torstai 9. maaliskuuta 2017

Piipahdin heppatallilla

Olin tänään (mukana alunperin pakotettuna ja vastentahtoisesti) tallilla seuraamassa kun puolet perheestämme kävi ratsastustunnilla. Vain puolet, koska yksi lapsista oli leirillä, vaimo siunatussa tilassa ja minä ratsutilan ponikalustoon nähden tolkuttoman ylipainoisena (isot luut). Lopuille lapsista en keksinyt päteviä syitä kieltää osallistumista.

Katselin tuntia tihrustellen kentän laidalta, kun kirkas kevätaurinko pakotti hakemaan autosta aurinkolasit. Raybanien sijaan otinkin vahingossa, työautooni hiihtoloman ajaksi jättämäni ammatilliset opettajalasit. Lopputunnin seurasin tuntia opettajan näkökulmasta ja silmiini pisti erityisesti yksi asia. Tunnille osallistui hyvin eritasoista porukkaa, mutta ratsastuksenopettaja eriytti opetustaan todella hienosti. Liikunnanopettajan sydäntä lämmitti nähdä, kuinka ratsukot kiersivät kenttää jatkuvassa liikkeessä, tehden samantyylisiä tehtäviä, mutta silti niin että jokaisella oli joku oma erikoistehtävä tai kehitettävä kohta (asento, ryhti, ajolinja, mikä kenelläkin). Opettaja vaati kultakin ratsastajalta eritasoisia suorituksia. 

Tilannetta ei voi täysin verrata peruskoulun liikuntatuntiin, sillä oletettavasti oppilaat ovat ratsastamassa omasta tahdostaan enemmän ja vähemmän motivoituneina. Toisin kuin liikuntatunneilla. Lisäksi liikuntatunneilla oppilaita on 20-30 ja ratsastustunnilla reilusti alle kymmennen. Tosin ratsutunnin osallistujamäärä tuplaantuu kun huomioidaan jokaisen oppilaan alla oleva elävä, yksilöllinen monta sataa kiloa painava, omalla tahdolla varustettu hevonen. Hommaa hankaloittaa vielä se, että kuten oppilailla, hevosillakin voi kuulemma olla hyviä ja huonoja päiviä.

Noh, tarkoitus ei ollut vertailla opettajien töiden haastavuutta. Melkoista taidetta se tuntuu olevan, oli oppiaineena sitten ratsastus, liikunta tai ruotsinkieli.

P.S. Ajattelin tässä kevään mittaan käydä kokeilemassa ratastusta. Nyt pitää joko löytää hevonen, joka jaksaa kantaa selässään...krhm.. paljon. Toinen vaihtoehto on.. noh, ehkäpä etsin vain sen suuren hevosen. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Miljoonalaatikko

Tämä vuodenvaihde oli minulle ja vaimolleni poikkeuksellinen. Emme päättäneet jälleen kerran yhdessä parantaa elintapojamme ja alkaa laihdutuskuurille. Emme päättäneet alkaa pitämään kiinni ateria- ja unirytmeistä, emmekä päättäneet olla lempeämpiä lapsillemme tai toisillemme. Ehei, otimme vastaan todellisen haasteen ja päätimme laittaa kuntoon parisuhteemme, perheemme ja koko taloutemme tukalimman epäkohdan. Päätimme järjestää uudelleen kotimme "miljoonalaatikon".

Mikäli lukijakunnassa on joku suomalaista kotitalouskulttuuria tuntematon, kerrottakoon, että miljoonalaatikolla tarkoitetaan sitä laatikkoa kodissa, johon laitetaan tavarat, joille ei oikein ole muutakaan paikkaa. Laatikko voi sijaita missäpäin kotia tahansa, useimmiten keittiössä tai eteisessä. Miljoonalaatikosta voi löytää klemmareita, koulukuvien tarraversioita, heijastimia, ruuveja, yksittäisiä lämpökynttilöitä, Ikean huonekalujen mukana tulleita kuusiokoloavaimia, kyniä ja kumeja.  Siellä on usein satoja tuhansia pinssejä, isille korjattavaksi tuotuja pääsiäismunista löytyviä leluja, matkamuistoja ja koriste-esineitä, puolitäysiä pusseja rairuohon siemeniä, erilaisia sähkölaitteiden latureita ja muuntajia, esiaikaisia kännyköitä, osittain fossiloituneita korvanappikuulokkeita. Ja kaikkea siltä väliltä.

Taloutemme miljoonalaatikko sijaitsee kotimme sydämessä, keittiössä ihan siinä symbolisen aortan, jääkaapin vieressä. Kohtaamista miljoonalaatikon kanssa on mahdoton välttää normaalissa arjessa. Viimeisen kahdeksan vuoden ajan olemme molemmat vaimoni kanssa ahdistuneet päivittäin kyseisen laatikon tolkuttomasta tavaramäärästä ja siivottomasta kunnosta. Miljoonalatikkoon on jollain kummallisella tavalla personoitunut negatiivisuutta ja aikaansaamattomuutta, sekä maailmassa vallitsevaa vääryyttä ja pahaa.

Usein kun herään, avaan makuuhuoneemme ikkunaluukut ja tervehdin uutta päivää laulelemalla iloisesti auringolle. Hypähtelen keittiöön kahvinkeittopuuhiin, ympärillä hyörivien pikkulintujen kannatellessa yöpaitulini helmoja. Sitten katseeni osuu miljoonalaatikkoon ja sieltä ulos luikertelevaan Nokia 3310:n rispaantuneeseen pahan ilman laturinjohtoon, joka raakkuu: "Hei vain. Jääkaapissa ei ole maitoa. Kurja ilma ulkona. Olet näemmä taas lihonut pikkuisen ja ilmasto lämpenee. Vietnamissa on kuulemma tulvia ja Lähi-idässä soditaan." Hyvä aamuni katkeaa kuin seinään. Apeus valtaa mieleni ja ulkona alkaa sataa.

Niin ironista kuin se onkin, oikeastaan kaikki muut taloutemme huonekalut ovat kiitollisuuden velassa miljoonalaatikolle. Kiitos sen, esimerkiksi olohuoneen nurkassa jököttävä antiikkinen, sinällään täysin hyödytön Singer-ompelukone on varjeltunut säilytyslokeron roolilta. Ongelmaksi on muodostunut ainoastaan miljoonalaatikon ylimielinen asenne ja mafiaveljiltä opittu pitkä muisti palveluksista ja veloista. Esimerkiksi takan reunalla oleva jouluseimen asetelmakokonaisuus kaipailisi miljoonalaatikon kätköissä vankina lepäävää Joosefia. Viime jouluksi vapautetusta Jeesus-lapsesta on kuitenkin vielä lunnaita maksamatta, eikä kukaan, ei kukaan halua suututtaa miljoonalaatikkoa.

"Miksette ole siivonneet laatikkoa?" saattaa lukija kysyä. Niinpä niin. Miljoonalaatikosta on kasvanut virtahepo keittiöön, siitä on muodostunut perheemme seitsemäs jäsen. Se on kuin karkeakäytöksinen, mutta ammattitaitoinen remonttimies keskellä kylpyhuonremonttia, kaikki sietävät sen oikkuja ja yrittävät tulla toimeen sen kanssa, koska tarvitsevat sitä. Miksi? Ollaanpa rehellisiä, on laatikossa hyviäkin puolia. Vuosikausien ajan se on mukisematta ottanut vastaan kaiken mitä olemme sille syöttäneet, hyvän ja pahan.

Kertaakaan se ei ole valittanut, kun olen poikennut sen luokse tervehtimättä, kuulumisia kyselemättä, ainoastaan saadakseni pois käsistäni messuilta käteen jääneen nimikyltin tai ikkunalaudalla lojuneen lämpöpatterin ilmausavaimen. Jollain tavalla olen alkanut ymmärtämään miljoonalaatikkoa. Se on kuin katkeroitunut vanhus, jolle elämä on tarjonnut ainoastaan sairautta, työttömyyttä ja yksinäisyyttä. Kuka tahansa katkeroituu, jos saa tarpeeksi lokaa niskaan ja vanhoja kuusiokoloavaimia sisuksiinsa.

Vuoden vaihteessa istuimme keittiössä ja katsoimme vaimoni kanssa laatikkoa. Tällä kertaa emme kuitenkaan katsoneet sitä tuomiten. Halusimme auttaa, ottaa pois taakkaa. Siispä siivosimme sen. Kuten suuriksi möröiksi kasvaneilla pikkuasioilla yleensä on tapana, ei miljoonalaatikon siivouskaan ollut loppujen lopuksi kummoinen juttu. Nostimme laatikon keittiön pöydälle ja aloimme koluamaan sisältöä läpi. Pikkuhiljaa paikalle kokoontui koko lapsikatras ja hetken päästä kertasimme hauskoja muistoja, joita liittyi laatikon kätkemiin tavaroihin. Viimeisenä laatikosta löytyi tulitikkuaski, jonka sisällä oli maitohammas. Emme saaneet selville kenen hammas oli ja miksi ihmeessä Hammaskeiju oli toimittanut hampaan miljoonalaatikkoon, se jääköön heidän välisekseen salaisuudeksi.

P.S. Laatikon sisältö ei paljastunut pelkästään muistorikkaaksi aarreaitaksi. Tuona iltana kannoimme keittiöstämme pois kolme täyttä roskapussillista miljoonatavaraa. Se teki hyvää sielulle ja parisuhteelle.







maanantai 1. elokuuta 2016

Kauhupaniikki - aloittelijan paras ystävä

No niin, tähän aamuun heräsin, en täyspäiväisenä opiskelijana, en osa-aikaisena taksinkuljettajana, vaan tattadaa...opettajana! Myönnettäköön etten ole vielä ihan ihka oikea opettaja, sillä muodollinen pätevyyteni on vielä gradun palautuksen, yhden tentin ja valmistumismuodollisuuksien päässä. Gradu on loppufiilausta vaille valmis ja tentti tekemistä vaille suoritettu, joten eiköhän maister'miehen paperikin parin kuukauden sisään ojenneta kouraani suurin juhlamenoin ja laajoin akateemisin tunnustuksin.

Yhtä kaikki, olen onnekas, sillä sain jo opiskelijana ollessani kunnian tulla valituksi vuoden mittaiseen opettajan sijaisuuteen erääseen Pirkanmaan suurimman kaupungin yhtenäiskouluista. Ja tänään se sitten alkoi, pehmeästi viikon lomaosuudella. Elokuun puolivälin jälkeen työnkuvaani kuuluu teknisen työn ja liikunnan aineenopettajan tehtävät. Käytännössä minusta tuli siis kertaheitolla veiston ja poikain voimistelun opettaja ala- ja yläasteelle. Täytyy tunnustaa, että hieman jännittää. Viimeiset kolme vuotta olen istunut luennoilla ja pienryhmissä kritisoimassa (kuiskimalla vieruskavereille ja viestittelemällä toiselle puolella istuville kollegoille) luennoitsijan virheitä ja pätemällä miten oppitunti pitäisi oikeasti vetää ja lapsia opettaa. Nyt kun olen itse opettajana tyhjän lukukausisuunnitelman edessä, onkin eri ääni kellossa. Itse asiassa kellossa ei ole mitään ääntä, edessä on tyhjä paperi ja päässä lyö tyhjää. Pitäisikö minun yhtäkkiä osata suunnitella koko lukuvuoden kulku?! Ja vielä monelle eri ryhmälle? Huh. Koulujen alkuun on aikaa enää vajaa pari viikkoa ja siihen mennessä pitäisi olla valmista. Vanha ystäväni, Kauhupaniikki koputtelee jo ovella ja kyselee saisiko tulla poikkeamaan. Ei. Ei hän kysele, hän vain tulee ja lampsii olohuoneeseen isännän elkein.

Onneksi minulle on kertynyt kokemusta, sekä työstä että elämästä, josta ammentaa lohtua ja toimintamalleja tällaisiin tilanteisiin. Olen viimeisen 15 vuoden aikana ehtinyt tehdä monenlaisia töitä. Jokaisessa työssä ammattilaisuuden ja osaamisen kaari on mennyt samalla tavalla:

1. Valituksi tuleminen ja uudesta työstä tai tehtävästä innostuminen
2. Fyysistä pahoinvointia aiheuttavaksi kasvanut kauhupaniikki ekaa työpäivää edeltävänä iltana. (massu kuralla ja vilpitön varmuus siitä, että "ne", keitä sitten ovatkaan, syövät minut hengiltä, enkä näe seuraavaa iltaa)
3. Ekan työpäivän jälkeen toteaminen, että olen hengissä ja elämä jatkuu (ehkä).
4. Noviisivaihe, jolloin ärsyttää kun ei tiedä mitään, ei oikein osaa mitään ja koko ajan pitää olla kyselemässä konkareilta.
5. Osaamisen huomaaminen ja ammattitaidon kasvaminen (hei, olen hengissä, ei mitään hätää!).
6. Turvallisuuden tunne, kun osaa perusjutut hyvin ja tietää mitä, milloin ja miten voi soveltaa. Osaa jo neuvoa muita. (Töihin on kiva mennä ja omilla virheillä voi jo vitsailla)

1. Vaihe: Koska aiempi työni suomalaisessa maanpuolustusyhtiössä oli niin salaista, että irtisanoutumiseni jälkeen minua kiellettiin muistamasta edes itsekseni salaa peiton alla mitä tein työkseni, käytän esimerkkinä lyhyttä taksikuskin uraani. Muistan kuinka olin onneni kukkuloilla viime elokuussa keskustellessani tulevan työnantajani kanssa työnkuvasta ja tulevaisuudesta. Menin taksikurssille innoissani ja opiskelin motivoituneena taksiautoilun saloja, liikennelakia, taksitariffeja, kelataksin hienouksia jne. Kurssiin liittyvät kokeet olivat silloin totinen paikka, jälkeen päin mietittynä läpihuutojuttuja. Esimerkiksi pikku kylämme paikallistuntemuskoe ei osoitteiden vähyyden (kaksi baaria ja terveyskeskus ja...no, siinä ne) takia yksinkertaisesti voinut olla kovin vaikea. Suoritin testit ja lääkärintarkastukset onnistuneesti. Nyt kun rikos on jo vanhentunut, haluan tehdä tunnustuksen: Lääkärintarkastuksen aikaan kärsin pahasta iskiasvaivasta, en voinut tuona päivänä oikein istua, seistä tai liikkua, selkäpakaratakareiteen sattui niin maan mahdottomasti. Kyyneliä pidätellen vastasin lääkärille, että eeipä tässä tule mieleen mitään ihmeempiä autoilua estäviä vaivoja.

2. Vaihe: Kun sain kortin ja kävin työnantajan kanssa läpi auton taksamittarin käyttöä, rahastamista, paikallisia erikoisuuksia, invahissin käyttöä ja muita ensimmäisessä työvuorossa mahdollisesti eteen tulevia asioita, tapasin pitkästä aikaa Kauhupaniikin (kyllä, hänen nimensä kirjoitetaan isolla). Hän (Kauhupaniikki, ei työnantaja) onnistui vakuuttamaan minulle, että sinällään yksinkertainen tehtävä, ihmisten kuljettaminen paikasta toiseen maksua vastaan, on paaaljon monimutkaisempi asia kuin mitä olin ajatellut. "Et ole Henrik ikinä eläessäsi itse matkustanut taksilla. Kuinka taksikuskin pitää käyttäytyä, mistä pitää puhua? Pitääkö ylipäätään puhua Henrik? Ethän sinä ole Henrik edes mikään puhelias kaveri? Et varmasti osaa käyttää taksamittaria Henrik. Mitäs reittiä ajetaan Henrik? Entä miten vaihtorahat kannataa laskea, Henrik paljonko on yksi plus yksi?"  "EN TIEDÄ!!", hätäännyin. Kauhupaniikki hykerteli ja suki partaansa. Ajoin auton kotipihaan, lukitsin sen ja lähdin sisälle. Palasin saman tien auton luo tarkastamaan olinko varmasti sammuttanut sen ja laittanut järjestelmät pois päältä. Kauhupaniikin mukaan en ollut. Olin silti, auto ei ollut käynnissä. Valot! Ai, ne ovatkin sellaiset, jotka sammuvat itsestään kun auton lukitsee. Selailin iltapalalla kauhun vallassa 06:15 alkavan koulukyytikierroksen oppilaslistoja. Jännitti niin että oksetti ja pieretti. Olin vuorenvarma etten muista hakea kaikkia lapsia kotoa ja palauttaa kaikkia oikeisiin paikkoihin. Oli myöhä ja päätä särki. Menin nukkumaan, mutta Kauhupaniikki keksi koko ajan uusia ideoita kuinka saattaisin mokata kyytien kanssa. "Et löydä oikeita osoitteita", se kuiski "Lapset eivät pääse kouluun, kun sinä ryssit kaiken. Kaaaiiiiikeeeennn".  Nukahdin, mutta säpsähdin hereille ja ryntäsin tarkistamaan, että olin varmasti sulkenut auton päävirtakytkimen. Vilkaisin oppilaslistoja ja menin sänkyyn hokien koko homman olevan suuri erehdys. Nousin vielä kerran ylös ja menin tarkastamaan kartasta kaikki osoitteet. Olivat samoissa paikoissa kuin viimeksikin. Hikoilutti. Vaimo väitti, että kaikki järjestyy. Minä puolestani olin Kauhupaniikin kanssa samoilla linjoilla: Ei varmasti järjesty, ehei.

3. Vaihe: Aamu oli toden totta iltaa viisaampi. Lähdin tukevan aamiaisen ja kahvin saattelemana matkaan. Auto oli miellyttävä ajaa, reitti oli looginen ja järkevästi suunniteltu, lapset mukavia ja koko päivä sujui kaiken kaikkiaan mainiosti. Tai no. Yhden lapsen palautin koulun jälkeen väärään paikkaan. Hätääntynyt äitinsä soitti ja kysyi missä hänen lapsensa on, ja toinen äiti puolestaan soitti ja kysyi mitä tämä lapsi täällä tekee? Pikku juttu, siitä selvittiin säikähdyksellä. Välikohtauksen jälkeen kaikki olivat tyytyväisiä ja minä opetuksen verran viisaampi. Illalla kun pääsin kotiin, huomasin olevani hengissä, vahingoittumattomana ja odottavani seuraavaa päivää varovaisen innostuneesti. Kauhupaniikkia ei enää näkynyt, mihin lie joutunut. Kävin katsomassa illalla autosta, ei ollut sielläkään.

4. Vaihe: Työvuoroja alkoi tulemaan lisää, ja keikkojen ja erilaisten tilanteiden koko kirjo näyttäytyi minulle kaikissa sateenkaaren väreissä. Yhtenä päivänä vein Kelan tukeman invakyydin. En tiennyt miten mittarilla kirjoitetaan oikeanlainen lasku, soitin pomolle. Toisena päivänä vein Sote-kyydin. En tiennyt mitä tehdä, soitin pomolle. Eränä päivänä ajoin yhden ihmisen tuonne ja toisen tuonne. Ei hajuakaan miten mittariin näppäillään tuollainen tilanne. Huokaus..soitin pomolle. Syksyn aikana ei ollut montaa sellaista vuoroa, jolloin en olisi kysynyt työnantajalta tai kollegoilta, että mitähän ihmettä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Ärsyttävintä oli kysyä samaa asiaa uudelleen seuraavana päivänä. Työnantajalle kiitos kärsivällisyydestä. Koko noviisivaihe oli ärsyttävä. On tympeää olla joukon nuorin ja pihalla kaikesta, etenkin kun oli edellisessä työpaikassa ehtinyt jo kasvaa ammattilaiseksi ja sellaiseksi, jolta nuoremmat kysyivät neuvoa. Se nyt kuitenkin kuuluu asiaan, jokainen on joskus aloittelija ja ensimmäistä päivää töissä.

5. Vaihe: Työnantaja rauhoitteli minua aloittaessani "Älä murehdi, se on pari viikkoa ajoa ja laitteiden käyttö ja rahastus tulee selkärangasta". Johtunee joko hitaasta oppimisestani tai työsuhteeni osa-aikaisuudesta, mutta minulla asioiden painuminen selkärankaan vei hieman pidempään. Jossain vaiheessa oli kuitenkin riemastuttavaa todeta kyytitilauksen tullessa "Hei! Minähän tiedän tuon osoitteen, ei tarvitse katsoa kartasta." tai kyydin päätteeksi "Jaahas, herra siis jää tähän ja rouva jatkaa matkaansa vielä etiäppäin. Seeelvä, se tekee sitten... *mittarin määrätietoista ja osaavaa näpelöintiä* tuon verran. Hyvä illan jatkoa!". Noviisivaihe alkoi olla takanapäin ja huomasin osaavani perusjutut.

6. Vaihe: Pääsin taksikuskin hommassa myös viimeiselle portaalle. Huomasin, että kesän aikana työhön on tullut mukaan rento ote. Olen itse asiassa odottanut työvuoroja. Olen odottanut sitä, että pääsen taksikopille turisemaan kollegoiden kanssa, olen odottanut uusia kohtaamisia tuntemattomien asiakkaiden kanssa, olen odottanut tiettyjä vakiasiakkaita, joiden kanssa juttu kulkee niin, että molempia harmittaa kun saavutaan perille ja pitää erota. Vasta kesän aikana olen joutunut muutaman kerran hoitamaan niin sanottuja erikoistilanteita, kuten autosta sammuneena pihalle pyörineitä kyytiläisiä, asiakkaita jotka kieltäytyvät maksamasta, pitkiä erikoiskyytejä jne. Olen selvinnyt kaikista hengissä, vahingoittumattomana ja useimmista jopa työni hyvin hoitaneena hyvien juomarahojen kera. Olen toki tehnyt edelleen virheitä ja joutunut vieläkin silloin tällöin kysymään apuja kavereilta, mutta öiset soitot työnantajalle ovat harventuneet. Taksikuskin työ on siitä mielenkiintoista, että ikinä ei voi tietää mitä tulee eteen ja kaikki, ihan kaikki on mahdollista. Mahdollisten tilanteiden kirjo voi olla niin laaja, että mikään aiempi kokemus ei annakaan suoraan oikeaa ratkaisua ilmaantuneeseen ongelmaan. Ammatillisen itseluottamuksen kasvaessa, kasvaa kuitenkin myös kyky soveltaa aiempia kokemuksia uusiin tilanteisiin. Olen päässyt siihen pisteeseen, että töihin meneminen ei jännitä ekä stressaa, vaan oleminen ja työntekeminen on mukavaa, kun perusasiat tulevat selkärangasta. Opittavaa toki riittää aina, eikä tosi ammattilainen ole ikinä valmis, sen myönnän auliisti.

Nyt olen taas aloittamassa uutta työtä ja "ammattilaisuuden kaaren" alkuvaiheissa. Toistaiseksi olen ollut kovin innoissani alkavasta opettajan urasta, kaikista siihen liittyvistä mahdollisuuksista ja sen mukanaan tuomasta suuresta elämänmuutoksesta. Samalla huomaan kuitenkin jo olohuoneen sohvalle istahtaneen Kauhupaniikin selvittelevän kurkkuaan ja valmistautuvan uusiin kujeisiin. Tiedän, että ennen kuin koulut alkavat, tulen käymään läpi melkoisen tunteiden kiirastulen ja olevani koulunaloitusaamuna vahvasti sitä mieltä, että tämä on suuri virhe ja että en missään tapauksessa ole menossa töihin enää huomenna. Yhtä varmasti tiedän myös sen, että saman päivän iltana huokaisen ja totean olevani hengissä ja kykeneväni menemään työpaikalle myös seuraavana aamuna, ja seuraavana aamuna, ja seuraavana. Ja joskus tulee sekin päivä, kun totean, että "Pahus vieköön. Onpa mahtavaa tulla aamulla töihin. Tänään poiketaankin suunnitelmasta ja pidetään teknisen työn tunti ulkona, mennääs poijaat veistämään pajupillit".

P.S. Taksin ajaminen on oikeasti mukavaa hommaa, kun on reilu työnantaja, hyvät autot ja riittävästi kyytejä. Asiakaspalvelu on jalo laji, joka palkitsee tai rankaisee tekijäänsä välittömästi. Jos joku miettii pitäisikö käydä kurssi ja lähteä alalle, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. 99% asiakkaista on tosi mukavia tyyppejä ja sen yhden prosentin kanssakin pärjää kun on oma asenne kunnossa.

P.P.S. Älkää ihmetelkö, jos näette minut kaupungilla hihittelemästä itsekseni. Taksista on kertynyt niin monta herkullista ja hauskaa tarinaa kerrottavaksi Valitettavasti joudun taksisalaisuuden velvoittamana vaikenemaan ja nauramaan niille itsekseni.

P.P.P.S. Joitain päiviä tapahtuneen jälkeen, sain väärään paikkaan palauttamaltani lapselta söpön piirrustuksen. Olin ilmeisesti jäänyt hänen mieleensä.






torstai 28. heinäkuuta 2016

Six-pack - Tie onneen

Johdanto

Panin tänään merkille kuinka timmit ja selvästi piirtyvät vatsalihakset kuusivuotiaalla tyttärelläni on. Äidiltään perinyt. Onneksi.
Yhtä kaikki, aloin miettimään mitä ja miten hän syö, ja miten liikkuu päivän aikana? Kenties löytäisin sitä kautta reseptin omien painonhallintaongelmieni selätykseen ja apuja kadonneen six-packin, ja miksei muidenkin lihasryhmien visuaaliseen löytämiseen. Päivän ajan seurasin tytärtäni kuin varjo, ja kirjasin ylös syömiset ja liikunnan.

Syöminen

Aamupala: Tämän aterian koostumusta en saanut tarkasti selville, koska olin itse vielä nukkumassa, kun tutkimuskohteeni jo nousi uuteen päivään. Uskoakseni hän kuitenkin nautti aamupalan useassa erässä. Ensimmäisen kattauksen jäljiltä keittiön pöydän äärestä löytyi kolmesti haukattu persikka, puolikkaan banaanin kuoret ja puoliksi täynnä oleva vesilasi (hän on optimisti, ehdottomasti optimisti), jonka pohjalla oli runsaasti leivänmuruja ja purkka.
Toisen kattauksen tyttö nautti ulkona marjapuskien äärellä. Annokseen kuului punaviinimarjaterttu, kourallinen mustaviinimarjoja ja kaksi poissyljettyä karviaisenmarjaa.
Kolmas kattaus sisälsi karkkia, koska hän oli väittämänsä mukaan syönyt erittäin tulevan aamupalan. Yövuoron jälkeisessä sekavassa horroksen omaisessa tilassa en hoksannut epäillä saati kiistää väitettä.

Välipala: Kourallinen marjoja ja yksi haukkaus (ja sylkäisy) raa'asta omenasta.

Välivälipala: Lasi vettä ja muutamia karkkeja. Perusteena edelleen tukeva aamupala.

Lounas: Ateria sisälsi pääasiassa vastaanhangoittelua ja vilpittömän oloista pöyristyneisyyttä siitä, että yhden paistetun kananmunan lisäksi hänen vaadittiin maistavan myös vihersalaattia ja perunaa. Ikään kuin jälkiruoaksi hän pyysi toisen annoksen kolmella kananmunalla ja jätti kaiken syömättä. Löydettiin hetken kuluttua marjapuskien luota suu täynnä marjoja.

Välipala: Marjoja ja kerhorepusta löytynyt vanha tikkari.

Päivällinen: Spagettia, jauhelihakastiketta, tuorekurkkua, leipää ja vettä. Kohteliaiden kiitosten ja kehujen säestämänä tiskipöydälle palautetulta lautaselta löytyi spagettia, jauhelihakastiketta, tuorekurkkua ja leipää. Vesilasi oli enää puoliksi täynnä.

Välipala: Marjoja ja muutama varsi takapihalta löytynyttä ruohosipulia.

Välivälipala: Karkkia, koska oli kauhea nälkä. Karkki evättiin ja tilalle tarjottiin juotavaa sekä ohje odottaa iltapalalle. Kiukkuisena kohde ryntäsi marjapuskille ja söi muutaman kourallisen.

Iltapala: Esteettisesti lautaselle murskattu banaani, karjalanpiirakan keskiosa ja juomaksi maitoa. Todennäköisesti myös jonkin verran viinimarjoja. Ei kuulemma ollut nälkä.

Liikunta

Päivän liikuntasuorituksia ei niiden limittäisten ja osittain yhtäaikaisten suoritusten vuoksi ole mahdollista asetella kronologiseen järjestykseen, mutta päivän kulku oli suunnilleen seuraava:

- Aamu alkoi noin puolen tunnin mittaisella rentoutuksella sohvalla tv:n äärellä. Ilmeisesti harjoituksen tarkoituksena oli purkaa olemassa olevat lihasjännitykset ja valmistella kehoa tulevaan liikkeeseen.

- Ilmeisen rakas harrastus lego-jooga tuntui haukkaavan leijonaosan päivän ajasta. Lego-jooga -harjoitukset koostuvat todella vaikeista ja monipuolisista koko vartaloa rasittavista kyykkyvariaatioista, joissa lonkkien ja alaraajojen nivelet viedään suorituskykynsä äärirajoille. Raskaiden staattisten venytysten aikana käsillä suoritetaan hienomotorisia toimintoja, joiden merkityksiä täydennetään samanaikaisesti puhutulla metakognitiivisella ajattelulla "Tää tulis täältä ja tää tarvis tollasen palan...". Harjoitukset ilmeisesti aktivoivat aineenvaihduntaa, sillä havainnoinnin aikana joogaryhmäläiset poistuivat vuorotellen saniteettitiloihin kiemurtelevan tanssin saattelemana. Metakognitiivinen ajattelu ja puhe ei katkennut tänä aikana "Tää menis...*hngg*.. tää tulis kohta takasi"

- Tutkittava kohde vietti pitkiä aikoja olohuoneen matolla ja sohvalla seisten niskallaan ja tehden erilaisia, kieltämättä repivän oloisia harjoitusliikkeitä. Väärinpäin olemisen yhteenlaskettu aika oli n 1h 45 min.

- Harjoitukset eivät suinkaan olleet pelkkää sisäliikuntaa, vaan iso osa liikkeestä tapahtui ulkona helteisessä säässä. Suosittuja ulkoharjoituksia olivat mm. Trampoliinilla pomppiminen (3h 16min), keppihevosilla juokseminen (1h 3min), marjastaminen (1h 58min), päämäärätön haahuilu ja samanaikainen laulaminen (3h tasan), uiminen (1h) ja yleinen ilkamointi. Ehdottomasti eniten aikaa vei ulko- ja sisäliikuntaharjoitusten rajapintana toimivan ulko-oven avaaminen ja sulkeminen (4h).

Analyysi ja yhteenveto

Näyttäisi siltä, että tyttäreni ruokavalio ja liikuntatottumukset muistuttavat hämmentävän paljon muinaisaikojen keräilijäkansojen elintapoja. Ruokavalio koostuu pääasiassa marjoista, hedelmistä ja muista eteen tulleista kasvikunnan tuotteista. Luonnollinen ateriarytmi ei puolla lainkaan yhden tai kahden suuren aterian syömistä päivässä, vaan laiduntajilta tuttua jatkuvaa pientä evästämistä. Keräilijäkansoijen tapaan, myös tutkimuskohteeni löysi silloin tällöin erikoisuuksia, kuten kerhorepusta löytynyneen vanhan tikkarin, tai isosiskon laatikkoon unohtuneet joulusuklaat. Proteiininlähteinä toimivat esimerkiksi kananmunat (kai niitäkin keräilijöiden eteen osui silloin tällöin) ja palkokasvit sekä esi-isien (vanhempien) tyrkyttämät jauheliharuoat.

Myös liikunnan osuus muistutti nomadikansojen elintapoja. Suoritukset olivat toisaalta äärimmäisen rankkoja ja silti pitkäkestoisia. Koskaan niitä ei kuitenkaan tehty itse suorituksen takia tai siitä seuraavan kunnon kohoamisen, endorfiinihumalan tai ulkonäön takia, vaan siksi, että ne olivat osa päivän kulkua ja niitä oli mukava tehdä.

Liikuntaharjotukset ja ruokavalio kytkeytyivät toisiinsa saumattomasti ja muodostivat herkän psykofyysissosiaalisen kokonaisuuden, jossa hyvä elämä näyttää muodostuvan näiden kahden tukijalan lisäksi henkisen hyvinvoinnin (esim. lego-jooga -harjoitukset ja päämäärätön haahuilu laulaen) varaan.

Etukäteen hypoteesinani oli, että tiukat vatsalihakset ja hyvä kunto ovat suoraa seurausta syömisestä ja kovasta urheilusta, ja toisaalta merkki hyvästä elämästä. Seurausta elintavista kyllä, mutta että merkki hyvästä elämästä? Enpä tiedä. Seuraavana päivänä yritin toistaa tarkasti miten tutkimuskohteeni oli syönyt ja liikkunut, mutten kyennyt suoriutumaan kummastakaan. En taipunut lego-jooga -asentoihin, en jaksanut trampoliinissa, enkä kehdannut vaellella ulkona ja laulaa itsekseni. En myöskään pystynyt syömään tarpeeksi marjoja. Lopuksi lohduttauduin toteamalla, että aikuinen mies tavoittelemassa kuusivuotiaan tytön ruumiinrakennetta olisi joka tapauksessa kiero ja sairas ajatus.

Sen sijaan totesin, että laadukkaan elämän salaisuus on tasapainoinen kokonaisuus hyvää ruokaa, liikuntaa ja mielekkyyttä. Olkaa siis tyytyväisiä itseenne ja leikkikää legoilla koska se on kivaa, ei siksi että se parantaa motoriikkaa. Hyppikää trampalla, koska se on hauskaa, ei siksi että se tekee hyvää luustolle. Syökää marjoja puskista, ei siksi että se parantaa vastustuskykyä, vaan koska ne maistuvat hyvälle.

Ps. Kireähattuisille tai -hiuslaitteisille lukijoille tiedoksi tutkimukseni etiikasta. Yhtään lasta, lapsen henkistä tai fyysistä kasvua, tai ravinnonsaantia ei vahingoitettu tätä tutkimusta tehtäessä. Tutkimuskohteena olevalla lapsella oli koko ajan saatavilla pyyteetöntä rakkautta, lämpöä sekä raikasta vettä ja puhtaat (tosin eripariset) sukat.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Haluan palauttaa nämä!

Kyllä kuulkaa tänään jouduin tukalimpaan tilanteeseen mihin sävyisä, asioista sen kummempaa numeroa tekemätön, ristiriitoja kaihtava ja hillitty tavallinen suomalainen mies voi joutua: palauttamaan kauppaan epäsopivan, mutta ihan ehjän tuotteen.

Tuossa muutama päivä sitten antauduin jonkinlaisen markkinahumun vietäväksi ja osti Lidlistä tuulihousut. Järkiperusteitakin minulla toki oli, aloitan nähkäätten työt liikunnanopettajana elokuussa. Ajattelin, että kenties identifioitumistani uuteen ammattiin helpottaa jos uudistan myös ulkoista habitustani pehmoisesta iskästä timmiksi urheilun ammattilaiseksi. Istuvista tuulihousuista on hyvä aloittaa.

Yhtä kaikki, en osannut kaupassa ajatella, että halpakaupan L-kokoa olevat monipuolisiksi kehutut ja kuvan mallin päälle kieltämättä hienosti istuvat tuulihousut, olisivat huono ostos XL-kokoiselle varrelleni. Jälkikäteen ajateltuna jo halvahko 6,99€ hinta viittaa huonohkoon laatuun ja ihmisvartalolle epäsopivaan leikkaukseen. Housut pussittivat edestä, kiristivät vyötäröltä ja haaroista, olivat lahkeista pikkuisen liian leveät, mutta lyhyet. Päädyin palauttamaan tuotteen.

Jos tuote on rikki, se on helppo palauttaa. Olenhan maksanut ehjästä tuotteesta. Ehjän, mutta epäsopivan ostoksen kanssa tilanne on toinen. Vaikka kauppa rehdisti ilmoittaa palautuksen olevan ihan täysin ok ja normaalia. Silti. Kyseessähän on erimielisyys, lähes konflikti. Minähän käytännössä menen haastamaan riitaa ja haukkumaan heidän valikoimiaan. Ties vaikka ymmärtävät väärin ja luulevat minun toivottavan heidät pois maasta, takaisin sinne mistä tulivat! Pelkäävät, että etsin heidän kotiosoitteensa ja jatkan räyhäämistä yökaudet. Kauhean kiusallisia moiset väärinkäsitykset.

Matka kauppaan oli jännittävä. Tarkistin vielä kotona, että kuitti on varmasti lompakossa ja kaiken varuiksi kaivoin kuitin esiin hyvissä ajoin jo muutaman kilometrin ennen kaupan pihaan saapumistani. Otin vielä autossa kuvan kuitista katoamisen (esim. yllättävän tuulenpuuskan) varalta. Pelkäsin myös, että hermostuksissani hienomotoriikkani pettää ja saatan livauttaa kuitin tyhjien vissypullojen kanssa palautusautomaattiin. Sieltähän sitä ei saa kuin itse henkilökunta ja sen jälkeen reklamaatio on vielä astettakin kiusallisempi. Pakkasin housut takaisin pakettiin niin hyvin kuin vain taisin ja marssin kauppaan puristaen hikistä kuittia toisessa kädessä ja liukkaaksi hionnut muovipakkaus kainalossa.

Mietin kuumeisesti minkälaisen lähestymistavan ottaisin reklamaatiotilanteeseen. Olisinko piin kova liikemies, jolla on tiukka neuvotteluasenne ja auktoriteetti muihin ihmisiin? Sellainen, jota voitaisiin kuvailla romaanissa vaikkapa "Hän astui sisään ja silmäili huonetta. Taustamelu hiljeni. Miehen olemuksesta näki, että hän oli tottunut käskemään. Ja siihen, että muut tottelevat".
Voisin myös olla huoleton maailmanmies, joka ei pane rahalle arvoa, vaan puolustaa periaatteitaan. Hän voisi esimerkiksi sanoa olevansa lähdössä juuri Australiaan surffaamaan ja haluaisi palauttaa sinällään hyvät ja toimivat tuulihousut, koska ne eivät mahdu matkalaukkuun ja roskikseen hän ei niitä periaatteen takia halua heittää (miksi ihmeessä hän osti tuulihousut jos vuorenvarmasti tiesi lähtevänsä ylihuomenna surffaamaan!?).
Hämmästyneen myötäeläjän rooli puolestaan näyttäytyisi siten, että kassalla olisin hämilläni ja yhtälailla aidosti pahoillani tällaisesta tilanteesta. "Hehheh, vaimo nämä osti, mutta olin itse ostanut samaan aikaan eri paikasta, hehheh, toiset piti palauttaa, nämä nyt sitten, hehheh. Tiedä sitten miten näin kävi, hehheh. Olen pahoillani".

Miettiessäni vielä strategiaa, huomasin kassaneidin hymyilevän ja tervehtivän. Häkellyin, yskähdin ja tervehtimättä vastasin tarpeettoman kovalla äänellä "HALUAN PALAUTTAA NÄMÄ!". Kassaneiti hymyili ja sanoi huikkaavansa esimiehen tekemään reklamaation, hän painoi nappia, jolloin koko kaupassa raikui "ESIMIESTÄ KAIVATAAN KASSALLA". Hätkähdin ja sanoin "No sehän oli huomaamaton huikkaus". Kassaneiti hymyili kauniisti ja oli hiljaa. Sen jälkeen odotimme molemmat esimiestä saapuvaksi kassalle. Oli aivan hiljaista. Jonoa alkoi kertyä ja vanhukset rykiä ja yskiä närkästyksen merkiksi. Tunsin katseiden porautuvan selkääni ja ostokseeni, saatoin kuulla ihmisten ajatukset ja pään sisäisen vihapuheen

"Jaaha, siinä on reppana tehnyt tyhmän ostoksen. Nyt pitää sitten palauttaa. Olisiko pitänyt vähän miettiä ennen kuin ostaa."

"Oliko pakko kiilata siihen eteen?!"

" Onpas siinä tyhmä ihminen, idiootti! Ostaa nyt tuulihousut Lidlistä. Maalainen! Juntti!"

" Jo on röyhkeä nuorimies! Ei edes laittanut tuota asiakkaiden ostoksia erottavaa kapulaa. Minäpä vähän opetan sitä" *TÖNKS* (laittaa kapulan liukuhihnalle ja tekee suivaantuneille vanhuksille tyypillistä huulillamuikistelua)

Seisoin tulipunaisena suu mutrulla ja odotin esimiestä. Kassaneiti istui tyynenä ja odotti. Emme jutelleet, tuijotimme ohi toisistamme. Tilanne oli kuin Kaurismäen elokuvista, vain tupakansavu puuttui. Kassaneiti huomasi jonon kertymisen ja painoi toista nappia "KASSOILLA TARVITAAN HENKILÖKUNTAA". Minusta tuntui, että kuulutuksen ääni alkoi olla jo anova ja, että se näennäisestä kohteliaisudestaan huolimatta se tarkoitti oikeasti "Tulkaa nyt herranjumala joku auttamaan! Täällä on tilanne päällä!! Esimies, varastomies, jokumies, äkkiä! Täällä on kohta mellakka!"

Lopuksi esimies saapui ja näppäili kaksi kertaa kassakonetta, käänsi kerran avainta ja sanoi "jeps, se on siinä." Se oli siinä. Minun ei tarvinnut selittää mitään, ei perustella, riitti että allekirjoitin palautuskuitin. Tuntui kuin koko asiakaskunta olisi huokaissut tilanteen rauhanomaisesta purkautumisesta. Minuakin hymyilytti, olin maksanut housuista muutama päivä aikaisemmin pankkikortilla tasan 6,99€, mutta nyt sain takaisin käteisenä 7€. Poistuin voittajana.

Nyt on kevyt mieli ja kesäpäivä kauneimmillaan. Harmi ettei minulla ole housuja.

P.S. Liikunnanopettajan vakiovarustukseen kuuluvan pillin hankin jo taannoin kevällä.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Still alive

Hei minun kaikki rakkaat lukijani!

Pahoittelen tervehdykseni tunteellisuutta ja kenties epäsuomalaista avoimmuutta (ja lauserakennetta). Herkkien ylisanojen käyttö on kuitenkin minulle nykyään varsin luontevaa, sillä suoritin juuri kesäyliopistossa ruotsin kielen suullisen ja kirjallisen viestinnän kurssin. Kurssilla puhuimme paljon ja kirjoitimme vain hieman. Kurssin aikana kävi hyvin selväksi, että ruotsalaiset osaavat kehumisen ja sanallisen yliampumisen jalon taidon. Ihastuin siihen, se on ihan superhienoa. Ja se jäi päälle.

Opintoni ovat muutenkin edenneet varsin sukkelasti. Saimme kandiparini kanssa tutkielmamme valmiiksi ja olen saanut kaikki rästikurssit hoidettua, joten mikäs tässä on ollessa. Opintopisteitä on nyt 168, joten kandidaatin tutkintoon vaadittavat 180 pistettä ovat pian kasassa. Jos luoja suo ja eletään (eli saan jotenkin elämisemme rahoitettua), uskoisin saavani opinnot päätöksen ensi vuoden aikana.

Noh, siinä tärkeimmät, halusin vain kertoa olevani elossa ja voivani opiskelijabudjettiimme nähden pulleasti.

P.S. Meille tuli tänään kaksi pientä kesäkaritsaa. Kelpo veikkoja ovat.


perjantai 3. huhtikuuta 2015

Tulimaisteri 2018

Opettajaopintojen teknisen työn peruskurssiin sisältyi pienempi, 2 opintopisteen mittainen osio: elektroniikka- ja laiterakentelun kurssi. Kurssin työvaatimuksina oli rakentaa yksilötyönä jokin valmis elektroniikkarakennussarja. Toinen vaatimus oli suunnitella ja rakentaa parityönä jokin laite, härveli, koje, masiina, hytyytin, hytkytin, päristin, pihistin, tuhistin tai muu elektroniikkaa ja mekaniikkaa soveltava keksintö. Yksilötöinä teimme parini kanssa molemmat elektronisen nopan. Parityönä valmistimme yhdessä laitteen, jonka nimesimme kuvaamaan sen käyttötarkoitusta sekä tuotantosarjan julkaisuajankohtaa ja toisaalta leikkisästi viittaamaan imperfektissä edessä siintävään tutkintonimikkeeseen ja valmistumisvuoteen. Parityön tarkoituksena oli laittaa opiskelijat miettimään mitä kaikkea sähkömoottorilla, välitysvaihteistoilla, virtapiirillä, ledeillä ja muilla komponenteilla, kytkimilla ja nappuloilla, sekä ylipäätään  kaikella mahdollisella ympärillä olevalla materiaalilla voi saada aikaan ja ennen kaikkea miten?

Koska tehtävänanto oli väljä ja keskittyi sekä prosessiin että lopputulokseen, lienee heti syytä kertoa mikä tuotteemme on ja kuinka se syntyi. Kyseessä on yksinkertaisesti sanottuna laite, joka nappia painamalla sytyttää tulitikun ja toista nappia painamalla sammuttaa sen. Hyvät naiset ja herrat, saammeko esitellä: 

"Tulimaisteri 2018" 



"Tulimaisteri on oiva apuväline keventämään kiireisen nykytulitikunraapijan hektistä arkiviikkoa. Yhtälailla Tulimaisteri tarjoaa luksusta viikonloppuaamujen pitkiin ja hitaisiin tulitikunraapaisuhetkiin." -Me Naiset 2/15


Saatuamme tehtävänannon, päätimme parini kanssa lähestyä projektia muutaman näkökulman kautta. Ensinnäkin työn tulisi olla nopeahko rakentaa, koska lähiopetuskertoja oli vain muutama ja teknisen työn luokka vain rajallisesti käytössä. Toisekseen työn pitäisi olla käytännössä toimiva ja kolmanneksi siinä pitäisi olla joku jekku tai hauska koukku. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että onnistuimme parhaiten viimeisessä kohdassa. Toisen kohdan kanssa on vähän niin ja näin. Ensimmäisestä kohdasta, työn suunnittelun ja rakentamisen helppoudesta mainittakoon sen verran, että työ EI valmistunut lähiopetuskertojen aikana, vaan projekti söi jonkin verran myös vapaa-aikaa. Ja kotoa löytyneitä materiaaleja.


"Ensin ihminen keksi tulen, sitten ihminen keksi pyörän. Mitä sen jälkeen? Ei F**K mitään, moneen F**K tuhanteen vuoteen!! Kunnes vihdoin pieni sinnikäs kansa pohjanperukoilta kirjaimellisesti poltti menneisyyden sillat ja polkaisi ihmiskunnan nykyaikaan. Kiitos Tulimaisteri! Kiitos Suomi!" - Jeremy Clarkson, Top Gear


Muutamien vaihtoehtojen kautta päädyimme valitsemaan aiheeksemme sähköllä toimivan tulitikunraapaisijan. Koska olemme poikia ja poikia aina kiinnostaa pyssyt*, oli luontevaa, että hahmottelimme raapaisijan pistoolinmuotoisen rungon ympärille. Aluksi suunnittelimme laitteen toimivan siten, että moottorin päähän kytketty vipuvarsi liikuttaisi tulitikkua sellaisella vauhdilla ja paineella raapaisupintaa vasten, että tikku syttyisi palamaan. Testivaiheessa kuitenkin havaitsimme, ettei mekanismi toiminut odotetulla tavalla. Niinpä ajattelimme asian ylösalaisin ja päädyimmekin pitämään tulitikun paikallaan raapaisupinnan pyöriessä villisti.


Pyörivä raapaisupintamekanismi. Moottori ja välitykset lainattu lennokista.
Tulitikkuaskeista leikattu raapaisupinta teipattuna pullonkorkkiin,
joka on puolestaan kiinnitetty pikkiriikkisillä ruuveilla moottoriin.

Koska kyseessä oli ase, toimisi liipasi luonnollisesti "pääkytkimenä". Mielestämme jokaisessa laitteessa pitää olla myös The Red Button. Meillä oli punainen nappi, mutta ei toimintoa, joten kehittelimme sellaisen: lisäsimme raapaisijaan sammutustoiminnon. Puhaltimen saimme vaimoni hiustenkuivaajasta. Metallisen suppilon jouduimme askartelemaan roskiksesta löytyneistä jämäpellinpaloista.


Taittelimme ja juotimme pellistä suppilon, johon kiinnitimme vaimoni
hiustenkuivaajasta lainaamani moottorin. Shh..



"Markkinoiden ainoa tulentekoväline, joka sai testissä 6/5 tähteä. Jätti taakseen zippot, piikivet jopa sytytysnesteet. Testiryhmä suosittelee lämpimästi tätä markkinoiden tulokasta jokaisen eränkävijän asevyölle." - Metsästäjä-lehti 1/15


Kytkimiä laitteeseen tuli yhteensä kolme: pääkytkin (liipasin), The Red Button ja raapaisupinnanpyörimisenhallintakytkin, eli RPPHK. Testailimme eri kytkentä- ja patterivaihtoehtoja ja päädyimme loopujen lopuksi kytkemään kaikki moottorit rinnan omilla kytkimillään samaan virtalähteeseen. Eli koko järjestelmä toimii nyt kahden sormipariston, yht 3V, voimalla ja rinnankytkennästä johtuen moottorit voivat olla kaikki päällä yhtäaikaa.


Tulitikku tulee kiinni moottoriin kiinnitettyn muovisoiron päässä
olevaan reikään. Kyljessä säilytystila neljälle varatikulle
pikatilanteita varten.


"Hieno venäläinen keksintö." -Vladimir Putin, Venäjän Federaation presidentti


Laitteen nurja puoli. Johdotukset jäivät väkisin osittain ulkopuolelle.


 "Niin yksinkertainen ja niin toimiva. Miksen itse tuote keksinyt. Äh, nyt masentaa, ei minusta ole mihinkään, taidan palata hanttihommiin teknisen työn opettajaksi." -Pelle Peloton, ankkalinnalainen keksijä


Kannen alla patterikotelo ja suurin osa johdotuksesta.


Kyseessä on prototyyppi, joten ongelmat ja lastentaudit kuuluvat asiaan. Loppujen lopuksi Tulimaisteri saatiin kuitenkin toimimaan hyvin. Aikaa, vaivaa ja materiaaleja paloi enemmän kuin oltiin suunniteltu, mutta toisaalta suurin osa käytetyistä osista on peräisin roskiksesta (tai kylpyhuoneestamme), joten hintaa laitteelle ei kertynyt nimeksikään. Tulimaisterin rakentaminen oli todella hauska projekti. Välillä turhautti kun tulitikkua ei meinannut saada syttymään kirveelläkään (heh, puujalka) ja aika alkoi loppua. Mutta kuten aina ennenkin, tälläkin kertaa lopussa kiitos seisoi ja ongelmat saatiin ratkottua. Sokeriksi pohjalle olen säästänyt videonpätkän, jossa näkyy laite toiminnassa.








P.S. Ihmisen pitäisi muistaa ja malttaa ottaa kuvia työvaiheista

* Heh, sarkastinen pikku piikki ainejärjestössämme vellovaan tasa-arvokeskusteluun