sunnuntai 27. toukokuuta 2018

I'm a Finglishman in Europe


Hellekelin innoittamina päätimme eilen lähteä koko perheellä nauttimaan kesäpäivästä keskustan humuun. Hämeenpuistoon oli järjestetty valtavat suurmarkkinat, teemalla Makujen Maailma. Puistossa oli kahden kilometrin varrelle pystytetty ruokakojuja maailman eri kolkista ja tarjolla oli jos jonkinmoista herkkua ja maistiaista.

Kun saavuimme markkina-alueelle, tuntui kuin emme olisi olleet koto-Suomessa lainkaan. Kojujen pitäjät kehuivat kovaäänisesti tuotteitaan, kukin omalla kielellään ja äänten sekamelska yhdessä erilaisten tuoksujen kanssa täytti tienoon. Pilvetön taivas ja kansainvälinen tunnelma saivat minut pauloihinsa.

Vapauduin hämäläisyyden kulttuurillisista kahleista ja antauduin avoimeen kanssakäymiseen vieraiden ihmisten kanssa. Pieni kosmopoliitti sisälläni heräsi ja sujahti ihmispaljouteen kuin vapautettu alamittainen hauki takaisin kotimaiseen järveen.

Tervehdin italialaisia leivosten paistajia äänekkäillä ”Bonzoorno” –huudoilla ja tehden suureleisesti italialaisten suosimaa käsiliikettä, jossa suudellaan sormia ja ikään kuin heitetään lentosuukko taivaalle. Luigiksi tunnistamani herrasmies elehti samoin ja vastasi nauraen: ”Aaaa!”
”Aaaa!” vastasin minäkin ja levittelin käsiäni.

Saavuin ranskalaisten kojulle ja suoritin kiihkeät ranskalaiset poskisuudelmat vanhaherra Clauden kanssa, joka oli lähtenyt kaupittelemaan valkosipulia ja patonkia. Nauroimme ja läimimme veljellisesti toisiamme selkään ja kilistimme suureleisesti punaviinilaseja, jotka Claude silmää iskien taikoi tiskin alta. Haitaria soittava Guilleaume halusi lopuksi omistaa pariisilaisen valssin minulle ja vaimolleni. Ihmispaljouden keskelle muodostui yhtäkkiä tila, jonka minä ja vaimoni täytimme hellällä tanssillamme. Ruususateen lakattua kumarsimme hurraavalle yleisölle.

Jatkoin matkaa kengurun- ja krokotiilinlihaa myyvien australialaisten ohitse ja heitin täydellisellä aksentilla ”G’day mate!” –tervehdyksen. Steve ja Poppy vastasivat hymyillen takaisin ja kehuivat ääntämystäni ”Hey mate! That was perfect, are you from Down Under?” Nauroin äänekäästi ja ammuin takaisin elehtimällä heille ”tuplapistoolit” ja silmäniskut. Steve oli mukana leikissä ja sai muka osuman. Mikä velikulta. Mate.

Seuraavaksi saavuin saksalaisten kojulle ja tervehdin omistajia jälleen kovaan ääneen nauraen. He tarjosivat maistiaisiksi wurstia, ja kiitokseksi esitin spontaanisti villin alppitanssiin, jossa läpsyttelin reisiini ja jodlasin. Martin ja Eva olivat tikahtua nauruun, ”Henrik, vanha veikko, nyt sekoitit Itävallan ja Saksan.” Olin hetken (muka) hämilläni ja vastasin (muka) pöllämystyneenä ”Gesundheit?”. Sutkautukseni räjäytti potin ja jätin nauravan alppikojun taakseni.

Niinpä niin, ihmisten välinen kanssakäyminen on ihana ja elämää rikastuttava asia. Tai voisi olla. Mutta ei rakas lukija, valitettavasti ei tällä kertaa. Olen ynseä suomalainen. Oikeassa tilanteessa minä en saanut kaivettua itsestäni esiin sujuvasanaista ja avointa maailmanmiestä. Todellisuudessa olin melko hermostunut ihmispaljoudesta, jännittynyt siitä, että kaikki myyjät eivät puhu Suomea. Oli myös kova helle, joten hikoilin kohtuuttoman paljon.

Kävelimme perheeni kanssa väkipaljoudessa. Ärsytti, kun en päässyt kävelemään omaan ripeään tahtiini ja se, että joku oli koko ajan henkilökohtaisen alueeni (ympyrä, noin 1 metrin säde) sisällä. Vaimoni jäi lastenvaunujen kanssa vähän väliä jumiin ruuhkaan ja minä vahdin silmä kovana, etteivät loput lapset katoa ikiajoiksi ihmisvilinään. Pelkoni oli todellinen. Sekin hikoilutti.

Olin vilpittömästi kiinnostunut vanhan ranskalaisen ukon kaupittelemista oliiveista, mutten oikein uskaltanut mennä lähemmäksi, koska en ollut varma millä kielellä vastaisin ja ennen kaikkea mitä vastaisin. Hän tyrkytti kauhallaan maistiaisia. Osoitin vatsaani ja elehdin olevani täynnä, enkä siten voisi ottaa yhtään. Oikeasti en uskaltanut. Olen kuullut huhuja ulkomaalaisten tekemistä metkuista. Turistille puetaan hieno nahkatakki päälle ja sitten pakotetaan ostamaan se. Sama olisi voinut käydä oliivin kanssa. Meikäpoikaa ei niin vain huijata.

Kovasti mekastavien espanjalaisten ohitse kävelin kiireesti. Varuiksi en ottanut heihin lainkaan katsekontaktia, vaan olin tavattoman kiinnostunut kukkaan puhjenneesta viereisestä hevoskastanjasta. Oli helpottavaa kun ei tarvinnut jäädä juttelemaan ja perustelemaan miksen osta leivoksia. Jopa savolaisten tapa kaupitella muikkuja ohikulkijoille tuntui liian päällekäyvältä. Heidän kohdallaan sain muka yllättävän puhelun, joka vei täysin huomioni.

Italialaisten juustotiskillä kävi onni. Myyjät olivat juuri puheissa jonkun toisen asiakkaan kanssa, joten pystyin vaivihkaa nappaamaan muutaman parmesaninpalasen maistiaislautaselta. Kuuntelin kiusaantuneena vierestä kuinka toinen suomalainen yritti kommunikoida italialaisen kanssa:
”Hello mam, good afternoon!”
”Paljo tää on?”
”Sorry, can you speak english?”
”Mitä se sano? (suomalainen kaverilleen) Voi, voi, en minä voi nyt ostaa…..olen pyörällä liikkeellä. Mikä pyörä on englanniksi, onko se bike? (jälleen kaverilleen) No juustoa, I’m with bike…”
”Ok, have a lovely day mam!”

Tuntien kiertelyn jälkeen pääsimme loppujen lopuksi takaisin autolle mukanamme suklaata ja ehtaa englantilaista fudgea. Hyviähän ne olivat, samoin monet muut herkut joita päivän aikana maistelimme. IIllalla lähdin koiran kanssa lenkille. Istahdin keskellä metsää kiven päälle ja kertasin yksin hiljaisuudessa päivän tapahtumia. Oli kyllä mukavat festivaalit, vaikka olikin ahdasta ja meluisaa.

Jäin myös miettimään eri kulttureiden eroja ja sitä kuinka herttaisia me suomalaiset loppujen lopuksi olemme. Saatamme vaikuttaa tylyiltä ja äkkivääriltä, mutta kyse ei ole siitä, pahaa emme halua kenellekään. Ehkä meillä vain menee muita kauemmin aikaa ennen kuin lämpenemme uusien tuttavuuksien kanssa ja otamme kuulumisten kyselyt liian vakavasti. Kenties me arvostamme vain niin paljon rauhaa, tilaa ja hiljaisuutta, ettemme innostu turhan kevyestä keskustelusta ja liian lähellä olemisesta.

Olemme me suomalaiset ihana suola maailmankansojen keitossa. 

P.S. Me suomalaiset arvostamme myös oikeaoppista jonottamista. Jostain syystä.




sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Hmm, entä jos....


Maailmanhistoriaa tutkittaessa jää usein mainitsematta se, että monet merkittävät tapahtumat ovat sattuneet hetken mielijohteesta, usein ruokapöydässä. Esimerkiksi Egyptin pyramidit voisivat aivan yhtä hyvin olla pyöreitä tai neliön muotoisia, mutta äkkipikainen tunnekuohu vuosituhansia sitten, eräänä tavallisena maanantai-iltapäivänä faaraoperheen päivällispöydässä, muutti ratkaisevasti historian kulkua.

Faarao Ramses VIIXI ei pitänyt äitinsä tekemästä ruoasta ja liialliseen dramatiikkaan taipuvaisena hän uhosi palsamoituvansa elävältä ja nukkuvansa pois, jos vielä joutuisi syömään äitinsä kehittelemää avokadopastaa. Väittämäänsä tehostaakseen, hän luonnosteli serviettiin suureleisesti itselleen kolmion muotoisen hautapaikan, jonne vetäytyisi kuolemaan. Loppujen lopuksi Ramses nöyrtyi, söi ruokansa ja eli vielä monta kymmentä vuotta, mutta ajatus futuristisesta hautapaikasta jäi elämään tuon Auringon pojan mieleen, ja lopun tarinasta me tunnemmekin.

Toinen esimerkki sijoittuu 1400-luvun loppuun, kun muuan työläisperheen poika istui Keisari Lopotinon seurassa illallispöydässä ja pyöritteli käsissään kananmunaa. Nuori, teini-iän kasvukivuista ja huonosta itsetunnosta kärsinyt, Kristoffer Kolumbus oli istunut muina miehinä suuresa pöytäseurueessa ja ottanut osaa haasteeseen. Kilpailuhenkinen keisari oli luvannut suuren summan rahaa sille, joka onnistuisi asettamaan kananmunan pystyyn pöydälle.

Moni yritti ja yhtä moni epäonnistui. Kolumbus, jonka hienomotoriikka oli yhtäkkisen pituuskavun takia melko heikko, kokeili hänkin. Aivot sanoivat toista, mutta keho ei totellut ja hienovaraisen asettelemisen sijaan Kolumbus rysäytti keitetyn munan pöydän pintaan. Pöytäseurue vaikeni ja kaikki katsoivat hiljaa kuinka kananmuna pysyi tukevasti pystyssä. Pikkuhiljaa kaikki alkoivat hurraamaan ja ylistämään Kolumbuksen nokkeluutta. Keisari, sanansa mittainen mies, antoi Kolumbukselle pussillisen kultaa. Kolumbuksen heikko itsetunto voimaantui onnistumisesta niin väkevästi, että hän päätti seuraavana päivänä etsiä meritien Intiaan. Loppu onkin historiaa.

Tässä vaiheessa lukija saattaa kummastella, mitä tekemistä pyramideilla ja Kolumbuksen munalla on Helsingin puolimaratonin kanssa? En syytä lukijaa, erinomainen kysymys - Ei niin yhtikäs mitään. Yhdistävä tekijä löytyy hetken mieljohteesta ja sen mukaan toimisesta. Monesti hetken mielijohde, intuitio, sellainen kumma pieni syyhy, joka alkaa vaivaamaan ja josta ei pääse eroon kuin seuraamalla sitä, tuo mukanaan hyviä asioita ja kokemuksia. Niin on käynyt aiemmin ja niin kävi tälläkin kertaa.

Asian laita on nähkäätten niin, että istuimme perjantaina työpaikan lounaspöydässä ja rupattelimme niitä näitä. Keskustelu eksyi tulevan viikonlopun suunnitelmiin ja lauantaina juostavaan Helsinki City Runiin, johon olimme taannoin ilmoittautuneet suurella porukalla. Itse olin mukana heti alusta asti, mutta peruin hyvin pian osallistumiseni pitkittyneiden jalkavaivojen vuoksi. En siis ollut lähdössä mukaan. En missään nimessä. Olin jo ilmoittanut sen hyvissä ajoin, itselleni ja muille.

Keskustelu eteni ja intuitio nosti päätään, syyhy jäi vaivaamaan. Tilanne johti siihen, että noin tunnin päästä ilmoittauduin mukaan kimppakyytiin huomiselle Helsingin reissulle. Tiedättehän, hetken mielijohde. Pyramidit. kolumbuksen muna.

Myöhemmin hetken mielijohde alkoi kaduttamaan ja hermoilin tulevaa. Kävin läpi kaikki kauhukuvat lämpöhalvauksesta, akillesjänteiden katkeamisesta ja terrori-iskusta aina reitin varrella vaanivaan juoksuhiekkaan. Olin myös varma etten yksinkertaisesti jaksa juosta moista matkaa. Juoksupäivän aamuna jännitti niin, että oksetti. Päivän mittaan pelot osoittautuivat turhiksi ja lenkki oikein miellyttäväksi.

Juoksutapahtuma oli mahtava kokemus. Aurinko paistoi ja hellekeli hiveli hipiää. Lähdimme matkaan isolla porukalla ja vietimme mukavan päivän aistien urheilujuhlan tuntua. Loppujen lopuksi juoksussa porukkamme hajaantui ja juoksimme ystäväni kanssa vierekkäin perän pitäjinä koko reitin. Pitkä matkahan 21 km on äkkiseltään tai jopa vähän harjoitelleenakin, mutta huomasimme todeksi vanhan viisauden - matka ei tapa, vaan vauhti. Pääsimme molemmat perille. Hengissä ja komeasti ruskettuneina. Meidät ohitti noin 4670 juoksijaa. Ystäväni mukaan 5887, tiedä sitten kumpi sekosi laskuissa. Mukavaa oli. Mikä onni, että lähdin mukaan, mutta ensi kerralla kyllä valmistaudun paremmin.

Kuvassa koko juoksujoukkueemme. Meillä kaikkilla oli yhteishenkeä kohottaneet tiimipaidat, paitsi Antilla, joka ehti hukata omansa. Minulla puolestaan...no, tiimimme xs-kokoinen varapaita jäi tällä kertaa käyttämättä.


Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua. Kuvassa osa meidät ohittaneista ihmisistä.



Jossain vaiheessa lähtörytäkässä hukkasin Antin ja tuli vähän orpo olo. Meinasin keskeyttää.

Sitten kaveri taas löytyi ja meitä hermostuttui ennen lähtöä niin, että hihiteltiin.
Maisemat oli sielua hiveleviä.




Reitin varrella oli kannustusta.


Oli rohkaisevaa saada joukkuekavereilta viesti, että olivat päässeet turvallisesti perille. Ei vaiskaan, ärsytti kun oltiin vielä itse taipaleella.


Maalissa! Laitettiin mitalit suuhun ja otettiin kuva. Tämän jälkeen meni syljeskelyksi, koska heräsi pelko. Kuka tietää millä norovirus-käsillä talkoolaiset ovat mitaleja käsitelleet.






Saatiin palkinnoksi miehekkäät paidat.



Matkan varrella järjestäjät hehkuttivat, että maalissa odottaa tölkillinen jäääkylmää Heinekeniä. Olihan siellä. Saatiin peräti jokainen oma.







tiistai 27. helmikuuta 2018

Yksin kotona - eksynyt Ikeaan


Eilen jouduin elämäni toistaiseksi pahimpaan tilanteeseen, menimme perheellä Ikeaan. Äh, nyt tuli ihan väärä mielikuva, peruutetaanpas pari askelta taakse päin. Pahaa ei ollut se, että menimme Ikeaan, ei veikkoset siellähän on paljon hyvää ja monikäyttöistä tavaraa, ja vieläpä kohtuuhintaan. Pahaa ei ollut myöskään se, että menimme perheen kesken. Ei tokikaan! Rakastan lasteni ja vaimoni seuraa. Tukalaksi tilanteen teki kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että vauvalle tuli samaan aikaan nälkä, väsy ja kapina tissinsyöntiä kohtaan julkisella paikalla. Toinen ongelma oli se, että Ikeasta on pahuksen vaikea päästä pois nopeasti. Siis todella, todella pahuksen vaikea.

Kun tilanne alkoi eskaloitua, päädyimme vaimoni kanssa ratkaisuun, jossa retkikuntamme jakaantui hitaasti etenevään naisryhmään (kuulemma suojaavat selustan ja keräävät mahdolliset haavoittuneet) ja suorinta tietä ulos pyrkivään miesosastoon. Lähdimme siis kahdestaan pienen, viattoman poikavauvani kanssa retkelle kohti uloskäyntiä, tavoitteena päästä parkkipaikalle ja omaan autoon. Luulin reitin olevan helppo – piti vain seurata lattiassa olevia nuolia pitkin ulos, ei sen kummempaa. Voi kuinka väärässä olinkaan tuolloin! Pian tavanomainen retkemme olisi muuttumassa piinaavaksi pakomatkaksi.

Lähdimme matkaan ruokailuryhmien osastolta. Teki tiukkaa päästä liikkeelle, sillä ajattoman MÖCKELBY-kaluston (599,-/kpl tuolit erikseen!) massiivinen olemus vartioi ensimmäistä ulospääsyreittiä. Se suorastaan tihkui aggressiivisuutta, emmekä uskaltaneet ohittaa sitä. Jouduimme suunnitteleman vauvan kanssa harhautuksen ja kolkkasimme viattoman kesätyöntekijän, jonka vaatteissa livahdimme kahden BJURSTA-jatkettava ruokapöytäpartion (149,-/kpl) välistä.

Eksyimme jo seuraavalla osastolla, kun yritin käyttää Oikotietä/Genväg. Laskelmiemme mukaan meidän piti olla jo alakerrassa, lähellä itsepalveluvarastoa, mutta sen sijaan aloimme kuulla mitä suloisinta kutsua, joka seireenien lailla veti meitä puoleensa. Aavistin mitä oli tulossa ja sidoin pojan tukevasti ostoskärryyn.  Ilman mahdollisuutta vastustella työnsin kärryt hitaasti makuuhuoneen säilytysratkaisut -osastolle ja tuijotin viettelevästi kutsuvaa PAX-vaatekaappijärjestelmää. Yritin kääntää katsettani pois, yritin huutaa olevani naimisissa, mutta äänin tukahtui kurkkuuni. PAX-kulmavaatekaappi (795,-/kpl) oli liian kätevä ja järjestelmällinen. Kosketin sitä ja tunsin, kuinka asiat alkoivat järjestyä. Yhtäkkiä poikani alkoi itkeä ja lumous särkyi. Näin tuoteselosteen, jossa kerrottiin PAXin (795,-/kpl) olevan vain rumaa vastenmielistä lastulevyä. Sain voimani takaisin ja pinkaisin pakoon.

Juoksin kuin viimeistä päivää. Olin paniikissa kulkenut ympyrää ja päädyimme sohvaosastolle. Alkoi jo hämärtää ja tunsin olevani uuvuksissa, päätimme leiriytyä NORSBORG-kulmasohvaan (1039,-/kpl). Tiesin, että tämä oli kallis paikka yöpyä, mutta ajattelin ettei hätä lue lakia. Teimme olomme mukavaksi. Ensin oli hiljaista, sitten aloimme kuulla ääniä.  Luulimme, ettei lähistöllä ollut elämää, mutta havaitsimme, että jos vain olemme paikoillamme ja hiljaa, arat työntekijät tottuvat meihin ja tulevat piiloistaan jatkamaan askareitaan. Poikani alkoi leikkiä ja ystävystyä uteliaiden työntekijöiden kanssa sillä aikaa, kun minä kirjoitin kynttilän valossa lokikirjaani merkintöjä. Kun poika nukahti, istuin vielä hiljaa kädet polvien ympärillä ja katselin taivaalla tuikkivia SINNERLIG-kattovaloja (49,95,-/kpl). En ole milloinkaan tuntenut itseäni niin yksinäiseksi ja pieneksi. Katsahdin nukkuvaa, viatonta poikaani ja vannoin saavani hänet ehjänä ulos. Otin koristehedelmän, söin sen ja nukahdin mitä levottomimpiin uniin.

Aamulla heräsimme ja kiiruhdimme saman tien matkaan. Hassua, miten maisema on päivänvalossa niin erilainen kuin yöllä leiriytyessä. Olimme molemmat hyvillä mielin ja täynnä uskoa tulevaisuuteen. Äidyimme jopa laulamaan hilpeää reissulaulua, kun livuimme ostoskärryllä läpi keittiövälineiden laajan ja monenkirjavan osaston. Riemu repesi ylimmilleen, kun ohitimme iloisen GRUNDVATTNET-pesuvatiparven (vain 9,99,-/kpl). Käsittämätöntä, miten pienellä lisähankinnalla saa hyödynnettyä pesualtaan koko tilan!

Toinen päivä oli kaiken kaikkiaan täynnä riemua, positiivisia yllätyksiä ja kiehtovia tarjouksia matkan kuitenkin edetessä tasaisesti. Tyyntä myrskyn edellä, niinhän sitä sanotaan. Jälkikäteen on helppo jossitella, mutta jos olisin tiennyt Lamppuja/Lamppor-osason vaaroista, olisin varmasti ottanut riskin ja kokeillut Oikotietä/Genväg suoraan osastolle Mattoja/Mattor.

Jos ja jos… Nyt kävi nimittäin niin, että mainiosti palvellut ostoskärrymme sai osumaa lamppuosaston lukemattomista tarjouskoreista ja alkoi kirskua pahasti sekä puoltamaan todella vahvasti vasemmalle. Matkan jatkaminen sillä oli mahdotonta, meidän oli jalkauduttava. Seutu oli kuitenkin vierasta ja minua arvelutti lähteä pienen vauvan kanssa mahdollisesti vihamieliseen ympäristöön. Alkoi jälleen hämärtää. Yövyimme ostoskärryssä ja pidimme vuorotellen vahtia. Tämä yö oli kamala, vain vaivoin saimme pidettyä pelottavien SPÖKA-ledyövalolamppujen (12,99,-/kpl huom. useita värejä) lauman leirimme ulkopuolella. Olimme moneen otteeseen varmoja, ettemme näe aamua.

Illalla olin löytänyt lähistöllä olleesta TYSSEDAL-yöpöydästä (79,-/kpl) Gideonien jättämän Vanhan Testamentin ja selaillut sitä ahdingossani. Luin kertomuksen Mooseksesta ja kaislakorista. En nukkunut silmäystäkään ja yön aikana pohdiskeltuani eri vaihtoehtoja, olin päätynyt äärimmäiseen ratkaisuun. Aamulla hain IKEA PS LÖMSK -pyörivän lasten lepotuolin (59,-/kpl), asetin poikani hellästi kuvun sisään ja laskin kannen alas. Aikomuksenani oli työntää muovinen korituoli IKEAn loputtomaan asiakasvirtaan ja toivoa, että poika ajautuisi ulos tavaratalosta, tai että joku ystävällinen sielu pelastaisi hänet. Omaan pelastumiseeni en enää uskonut. Itkua pidätellen olin päästämässä muovikorista irti, kun kuulin takaani ääntä.

Tuimannäköinen työntekijä ajoi meitä kohti sähkötrukilla. Hyppäsin sivuun ja odotin liikkumatta, että hän ajoi ohitseni. Nyökkäsin pojalleni ja lähdimme juoksemaan trukin perään. Hyppäsimme vaivihkaa trukin takaosaan ja nautimme ilmaisesta kyydistä.

Viherkasviosaston kohdalla työntekijä huomasi meidät ja hyppäsimme piiloon kasvien suojaan. Emme olleet varmoja suunnasta, mutta kävelemään oppinut poikani haistoi kassa-aulasta leijailevan hotdogin tuoksun ja lähdimme seuraamaan sitä. Ohitimme peiliosaston ja saavuimme suureen halliin. Olimme ilmeisesti vihdoin ja viimein itsepalveluvarastossa, olimme jo niin lähellä. Liikutuin ja itkeä tirautin onnen kyyneleen. Lähdimme matkaan, mutta mutta… suunnaton pahvilaatikoiden määrä sekoitti suuntavaistomme ja eksyimme jälleen kerran. Menetimme ajantajumme, enkä ole varma kauanko harailimme. Tunnit muuttuivat päiviksi ja päivät vuosiksi, tärkeintä oli, että pidimme tiukasti yhtä.

Emme siis tienneet kauanko olimme olleet itsepalveluvarastossa, mutta eräänä kauniina joulukuisena päivänä meloessamme pahvilaatikoista ja esittelyhuonekaluista tekemällämme pelastuslautalla, näimme vihdoin sen, mitä olimme niin hartaasti toivoneet. Poikani tähysti mastossa ja kiljui yhtäkkiä äänenmurroksen karaisemalla äänellään: ”Kassat, kassat, isä tuolla on kassat!”

En ollut uskoa silmiäni. Meloimme kiireesti lähemmäs.

Toden totta, olimme vihdoin saapuneet kassoille. Olimme varmasti melkoinen näky nälissämme, riekaleisissa vaatteissa ja pitkissä takkuisissa hiuksissa ja rehottavissa parroissamme. Mutta olimme saapuneet kassoille. Tanssimme ja karkeloimme villisti. Syleilimme ja suutelimme itsepalvelukassojen asiakaspalvelijoita. Koettelemus oli vihdoin ohi.

Ostimme hot dogit ja nautimme ne kiireettä ja herkutellen. Kävellessämme autolle, taputtelin taskujani ja kysyin pojaltani missä auton avaimet olivat. Sitten muistin antaneeni ne vaimolleni…

P.S. Alussa kolkattu viaton kesätyöntekijä löytyi hyvävointisena keskikokoisesta 3:n laatikon HEMNES-lipastosta (119,-/kpl). Työntekijä kehui yllättyneensä positiivisesti lipaston tilavuudesta ja lähtikin illalla kotiin kassan kautta.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Piipahdin heppatallilla

Olin tänään (mukana alunperin pakotettuna ja vastentahtoisesti) tallilla seuraamassa kun puolet perheestämme kävi ratsastustunnilla. Vain puolet, koska yksi lapsista oli leirillä, vaimo siunatussa tilassa ja minä ratsutilan ponikalustoon nähden tolkuttoman ylipainoisena (isot luut). Lopuille lapsista en keksinyt päteviä syitä kieltää osallistumista.

Katselin tuntia tihrustellen kentän laidalta, kun kirkas kevätaurinko pakotti hakemaan autosta aurinkolasit. Raybanien sijaan otinkin vahingossa, työautooni hiihtoloman ajaksi jättämäni ammatilliset opettajalasit. Lopputunnin seurasin tuntia opettajan näkökulmasta ja silmiini pisti erityisesti yksi asia. Tunnille osallistui hyvin eritasoista porukkaa, mutta ratsastuksenopettaja eriytti opetustaan todella hienosti. Liikunnanopettajan sydäntä lämmitti nähdä, kuinka ratsukot kiersivät kenttää jatkuvassa liikkeessä, tehden samantyylisiä tehtäviä, mutta silti niin että jokaisella oli joku oma erikoistehtävä tai kehitettävä kohta (asento, ryhti, ajolinja, mikä kenelläkin). Opettaja vaati kultakin ratsastajalta eritasoisia suorituksia. 

Tilannetta ei voi täysin verrata peruskoulun liikuntatuntiin, sillä oletettavasti oppilaat ovat ratsastamassa omasta tahdostaan enemmän ja vähemmän motivoituneina. Toisin kuin liikuntatunneilla. Lisäksi liikuntatunneilla oppilaita on 20-30 ja ratsastustunnilla reilusti alle kymmennen. Tosin ratsutunnin osallistujamäärä tuplaantuu kun huomioidaan jokaisen oppilaan alla oleva elävä, yksilöllinen monta sataa kiloa painava, omalla tahdolla varustettu hevonen. Hommaa hankaloittaa vielä se, että kuten oppilailla, hevosillakin voi kuulemma olla hyviä ja huonoja päiviä.

Noh, tarkoitus ei ollut vertailla opettajien töiden haastavuutta. Melkoista taidetta se tuntuu olevan, oli oppiaineena sitten ratsastus, liikunta tai ruotsinkieli.

P.S. Ajattelin tässä kevään mittaan käydä kokeilemassa ratastusta. Nyt pitää joko löytää hevonen, joka jaksaa kantaa selässään...krhm.. paljon. Toinen vaihtoehto on.. noh, ehkäpä etsin vain sen suuren hevosen. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Miljoonalaatikko

Tämä vuodenvaihde oli minulle ja vaimolleni poikkeuksellinen. Emme päättäneet jälleen kerran yhdessä parantaa elintapojamme ja alkaa laihdutuskuurille. Emme päättäneet alkaa pitämään kiinni ateria- ja unirytmeistä, emmekä päättäneet olla lempeämpiä lapsillemme tai toisillemme. Ehei, otimme vastaan todellisen haasteen ja päätimme laittaa kuntoon parisuhteemme, perheemme ja koko taloutemme tukalimman epäkohdan. Päätimme järjestää uudelleen kotimme "miljoonalaatikon".

Mikäli lukijakunnassa on joku suomalaista kotitalouskulttuuria tuntematon, kerrottakoon, että miljoonalaatikolla tarkoitetaan sitä laatikkoa kodissa, johon laitetaan tavarat, joille ei oikein ole muutakaan paikkaa. Laatikko voi sijaita missäpäin kotia tahansa, useimmiten keittiössä tai eteisessä. Miljoonalaatikosta voi löytää klemmareita, koulukuvien tarraversioita, heijastimia, ruuveja, yksittäisiä lämpökynttilöitä, Ikean huonekalujen mukana tulleita kuusiokoloavaimia, kyniä ja kumeja.  Siellä on usein satoja tuhansia pinssejä, isille korjattavaksi tuotuja pääsiäismunista löytyviä leluja, matkamuistoja ja koriste-esineitä, puolitäysiä pusseja rairuohon siemeniä, erilaisia sähkölaitteiden latureita ja muuntajia, esiaikaisia kännyköitä, osittain fossiloituneita korvanappikuulokkeita. Ja kaikkea siltä väliltä.

Taloutemme miljoonalaatikko sijaitsee kotimme sydämessä, keittiössä ihan siinä symbolisen aortan, jääkaapin vieressä. Kohtaamista miljoonalaatikon kanssa on mahdoton välttää normaalissa arjessa. Viimeisen kahdeksan vuoden ajan olemme molemmat vaimoni kanssa ahdistuneet päivittäin kyseisen laatikon tolkuttomasta tavaramäärästä ja siivottomasta kunnosta. Miljoonalatikkoon on jollain kummallisella tavalla personoitunut negatiivisuutta ja aikaansaamattomuutta, sekä maailmassa vallitsevaa vääryyttä ja pahaa.

Usein kun herään, avaan makuuhuoneemme ikkunaluukut ja tervehdin uutta päivää laulelemalla iloisesti auringolle. Hypähtelen keittiöön kahvinkeittopuuhiin, ympärillä hyörivien pikkulintujen kannatellessa yöpaitulini helmoja. Sitten katseeni osuu miljoonalaatikkoon ja sieltä ulos luikertelevaan Nokia 3310:n rispaantuneeseen pahan ilman laturinjohtoon, joka raakkuu: "Hei vain. Jääkaapissa ei ole maitoa. Kurja ilma ulkona. Olet näemmä taas lihonut pikkuisen ja ilmasto lämpenee. Vietnamissa on kuulemma tulvia ja Lähi-idässä soditaan." Hyvä aamuni katkeaa kuin seinään. Apeus valtaa mieleni ja ulkona alkaa sataa.

Niin ironista kuin se onkin, oikeastaan kaikki muut taloutemme huonekalut ovat kiitollisuuden velassa miljoonalaatikolle. Kiitos sen, esimerkiksi olohuoneen nurkassa jököttävä antiikkinen, sinällään täysin hyödytön Singer-ompelukone on varjeltunut säilytyslokeron roolilta. Ongelmaksi on muodostunut ainoastaan miljoonalaatikon ylimielinen asenne ja mafiaveljiltä opittu pitkä muisti palveluksista ja veloista. Esimerkiksi takan reunalla oleva jouluseimen asetelmakokonaisuus kaipailisi miljoonalaatikon kätköissä vankina lepäävää Joosefia. Viime jouluksi vapautetusta Jeesus-lapsesta on kuitenkin vielä lunnaita maksamatta, eikä kukaan, ei kukaan halua suututtaa miljoonalaatikkoa.

"Miksette ole siivonneet laatikkoa?" saattaa lukija kysyä. Niinpä niin. Miljoonalaatikosta on kasvanut virtahepo keittiöön, siitä on muodostunut perheemme seitsemäs jäsen. Se on kuin karkeakäytöksinen, mutta ammattitaitoinen remonttimies keskellä kylpyhuonremonttia, kaikki sietävät sen oikkuja ja yrittävät tulla toimeen sen kanssa, koska tarvitsevat sitä. Miksi? Ollaanpa rehellisiä, on laatikossa hyviäkin puolia. Vuosikausien ajan se on mukisematta ottanut vastaan kaiken mitä olemme sille syöttäneet, hyvän ja pahan.

Kertaakaan se ei ole valittanut, kun olen poikennut sen luokse tervehtimättä, kuulumisia kyselemättä, ainoastaan saadakseni pois käsistäni messuilta käteen jääneen nimikyltin tai ikkunalaudalla lojuneen lämpöpatterin ilmausavaimen. Jollain tavalla olen alkanut ymmärtämään miljoonalaatikkoa. Se on kuin katkeroitunut vanhus, jolle elämä on tarjonnut ainoastaan sairautta, työttömyyttä ja yksinäisyyttä. Kuka tahansa katkeroituu, jos saa tarpeeksi lokaa niskaan ja vanhoja kuusiokoloavaimia sisuksiinsa.

Vuoden vaihteessa istuimme keittiössä ja katsoimme vaimoni kanssa laatikkoa. Tällä kertaa emme kuitenkaan katsoneet sitä tuomiten. Halusimme auttaa, ottaa pois taakkaa. Siispä siivosimme sen. Kuten suuriksi möröiksi kasvaneilla pikkuasioilla yleensä on tapana, ei miljoonalaatikon siivouskaan ollut loppujen lopuksi kummoinen juttu. Nostimme laatikon keittiön pöydälle ja aloimme koluamaan sisältöä läpi. Pikkuhiljaa paikalle kokoontui koko lapsikatras ja hetken päästä kertasimme hauskoja muistoja, joita liittyi laatikon kätkemiin tavaroihin. Viimeisenä laatikosta löytyi tulitikkuaski, jonka sisällä oli maitohammas. Emme saaneet selville kenen hammas oli ja miksi ihmeessä Hammaskeiju oli toimittanut hampaan miljoonalaatikkoon, se jääköön heidän välisekseen salaisuudeksi.

P.S. Laatikon sisältö ei paljastunut pelkästään muistorikkaaksi aarreaitaksi. Tuona iltana kannoimme keittiöstämme pois kolme täyttä roskapussillista miljoonatavaraa. Se teki hyvää sielulle ja parisuhteelle.







maanantai 1. elokuuta 2016

Kauhupaniikki - aloittelijan paras ystävä

No niin, tähän aamuun heräsin, en täyspäiväisenä opiskelijana, en osa-aikaisena taksinkuljettajana, vaan tattadaa...opettajana! Myönnettäköön etten ole vielä ihan ihka oikea opettaja, sillä muodollinen pätevyyteni on vielä gradun palautuksen, yhden tentin ja valmistumismuodollisuuksien päässä. Gradu on loppufiilausta vaille valmis ja tentti tekemistä vaille suoritettu, joten eiköhän maister'miehen paperikin parin kuukauden sisään ojenneta kouraani suurin juhlamenoin ja laajoin akateemisin tunnustuksin.

Yhtä kaikki, olen onnekas, sillä sain jo opiskelijana ollessani kunnian tulla valituksi vuoden mittaiseen opettajan sijaisuuteen erääseen Pirkanmaan suurimman kaupungin yhtenäiskouluista. Ja tänään se sitten alkoi, pehmeästi viikon lomaosuudella. Elokuun puolivälin jälkeen työnkuvaani kuuluu teknisen työn ja liikunnan aineenopettajan tehtävät. Käytännössä minusta tuli siis kertaheitolla veiston ja poikain voimistelun opettaja ala- ja yläasteelle. Täytyy tunnustaa, että hieman jännittää. Viimeiset kolme vuotta olen istunut luennoilla ja pienryhmissä kritisoimassa (kuiskimalla vieruskavereille ja viestittelemällä toiselle puolella istuville kollegoille) luennoitsijan virheitä ja pätemällä miten oppitunti pitäisi oikeasti vetää ja lapsia opettaa. Nyt kun olen itse opettajana tyhjän lukukausisuunnitelman edessä, onkin eri ääni kellossa. Itse asiassa kellossa ei ole mitään ääntä, edessä on tyhjä paperi ja päässä lyö tyhjää. Pitäisikö minun yhtäkkiä osata suunnitella koko lukuvuoden kulku?! Ja vielä monelle eri ryhmälle? Huh. Koulujen alkuun on aikaa enää vajaa pari viikkoa ja siihen mennessä pitäisi olla valmista. Vanha ystäväni, Kauhupaniikki koputtelee jo ovella ja kyselee saisiko tulla poikkeamaan. Ei. Ei hän kysele, hän vain tulee ja lampsii olohuoneeseen isännän elkein.

Onneksi minulle on kertynyt kokemusta, sekä työstä että elämästä, josta ammentaa lohtua ja toimintamalleja tällaisiin tilanteisiin. Olen viimeisen 15 vuoden aikana ehtinyt tehdä monenlaisia töitä. Jokaisessa työssä ammattilaisuuden ja osaamisen kaari on mennyt samalla tavalla:

1. Valituksi tuleminen ja uudesta työstä tai tehtävästä innostuminen
2. Fyysistä pahoinvointia aiheuttavaksi kasvanut kauhupaniikki ekaa työpäivää edeltävänä iltana. (massu kuralla ja vilpitön varmuus siitä, että "ne", keitä sitten ovatkaan, syövät minut hengiltä, enkä näe seuraavaa iltaa)
3. Ekan työpäivän jälkeen toteaminen, että olen hengissä ja elämä jatkuu (ehkä).
4. Noviisivaihe, jolloin ärsyttää kun ei tiedä mitään, ei oikein osaa mitään ja koko ajan pitää olla kyselemässä konkareilta.
5. Osaamisen huomaaminen ja ammattitaidon kasvaminen (hei, olen hengissä, ei mitään hätää!).
6. Turvallisuuden tunne, kun osaa perusjutut hyvin ja tietää mitä, milloin ja miten voi soveltaa. Osaa jo neuvoa muita. (Töihin on kiva mennä ja omilla virheillä voi jo vitsailla)

1. Vaihe: Koska aiempi työni suomalaisessa maanpuolustusyhtiössä oli niin salaista, että irtisanoutumiseni jälkeen minua kiellettiin muistamasta edes itsekseni salaa peiton alla mitä tein työkseni, käytän esimerkkinä lyhyttä taksikuskin uraani. Muistan kuinka olin onneni kukkuloilla viime elokuussa keskustellessani tulevan työnantajani kanssa työnkuvasta ja tulevaisuudesta. Menin taksikurssille innoissani ja opiskelin motivoituneena taksiautoilun saloja, liikennelakia, taksitariffeja, kelataksin hienouksia jne. Kurssiin liittyvät kokeet olivat silloin totinen paikka, jälkeen päin mietittynä läpihuutojuttuja. Esimerkiksi pikku kylämme paikallistuntemuskoe ei osoitteiden vähyyden (kaksi baaria ja terveyskeskus ja...no, siinä ne) takia yksinkertaisesti voinut olla kovin vaikea. Suoritin testit ja lääkärintarkastukset onnistuneesti. Nyt kun rikos on jo vanhentunut, haluan tehdä tunnustuksen: Lääkärintarkastuksen aikaan kärsin pahasta iskiasvaivasta, en voinut tuona päivänä oikein istua, seistä tai liikkua, selkäpakaratakareiteen sattui niin maan mahdottomasti. Kyyneliä pidätellen vastasin lääkärille, että eeipä tässä tule mieleen mitään ihmeempiä autoilua estäviä vaivoja.

2. Vaihe: Kun sain kortin ja kävin työnantajan kanssa läpi auton taksamittarin käyttöä, rahastamista, paikallisia erikoisuuksia, invahissin käyttöä ja muita ensimmäisessä työvuorossa mahdollisesti eteen tulevia asioita, tapasin pitkästä aikaa Kauhupaniikin (kyllä, hänen nimensä kirjoitetaan isolla). Hän (Kauhupaniikki, ei työnantaja) onnistui vakuuttamaan minulle, että sinällään yksinkertainen tehtävä, ihmisten kuljettaminen paikasta toiseen maksua vastaan, on paaaljon monimutkaisempi asia kuin mitä olin ajatellut. "Et ole Henrik ikinä eläessäsi itse matkustanut taksilla. Kuinka taksikuskin pitää käyttäytyä, mistä pitää puhua? Pitääkö ylipäätään puhua Henrik? Ethän sinä ole Henrik edes mikään puhelias kaveri? Et varmasti osaa käyttää taksamittaria Henrik. Mitäs reittiä ajetaan Henrik? Entä miten vaihtorahat kannataa laskea, Henrik paljonko on yksi plus yksi?"  "EN TIEDÄ!!", hätäännyin. Kauhupaniikki hykerteli ja suki partaansa. Ajoin auton kotipihaan, lukitsin sen ja lähdin sisälle. Palasin saman tien auton luo tarkastamaan olinko varmasti sammuttanut sen ja laittanut järjestelmät pois päältä. Kauhupaniikin mukaan en ollut. Olin silti, auto ei ollut käynnissä. Valot! Ai, ne ovatkin sellaiset, jotka sammuvat itsestään kun auton lukitsee. Selailin iltapalalla kauhun vallassa 06:15 alkavan koulukyytikierroksen oppilaslistoja. Jännitti niin että oksetti ja pieretti. Olin vuorenvarma etten muista hakea kaikkia lapsia kotoa ja palauttaa kaikkia oikeisiin paikkoihin. Oli myöhä ja päätä särki. Menin nukkumaan, mutta Kauhupaniikki keksi koko ajan uusia ideoita kuinka saattaisin mokata kyytien kanssa. "Et löydä oikeita osoitteita", se kuiski "Lapset eivät pääse kouluun, kun sinä ryssit kaiken. Kaaaiiiiikeeeennn".  Nukahdin, mutta säpsähdin hereille ja ryntäsin tarkistamaan, että olin varmasti sulkenut auton päävirtakytkimen. Vilkaisin oppilaslistoja ja menin sänkyyn hokien koko homman olevan suuri erehdys. Nousin vielä kerran ylös ja menin tarkastamaan kartasta kaikki osoitteet. Olivat samoissa paikoissa kuin viimeksikin. Hikoilutti. Vaimo väitti, että kaikki järjestyy. Minä puolestani olin Kauhupaniikin kanssa samoilla linjoilla: Ei varmasti järjesty, ehei.

3. Vaihe: Aamu oli toden totta iltaa viisaampi. Lähdin tukevan aamiaisen ja kahvin saattelemana matkaan. Auto oli miellyttävä ajaa, reitti oli looginen ja järkevästi suunniteltu, lapset mukavia ja koko päivä sujui kaiken kaikkiaan mainiosti. Tai no. Yhden lapsen palautin koulun jälkeen väärään paikkaan. Hätääntynyt äitinsä soitti ja kysyi missä hänen lapsensa on, ja toinen äiti puolestaan soitti ja kysyi mitä tämä lapsi täällä tekee? Pikku juttu, siitä selvittiin säikähdyksellä. Välikohtauksen jälkeen kaikki olivat tyytyväisiä ja minä opetuksen verran viisaampi. Illalla kun pääsin kotiin, huomasin olevani hengissä, vahingoittumattomana ja odottavani seuraavaa päivää varovaisen innostuneesti. Kauhupaniikkia ei enää näkynyt, mihin lie joutunut. Kävin katsomassa illalla autosta, ei ollut sielläkään.

4. Vaihe: Työvuoroja alkoi tulemaan lisää, ja keikkojen ja erilaisten tilanteiden koko kirjo näyttäytyi minulle kaikissa sateenkaaren väreissä. Yhtenä päivänä vein Kelan tukeman invakyydin. En tiennyt miten mittarilla kirjoitetaan oikeanlainen lasku, soitin pomolle. Toisena päivänä vein Sote-kyydin. En tiennyt mitä tehdä, soitin pomolle. Eränä päivänä ajoin yhden ihmisen tuonne ja toisen tuonne. Ei hajuakaan miten mittariin näppäillään tuollainen tilanne. Huokaus..soitin pomolle. Syksyn aikana ei ollut montaa sellaista vuoroa, jolloin en olisi kysynyt työnantajalta tai kollegoilta, että mitähän ihmettä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Ärsyttävintä oli kysyä samaa asiaa uudelleen seuraavana päivänä. Työnantajalle kiitos kärsivällisyydestä. Koko noviisivaihe oli ärsyttävä. On tympeää olla joukon nuorin ja pihalla kaikesta, etenkin kun oli edellisessä työpaikassa ehtinyt jo kasvaa ammattilaiseksi ja sellaiseksi, jolta nuoremmat kysyivät neuvoa. Se nyt kuitenkin kuuluu asiaan, jokainen on joskus aloittelija ja ensimmäistä päivää töissä.

5. Vaihe: Työnantaja rauhoitteli minua aloittaessani "Älä murehdi, se on pari viikkoa ajoa ja laitteiden käyttö ja rahastus tulee selkärangasta". Johtunee joko hitaasta oppimisestani tai työsuhteeni osa-aikaisuudesta, mutta minulla asioiden painuminen selkärankaan vei hieman pidempään. Jossain vaiheessa oli kuitenkin riemastuttavaa todeta kyytitilauksen tullessa "Hei! Minähän tiedän tuon osoitteen, ei tarvitse katsoa kartasta." tai kyydin päätteeksi "Jaahas, herra siis jää tähän ja rouva jatkaa matkaansa vielä etiäppäin. Seeelvä, se tekee sitten... *mittarin määrätietoista ja osaavaa näpelöintiä* tuon verran. Hyvä illan jatkoa!". Noviisivaihe alkoi olla takanapäin ja huomasin osaavani perusjutut.

6. Vaihe: Pääsin taksikuskin hommassa myös viimeiselle portaalle. Huomasin, että kesän aikana työhön on tullut mukaan rento ote. Olen itse asiassa odottanut työvuoroja. Olen odottanut sitä, että pääsen taksikopille turisemaan kollegoiden kanssa, olen odottanut uusia kohtaamisia tuntemattomien asiakkaiden kanssa, olen odottanut tiettyjä vakiasiakkaita, joiden kanssa juttu kulkee niin, että molempia harmittaa kun saavutaan perille ja pitää erota. Vasta kesän aikana olen joutunut muutaman kerran hoitamaan niin sanottuja erikoistilanteita, kuten autosta sammuneena pihalle pyörineitä kyytiläisiä, asiakkaita jotka kieltäytyvät maksamasta, pitkiä erikoiskyytejä jne. Olen selvinnyt kaikista hengissä, vahingoittumattomana ja useimmista jopa työni hyvin hoitaneena hyvien juomarahojen kera. Olen toki tehnyt edelleen virheitä ja joutunut vieläkin silloin tällöin kysymään apuja kavereilta, mutta öiset soitot työnantajalle ovat harventuneet. Taksikuskin työ on siitä mielenkiintoista, että ikinä ei voi tietää mitä tulee eteen ja kaikki, ihan kaikki on mahdollista. Mahdollisten tilanteiden kirjo voi olla niin laaja, että mikään aiempi kokemus ei annakaan suoraan oikeaa ratkaisua ilmaantuneeseen ongelmaan. Ammatillisen itseluottamuksen kasvaessa, kasvaa kuitenkin myös kyky soveltaa aiempia kokemuksia uusiin tilanteisiin. Olen päässyt siihen pisteeseen, että töihin meneminen ei jännitä ekä stressaa, vaan oleminen ja työntekeminen on mukavaa, kun perusasiat tulevat selkärangasta. Opittavaa toki riittää aina, eikä tosi ammattilainen ole ikinä valmis, sen myönnän auliisti.

Nyt olen taas aloittamassa uutta työtä ja "ammattilaisuuden kaaren" alkuvaiheissa. Toistaiseksi olen ollut kovin innoissani alkavasta opettajan urasta, kaikista siihen liittyvistä mahdollisuuksista ja sen mukanaan tuomasta suuresta elämänmuutoksesta. Samalla huomaan kuitenkin jo olohuoneen sohvalle istahtaneen Kauhupaniikin selvittelevän kurkkuaan ja valmistautuvan uusiin kujeisiin. Tiedän, että ennen kuin koulut alkavat, tulen käymään läpi melkoisen tunteiden kiirastulen ja olevani koulunaloitusaamuna vahvasti sitä mieltä, että tämä on suuri virhe ja että en missään tapauksessa ole menossa töihin enää huomenna. Yhtä varmasti tiedän myös sen, että saman päivän iltana huokaisen ja totean olevani hengissä ja kykeneväni menemään työpaikalle myös seuraavana aamuna, ja seuraavana aamuna, ja seuraavana. Ja joskus tulee sekin päivä, kun totean, että "Pahus vieköön. Onpa mahtavaa tulla aamulla töihin. Tänään poiketaankin suunnitelmasta ja pidetään teknisen työn tunti ulkona, mennääs poijaat veistämään pajupillit".

P.S. Taksin ajaminen on oikeasti mukavaa hommaa, kun on reilu työnantaja, hyvät autot ja riittävästi kyytejä. Asiakaspalvelu on jalo laji, joka palkitsee tai rankaisee tekijäänsä välittömästi. Jos joku miettii pitäisikö käydä kurssi ja lähteä alalle, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. 99% asiakkaista on tosi mukavia tyyppejä ja sen yhden prosentin kanssakin pärjää kun on oma asenne kunnossa.

P.P.S. Älkää ihmetelkö, jos näette minut kaupungilla hihittelemästä itsekseni. Taksista on kertynyt niin monta herkullista ja hauskaa tarinaa kerrottavaksi Valitettavasti joudun taksisalaisuuden velvoittamana vaikenemaan ja nauramaan niille itsekseni.

P.P.P.S. Joitain päiviä tapahtuneen jälkeen, sain väärään paikkaan palauttamaltani lapselta söpön piirrustuksen. Olin ilmeisesti jäänyt hänen mieleensä.






torstai 28. heinäkuuta 2016

Six-pack - Tie onneen

Johdanto

Panin tänään merkille kuinka timmit ja selvästi piirtyvät vatsalihakset kuusivuotiaalla tyttärelläni on. Äidiltään perinyt. Onneksi.
Yhtä kaikki, aloin miettimään mitä ja miten hän syö, ja miten liikkuu päivän aikana? Kenties löytäisin sitä kautta reseptin omien painonhallintaongelmieni selätykseen ja apuja kadonneen six-packin, ja miksei muidenkin lihasryhmien visuaaliseen löytämiseen. Päivän ajan seurasin tytärtäni kuin varjo, ja kirjasin ylös syömiset ja liikunnan.

Syöminen

Aamupala: Tämän aterian koostumusta en saanut tarkasti selville, koska olin itse vielä nukkumassa, kun tutkimuskohteeni jo nousi uuteen päivään. Uskoakseni hän kuitenkin nautti aamupalan useassa erässä. Ensimmäisen kattauksen jäljiltä keittiön pöydän äärestä löytyi kolmesti haukattu persikka, puolikkaan banaanin kuoret ja puoliksi täynnä oleva vesilasi (hän on optimisti, ehdottomasti optimisti), jonka pohjalla oli runsaasti leivänmuruja ja purkka.
Toisen kattauksen tyttö nautti ulkona marjapuskien äärellä. Annokseen kuului punaviinimarjaterttu, kourallinen mustaviinimarjoja ja kaksi poissyljettyä karviaisenmarjaa.
Kolmas kattaus sisälsi karkkia, koska hän oli väittämänsä mukaan syönyt erittäin tulevan aamupalan. Yövuoron jälkeisessä sekavassa horroksen omaisessa tilassa en hoksannut epäillä saati kiistää väitettä.

Välipala: Kourallinen marjoja ja yksi haukkaus (ja sylkäisy) raa'asta omenasta.

Välivälipala: Lasi vettä ja muutamia karkkeja. Perusteena edelleen tukeva aamupala.

Lounas: Ateria sisälsi pääasiassa vastaanhangoittelua ja vilpittömän oloista pöyristyneisyyttä siitä, että yhden paistetun kananmunan lisäksi hänen vaadittiin maistavan myös vihersalaattia ja perunaa. Ikään kuin jälkiruoaksi hän pyysi toisen annoksen kolmella kananmunalla ja jätti kaiken syömättä. Löydettiin hetken kuluttua marjapuskien luota suu täynnä marjoja.

Välipala: Marjoja ja kerhorepusta löytynyt vanha tikkari.

Päivällinen: Spagettia, jauhelihakastiketta, tuorekurkkua, leipää ja vettä. Kohteliaiden kiitosten ja kehujen säestämänä tiskipöydälle palautetulta lautaselta löytyi spagettia, jauhelihakastiketta, tuorekurkkua ja leipää. Vesilasi oli enää puoliksi täynnä.

Välipala: Marjoja ja muutama varsi takapihalta löytynyttä ruohosipulia.

Välivälipala: Karkkia, koska oli kauhea nälkä. Karkki evättiin ja tilalle tarjottiin juotavaa sekä ohje odottaa iltapalalle. Kiukkuisena kohde ryntäsi marjapuskille ja söi muutaman kourallisen.

Iltapala: Esteettisesti lautaselle murskattu banaani, karjalanpiirakan keskiosa ja juomaksi maitoa. Todennäköisesti myös jonkin verran viinimarjoja. Ei kuulemma ollut nälkä.

Liikunta

Päivän liikuntasuorituksia ei niiden limittäisten ja osittain yhtäaikaisten suoritusten vuoksi ole mahdollista asetella kronologiseen järjestykseen, mutta päivän kulku oli suunnilleen seuraava:

- Aamu alkoi noin puolen tunnin mittaisella rentoutuksella sohvalla tv:n äärellä. Ilmeisesti harjoituksen tarkoituksena oli purkaa olemassa olevat lihasjännitykset ja valmistella kehoa tulevaan liikkeeseen.

- Ilmeisen rakas harrastus lego-jooga tuntui haukkaavan leijonaosan päivän ajasta. Lego-jooga -harjoitukset koostuvat todella vaikeista ja monipuolisista koko vartaloa rasittavista kyykkyvariaatioista, joissa lonkkien ja alaraajojen nivelet viedään suorituskykynsä äärirajoille. Raskaiden staattisten venytysten aikana käsillä suoritetaan hienomotorisia toimintoja, joiden merkityksiä täydennetään samanaikaisesti puhutulla metakognitiivisella ajattelulla "Tää tulis täältä ja tää tarvis tollasen palan...". Harjoitukset ilmeisesti aktivoivat aineenvaihduntaa, sillä havainnoinnin aikana joogaryhmäläiset poistuivat vuorotellen saniteettitiloihin kiemurtelevan tanssin saattelemana. Metakognitiivinen ajattelu ja puhe ei katkennut tänä aikana "Tää menis...*hngg*.. tää tulis kohta takasi"

- Tutkittava kohde vietti pitkiä aikoja olohuoneen matolla ja sohvalla seisten niskallaan ja tehden erilaisia, kieltämättä repivän oloisia harjoitusliikkeitä. Väärinpäin olemisen yhteenlaskettu aika oli n 1h 45 min.

- Harjoitukset eivät suinkaan olleet pelkkää sisäliikuntaa, vaan iso osa liikkeestä tapahtui ulkona helteisessä säässä. Suosittuja ulkoharjoituksia olivat mm. Trampoliinilla pomppiminen (3h 16min), keppihevosilla juokseminen (1h 3min), marjastaminen (1h 58min), päämäärätön haahuilu ja samanaikainen laulaminen (3h tasan), uiminen (1h) ja yleinen ilkamointi. Ehdottomasti eniten aikaa vei ulko- ja sisäliikuntaharjoitusten rajapintana toimivan ulko-oven avaaminen ja sulkeminen (4h).

Analyysi ja yhteenveto

Näyttäisi siltä, että tyttäreni ruokavalio ja liikuntatottumukset muistuttavat hämmentävän paljon muinaisaikojen keräilijäkansojen elintapoja. Ruokavalio koostuu pääasiassa marjoista, hedelmistä ja muista eteen tulleista kasvikunnan tuotteista. Luonnollinen ateriarytmi ei puolla lainkaan yhden tai kahden suuren aterian syömistä päivässä, vaan laiduntajilta tuttua jatkuvaa pientä evästämistä. Keräilijäkansoijen tapaan, myös tutkimuskohteeni löysi silloin tällöin erikoisuuksia, kuten kerhorepusta löytynyneen vanhan tikkarin, tai isosiskon laatikkoon unohtuneet joulusuklaat. Proteiininlähteinä toimivat esimerkiksi kananmunat (kai niitäkin keräilijöiden eteen osui silloin tällöin) ja palkokasvit sekä esi-isien (vanhempien) tyrkyttämät jauheliharuoat.

Myös liikunnan osuus muistutti nomadikansojen elintapoja. Suoritukset olivat toisaalta äärimmäisen rankkoja ja silti pitkäkestoisia. Koskaan niitä ei kuitenkaan tehty itse suorituksen takia tai siitä seuraavan kunnon kohoamisen, endorfiinihumalan tai ulkonäön takia, vaan siksi, että ne olivat osa päivän kulkua ja niitä oli mukava tehdä.

Liikuntaharjotukset ja ruokavalio kytkeytyivät toisiinsa saumattomasti ja muodostivat herkän psykofyysissosiaalisen kokonaisuuden, jossa hyvä elämä näyttää muodostuvan näiden kahden tukijalan lisäksi henkisen hyvinvoinnin (esim. lego-jooga -harjoitukset ja päämäärätön haahuilu laulaen) varaan.

Etukäteen hypoteesinani oli, että tiukat vatsalihakset ja hyvä kunto ovat suoraa seurausta syömisestä ja kovasta urheilusta, ja toisaalta merkki hyvästä elämästä. Seurausta elintavista kyllä, mutta että merkki hyvästä elämästä? Enpä tiedä. Seuraavana päivänä yritin toistaa tarkasti miten tutkimuskohteeni oli syönyt ja liikkunut, mutten kyennyt suoriutumaan kummastakaan. En taipunut lego-jooga -asentoihin, en jaksanut trampoliinissa, enkä kehdannut vaellella ulkona ja laulaa itsekseni. En myöskään pystynyt syömään tarpeeksi marjoja. Lopuksi lohduttauduin toteamalla, että aikuinen mies tavoittelemassa kuusivuotiaan tytön ruumiinrakennetta olisi joka tapauksessa kiero ja sairas ajatus.

Sen sijaan totesin, että laadukkaan elämän salaisuus on tasapainoinen kokonaisuus hyvää ruokaa, liikuntaa ja mielekkyyttä. Olkaa siis tyytyväisiä itseenne ja leikkikää legoilla koska se on kivaa, ei siksi että se parantaa motoriikkaa. Hyppikää trampalla, koska se on hauskaa, ei siksi että se tekee hyvää luustolle. Syökää marjoja puskista, ei siksi että se parantaa vastustuskykyä, vaan koska ne maistuvat hyvälle.

Ps. Kireähattuisille tai -hiuslaitteisille lukijoille tiedoksi tutkimukseni etiikasta. Yhtään lasta, lapsen henkistä tai fyysistä kasvua, tai ravinnonsaantia ei vahingoitettu tätä tutkimusta tehtäessä. Tutkimuskohteena olevalla lapsella oli koko ajan saatavilla pyyteetöntä rakkautta, lämpöä sekä raikasta vettä ja puhtaat (tosin eripariset) sukat.