", aloimme mekin haalia kanalaumalle kaitsijoita. Koska kukot ovat munabisneksessä vähemmän arvostettua kansaa, eivät niiden hinnat päätä huimaa. Tällä kertaa kukot löytyivät läheltä, paikallisesta pikkukanalasta. Jälleen kerran kaupanteko onnistui ja niin myyjälle kuin ostajallekin jäi voittajafiilis. Muutoin hinta/laatusuhteeltaan hyvissä kukoissa on yksi ainoa miinuspuoli, ne ovat nuoria, aivan liian nuoria ja kokemattomia. Tilannetta voisi verrata työelämän tilanteeseen, jossa nuori, yliopistosta ennenaikaisesti valmistunut, ihmisten kanssa tehtävän työn sijaan tutkijan uraan asennoitunut luokanopettajapoika joutuu täysin yllättäen vt. rehtoriksi lakkautettavaan kyläkouluun. Tehtävänään hänellä on motivoida 6 hengen, piakkoin eläköityvä ja riitaisa naisopettajaporukka jaksamaan vielä kaksi lukukautta työn parissa uutta opetussuunnitelma 2016:aa tarkasti seuraten ja perustella miksi rouvien tulisi ottaa ipadit käyttöön perusopetuksessa. Täysin mahdoton tilanne. Kuten kuvitteellisen esimerkin maisterismies, tarhamme kukkopojatkin totesivat hyvin pian tilanteen toivottomuuden ja vetäytyivät kahdestaan ulkoaitauksen kauimpaan nurkkaan siilipuolustukseen.
Huomasin kukkopoikien tuskan ja naisvaltaisen talomme ainoana miehenä ymmärsin tilanteen. Tein kukoille ulos oman katetun orren, jonne vetäytyä ihmettelemään maailman menoa. Ulko-orresta tuli aika mukava paikka, olen toisinaan käynyt siellä itsekin rauhoittumassa.
Aiemmat kanat ovat olleet White Leghorn-rotuisia, puhtaan valkoisia ja keskenään identtisiä kanoja. Tällä kertaa kanat ovat rodultaan ruskeita Hy-Lineja. Hyvää tässä rodussa on se, että kanat ovat selkeästi erinäköisiä. Lapsemme ovat ottaneet kukin itselleen henkilökohtaisen lemmikkikanan ja nimenneet ne. Laumasta löytyy muun muassa Celine Dion (eli Seli), Juhatapio(päästään kalju kana), Fred (aapiskukon näköinen kukko), Hockley (toinen kukko, lauman kiintiömusta), Norjalaiskulmakarvainen (sillä on ilkeät norjalaiskulmakarvat ), Juhatapio (laumassa on toinenkin kalju kana), Makkiemesser (?), Rose, Lila jne.
Kanoilla näyttäisi siis olevan yksilölliset persoonallisuudet. En vielä kovin tarkasti osaa esitellä yksilöiden luonteita, mutta ainakin valtasuhteista voin todeta, että kukot ovat selvästi alistettuja. Itse asiassa Hra. Hockely oli mitä ilmeisimmin saanut tarpeekseen kanalan huonost ilmapiiristä ja paennut häkistä jollain mystisellä tavalla. Hän ei jättänyt viestiä, ei mitään. Frediltä tiedustelin Hockleyn liikkeistä, mutta tämä ei pukahtanut mitään. Vetosi johonkin kukkojen väliseen kunnioitukseen ja verivalaan. Annoin asian olla. Kanat puolestaan ovat luoneet oman nokkimisjärjestyksen laumaansa. En ole varma kuka on loppujen lopuksi suurin johtaja, mutta ilmeisesti ainakin Celine Dion käyttäytyy diivan elkein ja yrittää alistaa muita. Toisaalta myös Norjalaiskulmakarvainen tuntuu olevan hallitsevassa asemassa. Ilmiselvää on ainakin se, että Juhatapiot eivät ole hierarkiassa kovin korkealla, kaljuun kopauttamalla muut osoittavat olevansa näitä parempia. Olen suunnitellut heille tupeita.
Kuten mainitsin, lapsemme ovat erittäin motivoituneita ja työlleen omistautuneita kananhoitajia. Erityisesti nelivuotias lomittaja hoitaa osuutensa kiitettävällä pieteetillä. Olen toisaalta hivenen huolestuneena katsellut kanojen reagointia hänen vieraillessa kanatarhassa. Nähkäätten, olen pannut merkille, että eläimet ylipäätään suhtautuvat kuopukseemme kahdella tavalla: Ne yrittävät joko syödä hänet, tai yrittävät adoptoida tämän laumaansa. Eilen satuin sivukorvalla kuulemaan, kuinka Celine Dion ja Norjalaiskulmakarvainen kävivät jo tyttärelleni läpi alustavaa työehtosopimusta ja 24 kuukauden määräaikaista työsuhdetta (hyvillä ehdoilla se tunnustettakoon), mikäli tämä liittyisi laumaan. Tarjous kuulemma oli voimassa vain tänään. Sinällään lupaavan työhaastatteluksi kääntyneen tilanteen laukaisi Norjalaiskulmakarvaisen hallitsematon reaktio, tämän yhtäkkiä kääntäessään takkinsa ja alkaessa nokkia kuopuksemme kengännauhoja.
Tällä hetkellä tilanne kanalassa on rauhallinen ja harmoninen. Ainoa varjo kanaharrastuksemme yllä ovat harakat, jotka ovat löytäneet taas pihallemme ilmaisen munitusrehun ja ruoantähteiden toivossa. Liekö yllättävän yhteisen vihollisen aiheuttama kollektiivisuuden tunne vai mikä, mutta jäljelle jäänyt Fred-kukkokin oli päässyt kanojen kanssa samalle orrelle yöksi. Uskon, että päivittäinen kannustukseni, psyykkaamiseni ja ns. "äijien juttuhetket" koulivat hänestä vielä laumanjohtajan. Hra. Hockelyn paluuseen en enää usko, hän on ollut karussa jo kaksi yötä. Vaikka kuka tietää vaikka, hän olisi lähtenyt etsimään itseään ja mietiskelemään lammasaitaukseen, palatakseen joskus kanalaan ottamaan johtajuuden? Kanat puolestaan munivat säännöllisesti ja koko porukan tuotto on ollut 10-12 munaa päivässä. Se on miten tahansa laskien parempi kuin munintaprosentti 70. Loppujen lopuksi uskon kanalastamme löytyvän onnellisten, tyytyväisten tai ainakin jollain tavalla elämään positiivisesti suhtautuvien kanojen munia.
A) Kukaan kyttääjänaapuri ei ohjeistaisi pysäköimistäni kiinnittämällä nimettömiä lappuja autoni tuulilasiin.
B) Olisi tilaa leikkiä maanviljelijää ja puutarhuria, sekä lääniä pitää kotieläimiä, kuten kissoja, koiria, kanoja..mitä näitä nyt on.
Eihän asuinpaikkamme mikään maatila ole, mutta tupamme syrjäinen sijainti ja suurehko piha ovat mahdollistaneet sekä omien että vieraiden autojen pysäköimisen täysin mielivaltaisesti, sekä erinäköisten elukoiden kesäasumisen pikkuisessa talouskeskuksessamme. Kaiken kaikkiaan meillä on ollut yhteensä 3 koiraa, 2 omaa ja 3 vuokralammasta, kolmisenkymmentä kanaa, tosi monta kissaa sekä erinäinen määrä lastemme löytämiä ja ehjäksi rakastamia (villi)eläimiä. Kunnollisen piharakennuksen puuttuessa, kaikki eläimet ovat asuneet meillä vain kesäisin ja talven tullen ovat muuttaneet kuka mihinkin. Mainittakoon kuitenkin, että kissat ja koirat ovat toki saaneet sijan myös talven ajaksi.
Tänä kesänä innostuimme taas hankkimaan kanoja. Pari kesää tyhjänä ollut kanala vaati ehostusta. Ulkoaitaus rakennettiin uusiksi ja siihen lisättiin ilmauhkaa vastaan häkkikatto. Pykäsin kanoille myös toisenkin kämpän munintabisnestä varten. Panostimme siipikirjanpitoon rahaa oikein tosissaan ja hankimme agrimarketista lattialle eläinsahanpurua (se on ilmeisesti tähän tarkoitukseen parempaa kuin puusahanpuru, tai muutenvaansahanpuru) sekä juoma-automaatin. Juoma-automaatista olen innoissani. Aiemmin vesipisteen virkaa toimitti laaja astia, joka laitettiin vedellä täytetyn ämpärin avoimen suun päälle, pienten tikkujen varaan väärinpäin ja käännettiin ripeästi toisinpäin, jolloin ämpäri oli väärinpäin ja alusastia oikeinpäin ja, ja ja...eikös kuulostakin mahdottomalta? No sitä se onkin! Jos vesi jollain kumman keinolla sattui pysymään astiassa, oli se kolmen minuutin siipikarja-arjen jälkeen kananpaskasta ruskeaa kuravettä. Vaan nyt on toisin! Nyt kanoilla on 12 litran vesiautomaatti, josta rouvien sopii ryypiskellä sivistyneesti.
Asumme Pirkanmaan itäosissa, lähellä keski-Suomea. Jostain syystä täällä päin kotomaatamme kanankasvatus tai munien tuotanto ei ole suuressa huudossa ja etsinnöistä huolimatta emme löytäneet sopivaa kanalaumaa läheltä. Munanetin (jep, se on ihan oikea alan harrastajien nettisivusto) keskustelupalstoilta löysimme toki omalta kylältäkin myynnissä olevia kanoja, mutta 25 euron kappalehinta erikoisrotuisesta kääpiösilkkisifonkipatonkikukkopojasta tuntui kohtuuttomalta. Emme olleet etsimässä ystäviä tai olohuoneessa asustavia lemmikkejä, vaan ihan tavallisia kanoja, jotka asuvat kanalassa, syövät ruoantähteemme ja munivat munia.
Loppujen lopuksi, kuten aiempinakin vuosina, kananhankintareissumme suuntautui muna-Suomeen, eli Satakunta-Varsinais-Suomi -akselille. Löysimme Huittisista kanalan, jonka kanapopulaatio alkoi olla munaelinkaarensa (*tirsk) loppupäässä ja viimeistä matkaa vailla. Kun olimme hakemassa kanoja, tilan vanha emäntä kertoi kanojen munintaprosentin olevan vielä jopa 70%. En tiedä onko 70 hyvä vai huono munintaprosentti, tai mitä munaisuus prosentteina itseasiassa edes tarkoittaa, mutta koska olin hetkeä aiemmin hieman väritetysti kertonut tietäväni kanoista kaikenlaista, tyydyin nyökkäämään, suikistamaan suuta ja sisäänpäin henkeä vetämällä totemaan asiantuntevasti "juuh".
Kananhakureissu oli kaikenkaikkiaan mukava roadtrip. Ystäväni lähti mukaan repsikaksi ja reilu sadan kilometrin matka taittui rattoisasti jutellessa. Haimme menomatkalla kaupasta tyhjiä banaanilaatikoita koko pienen mintunvihreän VW polon täydeltä ja karautimme navigaattorin opastamana halki idyllisen Satakunnan, mummolamaisen maatalon pihaan. Esittäytymisten ja rupatteluiden jälkeen lastasimme ja laskimme laatikoihin 10 kanaa, tuumasin sen olevan juuri sopiva määrä. Lompakkoa kaivaessani, vanha rouva toppuutteli maksun olevan tyystin vapaaehtoinen, kanathan olisivat muutoin joutuneet autuaammille orsille. En kuitenkaan rohjenut aivan ilmaiseksi munamasiinoita ottaa, joten lyhyen liikeneuvottelun jälkeen sovimme kauppahinnaksi euron per kana. Kaikille jäi hyvä mieli, paitsi ehkä kanoille, joiden kuulin keskenään supisevan "Tässäkö on kiitos, tämänkö arvoisia me olemme!?"
Matka oli pitkä ja pahanhajuinen. Pikku välihuomautuksena mainittakoon, että pienen Polon sisäilmatila ei ole läheskään riittävä tarjotakseen raikasta hengitysilmaa kahdelle raavaalle miehelle ja kymmenelle hädissään paskovalle kanalle. Paluumatka sujui väkevissä merkeissä (emme tosin kumpikaan muista siitä mitään). Perillä yllätys oli suuri, kun laatikot purettuamme huomasimme kymmenen kanan sijasta kanalassa vaeltavan 13 kotkottajaa. En lähtenyt palauttamaan ylimääräisiä, se sopi myös omalletunnolleni. Heti uuteen kotiinsa päästyään kanat saivat osakseen ylenpalttista huomiota, hellyyttä, sekä vettä, jyviä, rehua, kalkkia ja kasoittain voikukan lehtiä. Taloutemme pienet kanankasvattajat alkoivat siis oitis kantaa huolta kanojen onnellisuudesta.
Jännitin kovasti seuraavaa päivää, koska silloin selviäisi mitä "munintaprosentti 70", oikeasti tarkoittaisi. Aiempina vuosina kanat ovat tehtailleet munan päivässä. Tämä on johtanut siihen, että loppukesästä olemme olleet helisemässä munakuorman kanssa. Olemme kehitelleet erilaisia käyttötapoja munille. Ylensyömisen ja kolesterolimyrkytyksen lisäksi, olemme muun muassa harrastaneet munankätkentää ilman että kukaan edes yrittää löytää niitä, olemme heitelleet ohilentäviä vesilintuja munilla, lisäksi olemme myyneet paikkakunnalla vieraileville kesämökkiläisille kalliita, mutta runsain terveyshyödyin perusteltuja munakylpyjä. Eivätkä tämän vuoden kanatkaan tunnu huonommaksi jäävän. joka päivä olemme keränneet kanalasta keskimäärin 12 munaa.
Mutta kuten sanonta kuuluu "Ei kanoja kukoitta", aloimme mekin haalia kanalaumalle kaitsijoita. Koska kukot ovat munabisneksessä vähemmän arvostettua kansaa, eivät niiden hinnat päätä huimaa. Tällä kertaa kukot löytyivät läheltä, paikallisesta pikkukanalasta. Jälleen kerran kaupanteko onnistui ja niin myyjälle kuin ostajallekin jäi voittajafiilis. Muutoin hinta/laatusuhteeltaan hyvissä kukoissa on yksi ainoa miinuspuoli, ne ovat nuoria, aivan liian nuoria ja kokemattomia. Tilannetta voisi verrata työelämän tilanteeseen, jossa nuori, yliopistosta ennenaikaisesti valmistunut, ihmisten kanssa tehtävän työn sijaan tutkijan uraan asennoitunut luokanopettajapoika joutuu täysin yllättäen vt. rehtoriksi lakkautettavaan kyläkouluun. Tehtävänään hänellä on motivoida 6 hengen, piakkoin eläköityvä ja riitaisa naisopettajaporukka jaksamaan vielä kaksi lukukautta työn parissa uutta opetussuunnitelma 2016:aa tarkasti seuraten ja perustella miksi rouvien tulisi ottaa ipadit käyttöön perusopetuksessa. Täysin mahdoton tilanne. Kuten kuvitteellisen esimerkin maisterismies, tarhamme kukkopojatkin totesivat hyvin pian tilanteen toivottomuuden ja vetäytyivät kahdestaan ulkoaitauksen kauimpaan nurkkaan siilipuolustukseen.
Huomasin kukkopoikien tuskan ja naisvaltaisen talomme ainoana miehenä ymmärsin tilanteen. Tein kukoille ulos oman katetun orren, jonne vetäytyä ihmettelemään maailman menoa. Ulko-orresta tuli aika mukava paikka, olen toisinaan käynyt siellä itsekin rauhoittumassa.
Aiemmat kanat ovat olleet White Leghorn-rotuisia, puhtaan valkoisia ja keskenään identtisiä kanoja. Tällä kertaa kanat ovat rodultaan ruskeita Hy-Lineja. Hyvää tässä rodussa on se, että kanat ovat selkeästi erinäköisiä. Lapsemme ovat ottaneet kukin itselleen henkilökohtaisen lemmikkikanan ja nimenneet ne. Laumasta löytyy muun muassa Celine Dion (eli Seli), Juhatapio(päästään kalju kana), Fred (aapiskukon näköinen kukko), Hockley (toinen kukko, lauman kiintiömusta), Norjalaiskulmakarvainen (sillä on ilkeät norjalaiskulmakarvat ), Juhatapio (laumassa on toinenkin kalju kana), Makkiemesser (?), Rose, Lila jne.
Kanoilla näyttäisi siis olevan yksilölliset persoonallisuudet. En vielä kovin tarkasti osaa esitellä yksilöiden luonteita, mutta ainakin valtasuhteista voin todeta, että kukot ovat selvästi alistettuja. Itse asiassa Hra. Hockely oli mitä ilmeisimmin saanut tarpeekseen kanalan huonost ilmapiiristä ja paennut häkistä jollain mystisellä tavalla. Hän ei jättänyt viestiä, ei mitään. Frediltä tiedustelin Hockleyn liikkeistä, mutta tämä ei pukahtanut mitään. Vetosi johonkin kukkojen väliseen kunnioitukseen ja verivalaan. Annoin asian olla. Kanat puolestaan ovat luoneet oman nokkimisjärjestyksen laumaansa. En ole varma kuka on loppujen lopuksi suurin johtaja, mutta ilmeisesti ainakin Celine Dion käyttäytyy diivan elkein ja yrittää alistaa muita. Toisaalta myös Norjalaiskulmakarvainen tuntuu olevan hallitsevassa asemassa. Ilmiselvää on ainakin se, että Juhatapiot eivät ole hierarkiassa kovin korkealla, kaljuun kopauttamalla muut osoittavat olevansa näitä parempia. Olen suunnitellut heille tupeita.
Kuten mainitsin, lapsemme ovat erittäin motivoituneita ja työlleen omistautuneita kananhoitajia. Erityisesti nelivuotias lomittaja hoitaa osuutensa kiitettävällä pieteetillä. Olen toisaalta hivenen huolestuneena katsellut kanojen reagointia hänen vieraillessa kanatarhassa. Nähkäätten, olen pannut merkille, että eläimet ylipäätään suhtautuvat kuopukseemme kahdella tavalla: Ne yrittävät joko syödä hänet, tai yrittävät adoptoida tämän laumaansa. Eilen satuin sivukorvalla kuulemaan, kuinka Celine Dion ja Norjalaiskulmakarvainen kävivät jo tyttärelleni läpi alustavaa työehtosopimusta ja 24 kuukauden määräaikaista työsuhdetta (hyvillä ehdoilla se tunnustettakoon), mikäli tämä liittyisi laumaan. Tarjous kuulemma oli voimassa vain tänään. Sinällään lupaavan työhaastatteluksi kääntyneen tilanteen laukaisi Norjalaiskulmakarvaisen hallitsematon reaktio, tämän yhtäkkiä kääntäessään takkinsa ja alkaessa nokkia kuopuksemme kengännauhoja.
Tällä hetkellä tilanne kanalassa on rauhallinen ja harmoninen. Ainoa varjo kanaharrastuksemme yllä ovat harakat, jotka ovat löytäneet taas pihallemme ilmaisen munitusrehun ja ruoantähteiden toivossa. Liekö yllättävän yhteisen vihollisen aiheuttama kollektiivisuuden tunne vai mikä, mutta jäljelle jäänyt Fred-kukkokin oli päässyt kanojen kanssa samalle orrelle yöksi. Uskon, että päivittäinen kannustukseni, psyykkaamiseni ja ns. "äijien juttuhetket" koulivat hänestä vielä laumanjohtajan. Hra. Hockelyn paluuseen en enää usko, hän on ollut karussa jo kaksi yötä. Vaikka kuka tietää vaikka, hän olisi lähtenyt etsimään itseään ja mietiskelemään lammasaitaukseen, palatakseen joskus kanalaan ottamaan johtajuuden? Kanat puolestaan munivat säännöllisesti ja koko porukan tuotto on ollut 10-12 munaa päivässä. Se on miten tahansa laskien parempi kuin munintaprosentti 70. Loppujen lopuksi uskon kanalastamme löytyvän onnellisten, tyytyväisten tai ainakin jollain tavalla elämään positiivisesti suhtautuvien kanojen munia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)