sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Olette siis ensimmäistä kertaa pappia kyydissä?

Kävimme tuossa männä viikolla lapsemme koululla vanhempainvartissa. Erona koko luokan vanhempainiltoihin tällaisissa tilaisuuksissa opettaja tapaa pelkästään yhden oppilaan ja tämän vanhemmat kerrallaan. Menimme siis poikamme* luokkaan, jossa tumma*, ulkomaalaista syntyperää oleva* ja ihastuttavalla aksentilla* puhuva opettajatar* otti meidät vastaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun tapasimme poikamme opettajan, nti Hodginsonin* ja odotin hieman jännityksellä ja lievien ennakkoluulojen riivaamana tapaamistamme. Heti alkuun kävimme läpi kaikki päivänpolttavat asiat lapsemme koulumenestyksestä, aktiivisuudesta, kotitehtävien tekemisestä ja niin edelleen. Emme yllättyneet yhteenvedosta, mutta kuten autokatsastuksessakin on tapana huokaista helpotuksesta kun virkailija lyö leiman ehjäksi tiedetyn auton rekisteriotteeseen, huoahdimme tyytyväisenä opettajan kertoessa ettei lapsellamme ole mitään ongelmia koulunkäynnissä.

Virallisten asioiden jälkeen juttelimme niitä näitä ja juttu tuntui luistavan. Koska kävi ilmi että opettajatattar oli valmistunut vasta vajaa vuosi sitten, päätin paljastaa, yhteisten tuttujen toivossa, olevani alan opiskelija. Tuttuja ei ollut, mutta tässä vaiheessa hän kertoi, että huolimatta suhteellisen laajasta sijaisuustyökokemuksestaan huolimatta, tämä on hänen ensimmäinen oma luokkansa.

Tuossa vaiheessa mielessäni heräsi ajatuksia. Huomioitavaa on, että tämä ei missään nimessä ole kritiikkiä tai epäilystä nti Hodginsonia kohtaan, hän, kuten jo sanoin, antoi itsestään erittäin positiivisen ja ammattitaitoisen kuvan. Tajusin kuitenkin että jokainen opettaja, minäkin toivottavasti joskus, saa luotsattavakseen ensimmäisen luokkansa. Opettajalle tuo tilanne on jännä paikka, sillä pelkästään koulutus ammattiin ei ikinä voi antaa eväitä täydelliseen onnistumiseen, vaan oikeaksi ammattilaiseksi kasvetaan yhdistämällä opitut asiat kokemukseen. Itse asiassa, jos oikein kylmästi ajattelee, voisi sanoa että opettajan ensimmäinen luokka on tälle ikään kuin harjoitusprojekti työelämässä, omaa uraansa varten.

Opettajalle jännä paikka, toki, mutta entä sitten lapsille? Minun poikani on kyseisellä luokka-asteella vain kerran elämässään ja silloin opitut asiat toimivat pohjana seuraaville opinnoille ja luokille. Hän on tuon ikäinen vain kerran elämässään ja itsetunnon ja identiteetin rakentuminen voi olla herkässä vaiheessa. Mitä jos omasta osaamisestaan vielä epävarma opettaja(en tarkoita nti Hodginsonia) onnistuu jotenkin ryssimään luokka-asteen opetussuunnitelmaan kuuluvan opetuksen tai ylenpalttisella pätemisellään polkemaan oppilaiden asenteita tai itsetuntoa suohon? Ja kaikki tämä vain kokemattomuuden takia.

Eniten ajatus pelottaa kun mietin, että jonain päivänä minun vastuullani on oma luokka, jonka oppilaista pitäisi kasvattaa vastuuntuntoisia, järkeviä, yleissivistyneitä ja itsenäisesti kriittisesti ajattelevia medialukutaitoisia toimijoita yhteiskuntaan. Lisäksi pitäisi osata kommunikoida vähintään yhtä kriittisesti ajattelevien vanhempien kanssa ja toisaalta olla sopivasti samaa mieltä budjettien ja säästöpaineiden lannistaman työnantajan edustajan,  rehtorin kanssa.

Tuntuupa tuskalliselta. Taitaa kuitenkin olla niin, että oli kyseessä mikä asia tahansa, ensimmäinen kerta sattuu aina ja noloja virheitä tulee. Mutta toisaalta ensimmäinen kerta on pakollinen, ja siitä saatu pienikin määrä kokemusta auttaa oppimaan virheistä seuraavaa kertaa varten. Ajaton tyhmä klisee "Asenne on tärkein", pitää paikkansa. Jos opettaja haluaa osata, haluaa valmistautua hyvin ja haluaa onnistua, ehkä siitä ensimmäisestäkin luokasta kasvaa ihan kunnon ihmisiä.

*Yksityisyyden suojasta johtuen jutussa esiintyneiden henkilöiden sukupuoli, ihonväri, etnisyys, nimet ja puhetapa muutettu

1 kommentti:

  1. Mää jo ajattelin, että koska te ootte pojan saanu, onko mulla menny jotain ohi...?!

    Arvaapa oonko ajatellu vanhemmuudesta noita samoja asioita, juurikin lapsen kannalta? Voi meidän esikoisparkoja, millaisia koekaniineja ovatkaan olleet! Ja itseasiassa ovat edelleen, läpi koko elämänsä. :) Mutta onhan sulla toki sekin etu, että kasvatat yhtälailla kotona jo niitä yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Tokihan se sulta sujuu sitten työelämässä. Ainahan sanotaan, että kasvatusvastuu on aina ensisijaisesti vanhemmilla, ei opettajalla. Jotta ei paineita!

    VastaaPoista