maanantai 15. syyskuuta 2014

Rehellisesti sanoen

No niin, olen nyt jo kolmatta viikkoa tokaluokkalainen opsikelija (enkä näemmä osaa vieläkään tuota kirjoittaa). Miltä alkanut syksy sitten maistuu? Usein kevätpuolella alkaa ikuisenkin opiskelijan puhti hyytymään ja mieli irtaantumaan opintojen arjesta lomalaitumille. Kesäloman ideahan on mielen puhdistaminen ja henkisten voimavarastojen täydentäminen uutta lukukautta varten.

Mitäpäs jos tuntuu, että akut eivät olekaan kesän aikana lataantuneet? Siinä missä vielä vuosi sitten kirjoitin ihastumisen huumaa huokuvia tekstejä ja päivityksiä kuulumisistani opintojen viettelevässä seurassa, voisin mainita pari sanaa nykyisestä arjestamme, kertoa rehellisesti missä mennään. 

Voisi sanoa, että opinnot ovat kuin oikukas nainen:
Ensinnäkin olen kyllästynyt siihen, etten saa tehdä mitä itse haluan, vaan aina pitää miettiä mikä on opintojeni kannalta paras ratkaisu. Välillä tuntuu, ettei minua enää ole, on vain "me" ja "meidän" tarpeemme. Yksilöllisyyteni murenemisen lisäksi minua riivaa ajoittain kovasti se, etten saa itse päättää omasta ajankäytöstäni. Otetaan esimerkkinä loma-ajat. Olen omilla työtunneillani kerännyt itselleni lomapäiviä, jotka luonnollisesti unelmoin käyttäväni lepäämiseen tai johonkin, niin sanotusti akkuja lataavaan toimintaan tai vaikkapa työn tekoon. Mutta ei. Sen sijaan ME mietimme YHDESSÄ mitä ME minun (MINUN!!) lomillani tekisimme, mitä opiskeluhommia suunnittelisimme, mitä valmistelisimme ja mihin tenttiin lukisimme. Se tekee kipeää, sillä olen ihminen, olen mies, minun täytyy välillä saada olla ihan yksin ilman opintojeni jatkuvaa niskaan hengittämistä.

Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun tulin töistä kotiin, potkaisin työsaappaat jalastani, rojahdin sohvalle ja nautin pullollisen piristävää Lidlin vissyä. Ihan kaikessa rauhassa. Saatoin hetken mielijohteesta lähteä tapaamaan hyviä kamujani kuten yksinsoittoa tai bändisoittoa, tai lähteä morjestamaan ystävääni juoksulenkkiä. Ei minulla ollut mitään esteitä lähteä vaikkapa perheeni kanssa uimahalliin. Noin vain, ilman mitään tunnontuskia ja pelkoa illalla syyttävänä sojottavasta sormesta. Muistan myös ne kerrat, kun kävin suorittamassa kansalaisopistoissa lyhyitä yhden illan kursseja. Pari tuntia istumista, vähän käytäntöä, jonka jälkeen kiitos ja näkemiin. Ei velvollisuuksia, eikä jatkuvasti päivitystä vaativia henkilökohtaisia opiskelusuunnitelmia suorituspaineita lisäävine opintosuoritusrekistereineen.

Vuosi sitten opinnot tuntuivat vielä ihanalta ja kutkuttavalta kaikkinen uusine ja viehättävine piirteineen. Mitä sitten, jos hän vaatikin minua uhraamaan itselleen koko viikonloppuni, sellainen omistushaluhan oli vain jotenkin herttaista. Sitä paitsi maisterin paperi on vakava ja sitoutumista vaativa asia, ei siihen pidä suhtautua kevytmielisesti. Tuntui hyvältä olla tärkeä. Muistan kuinka kutkuttavaa oli ensi kertaa esitellä itsensä uusille ihmisille luokanopettajaopiskelijaksi. Ei minua haitannut ollenkaan puhua jatkuvasti ja lakkaamatta opinnoistani ja niiden etenemisestä, vaikka sitten vapaa-ajallani. Nyt sen sijaan olisin valmis muistelemaan hyvällä omalla tunnolla myös ex-harrastuksiani. Mitähän vaikkapa maanmainiolle seuramiehelle RC-lennokilleni nykyään kuuluu?

Olen myös huomannut, että opinnot käyvät kalliiksi. Öisin minua pitää hereillä sekä ahdistus tulojen menetyksestä, että piilokulut, joita opinnot vaativat. Tästä en kovasti kehtaa valittaa, koska tiedostan hyvin, että Suomessa yhteiselämä opintojen kanssa on harvinaisen halpaa ja yhteiskunnan puolesta hyvin tuettua verrattuna useimpien maiden maksullisten opintojen käyttöön. Itse asiassa, jo pelkkä ajatus tuntuu jotenkin...en tiedä, likaiselta. Maksaa nyt opinnoista. *pthyi*

Olen alkanut myös miettiä alavalintaani. Raotanpa jälleen hieman sieluni vereslihaa ja myönnän, että juuri nyt, juuri tällä hetkellä en ole ollenkaan varma tulenko jäämään eläkkeelle luokanopettajan työstä. Itse asiassa en ole varma tulenko edes ikinä tekemään minkäänlaista uraa opettajan ammatissa. En edes tiedä kiinnostaako kasvatustiede tieteenalana pätkääkään. Toisaalta omaatuntoani keventää oppilaitoksen siunaus "hyppiä kukasta kukkaan" ja jopa kehoitus kokeilla myös muita oppiaineita, sekä keräillä opintopisteitä eri yksiköistä (ent. Tiedekunnista).

Kieltämättä edellinen kuulostaa ääneen sanottuna nykytilanteessa aika hurjalta, mutta sanon saman minkä sanoin opinnoilleni niitä rauhoitellakseni: Rehellinen pohdinta ja sen ylöskirjaaminen on tärkeää myöhemmän reflektoinnin kannalta. Sitä paitsi ei yhden maanantaiaamun, tai yhden syyslukukauden muutaman ensimmäisen viikon motivaatiopula vielä oikeasti ole merkki luovuttamisesta, ei tokikaan. Veikkaanpa, että perusharjoittelun muodossa tapahtuva jalkautuminen tulevan työmaan pariin lokakuussa, saa opiskeluintooni taas uutta roihua. 

P.S. Teknisen työn tunneilla on kyllä kivaa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti