torstai 31. lokakuuta 2013

"Herra Kapteeni, pelkäänpä että olemme ajautuneet aikakapeikkoon.."

Viimeisestä blogipäivityksestä on kulunut jo reilusti yli kuukausi. Reilusti alle kuukausi itseasiassa, mutta on aina kiva korostaa asioita kamalampaan suuntaan. Sitä jotenkin ajattelee että kun vain saan muut vakuutettua siitä kuinka kiire minulla onkaan, saan oivan tekosyyn olla tekemättä monia asioita.

 Minulla esimerkiksi on ollut jo viikkoja, ei, vaan kuukausia niin kova kiire, ettei yhdessäkään vuorokaudessa yksinkertaisesti ole ollut niin pitkää taukoa että olisin ehtinyt käydä lenkillä. Tästä johtuen painoni on alkanut nousta ja vyö kiristyä. Ylettömällä syömisellä, jolle olen joutunut väkisin raivaamaan tilaa kalenteriin, ei käsitääkseni ole vaikutusta asiaan.

Jo kuukausia, ei, vaan vuosia olen ollut niin kiireinen, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt leikkiä lasten kanssa, tai istahtaa kuuntelemaan heidän joulunodotushehkutustaan. "Valitan lapset, mutta tässä on tätä hommaa nyt niin kamalasti, että näytä sitä piirrustusta vaikka huomenna, isillä oli niin kauhean hektinen päivä, että nyt on pakko istua hetkeksi kahville ja tyhjentää pää (selaamalla facebookia), sitten pitää tehdä kouluhommia ja pakkohan ne laskutkin on maksaa.".

Entäpä sitten opiskeluhommien tekeminen kotona iltaisin. Hei Kamoon! Ei perheellinen yksinkertaisesti ehdi syventymään opiskeluihin kotona, etenkään jos muu perhe pyörii jaloissa, ei missään nimessä senhän tietää tyhmepikin. Ehei, naurattaa jo pelkkä ajatuskin, ei se vain onnistu kotona.
Lapset ensin, se on minun mottoni, kohtahan he jo kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Ehkä teen tämän esseen sitten illemmalla kun tenavat nukkuvat ja tuo lukuläksy, pyh se on vain lukuläksy sen nyt ehtii vaikka ennen nukahtamista.

Missä ihmeen välissä pitäisi saada jotain, yhtään mitään, aikaan? Tätä menoa koko elämä hulahtaa filminauhana silmieni ohitse, eikä se vielä saisi sitä tehdä. Vasta sitten viimeisillä minuuteilla kun vuonna 2100, kolmannen maailmansodan viimeisessä taistelussa putoan lukuisten ilmavoittojen jälkeen palavasta lentokoneesta, annettuani viimeisen laskuvarjon salamatkustajana olleelle 80-vuotiaalle norjalaiselle orpoleskelle.

Raaka totuushan on se, että kaikilla meillä on käytössämme 24 tuntia vuorokaudessa. Jotkut ovat luonnostaan pätevämpiä rytmittämään elämäänsä, useimpien pitää sitä erikseen opetella. Joillakin olosuhteet ovat otolliset itsenäiselle ajankäytölle ja joillain toisilla taas olosuhteet ikään kuin mätkivät koko ajan molemmille poskille. Yhteistä on kuitenkin se että loppukädessä jokainen on itse vastuussa ajankäytöstään.

Luulenpa että minä itse olen jälleen opinpaikan edessä. Jotta suoriudun edes jotenkin kunnialla, toistaiseksi vielä kaukaisen himmeänä kiiltävän maisterin tutkinnon vaatimuksista, minun on opittava järjestelemään ja suunnittelemaan ajankäyttöäni roimasti jämäkämmin kuin olin alunperin arvellut.

Huh, ehdinpäs kirjoittamaan, nyt pitää taas rientää.

P.S. Mitä tulee kymmensormijärjestelmän opetteluun, se alkoi hienosti, tässä on vain ollut nyt kaikenlaista niin en oikein ole eht....





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti