tiistai 27. toukokuuta 2014

Kaksipyöräinen valhe vapaudesta

Pari kesää sitten toteutin pitkäaikaisen unelmani ja hankin moottoripyöräkortin. Kortti oli kallis sijoitus, varsinkin kun ottaa huomioon, että olen, tai no ainakin koen olevani varsin rutinoitunut tienkäyttäjä niin maantiellä kuin kaupungissakin. Tosin useimpien tutkimusten mukaan moni muukin, itse asiassa suurin osa suomalaisista kokee olevansa keskivertokansalaista taitavampi liikenteessä suhaaja (mielenkiintoinen tilastofakta). Yhtä kaikki, perustelin kortin hankinnan ajankohdan sillä, että seuraavan vuodenvaihteen jälkeen hankitut, tai päivitetyt ajokortit olisivat määräaikaisia. Kohtuutonta! En perehtynyt asiaan sen kummemmin, enkä itseasiassa edes jaksanut selvittää minkälaisen ajanjakson kortin määräaikaisuusuudistus tässä tapauksessa tulisi kattamaan, mutta koska muidenkin mielestä tällainen muutos on kohtuutonta, olin samaa mieltä. Sitäpaitsi lakiuudistus oli hyvä syy hankkia moottoripyöräkortti juuri silloin. Muita syitä miksi halusin motskarikortin olivat muun muassa pitkäaikainen haave moottoripyörästä ja orastava, nurkan takana kurkkiva esikeski-ikä. Lakiuudistuksen tavoin orastava esikeski-ikä perusteluna kortin hankkimiselle oli hieman hatara ja kysyttäessä hankala selittää: "Jotenkin tuntuu, että on silleen....niinku kriisi tai silleen....et niinku pitää paeta...juttuja. Tai silleen...emmätiä." Suurin syy taisi olla yksinkertaisesti se, että minä halusin ajaa moottoripyörällä ja sitä varten tarvitsisin moottoripyöräkortin.

Miksi halusin ajaa moottoripyörällä? Taustalla vaikutti varmasti muistot lapsuuden mopoilun hauskuudesta ja pitkäaikainen haave nopeammista kaksipyöräisistä. Samoihin aikoihin kun aloin tosissani miettiä kortin hankintaa, työpaikallamme vallitsi jonkinasteinen motskaribuumi. Heittäydyin mukaan täysin rinnoin. Kuuntelin kahviossa kuinka ystäväni, kutsutaan häntä yksityisyyden suojan takaamiseksi vaikka Masaksi, kertoi hienoista hetkistä tien päällä, oman itsensä herrana. Hän saapui aina aamuisin työpaikan parkkipaikalle ison sporttipyörän moottori hiljaa muristen, kypärän peilivisiiri alhaalla, kuin yksinäinen vaeltaja sumusta, historiaton mysteerimies. Toinen työkaveri, kutsuttakoon häntä nimellä Jonsson, saapui paikalle endurollaan ajovarusteet tuoretta kuraa valuen. Kuuntelin Jonssonin kerskuntaa kuinka hän oli jo kyseisenä aamuna ajanut 160 km ojanpohjia pitkin ja kokenut todella elävänsä. Entä minä? Minä saavuin paikalle pienellä, naisellisella, mintunvihreällä VW Pololla, jonka radio toisinaan jumittaa soittamaan Vicky Rostia suurella volumella. Ei se ole onnea!

Paras irtiottoni kaksipyöräisten maailmaan oli tähän mennessä ollut sähkövikaisena hankittu moposkootteri, jonka haimme ystäväni kanssa Hyvinkäältä. Kaunis ajatukseni oli ruuvailla lämpiminä kesälomapäivinä skootteri kuntoon ja ajella lasten kanssa jäätelölle ja uimaan. Totuus oli tarua paljon karumpaa. Ensinnäkin sähköviat ovat sielunvihollisen keksintö, itseasiassa koko skootteri on samaa perua. Vietin yhden kesän ajamalla nykivää skootteria ja taluttaen sen kotiin joka toiselta ajoreissulta. Kuntoilun puolesta antoisin lenkki oli tuona kesänä eräänä hellepäivänä, kun työnsin skootterin kotiin 7 kilometrin taipaleen takaa. Suurimman osan vapaa-ajastani istuin tietokoneella ja selvitin skootterini.com-sivuston keskustelupalstoilta mikä kiinalaista mopoani vaivaa. Nimimerkkini oli enteellisesti "Iisiraideri". Loppujen lopuksi tein mopoon ison remontin, sain sen toimimaan ja myin äkkiä pois. Tapahtumasta on nyt kaksi vuotta, mutta olen edelleen huojentunut kun pääsin riesasta eroon.

Takaisin moottoripyöräilyn pariin. Masa, Jonsson ja muutamat muut työkaverit onnistuivat siis markkinoimaan minulle moottoripyöräilyn mukanaan tuoman vapauden. Myös isäni edesauttoi pyöräkuumeeni kohoamista antamalla minun kokeilla hänen vanhaa Hondaansa ja jopa lupaamalla sitä lainaan silloin tällöin. Mietin mielessäni kortti-investointini hyviä ja huonoja puolia, mielessäni vilisti erilaisia mielikuvia ja iskulauseita:
" Aika kallishan se on, mutta onhan se niin että joka miehellä pitää olla moottoripyörä."
" Moottoripyörä on moottoripyörä, skootteri on lälläripyörä!"
" Edessä mutkainen tie, aurinko, vapaus, ei aikatauluja, oman itsesi herra."
" Tie, metsä, ihan sama. Moottoripyörällä pääset sinne minne autolla et edes osannut haluta."
"Kesäpäivä, yksin, moottoripyörä, ei vastuuta, vapaus, ei kahleita.."
"Moottoripyörällä saa naisia!" (Mainittakoon nyt, etten ukkomiehenä ole sillä lailla naisten perässä, mutta mielikuva, mielikuva)
"Ajaa auringonlaskua kohden kaasua kevyesti lisäten, kunnes katoaa ilmestyäkseen taas seuraavaan tapahtumarikkaaseen paikkaan. Kukaan ei tiedä kuka olen ja mistä tulen. Olen mysteerimies"
"Ei parkkimaksuja, ei liikennekameroita, vapaus, vapaus, vapaus..."

Toistuva teema moottoripyöräilyyn liittyvissä mielikuvissani oli vapaus. Ei minulla ole tarvetta paeta elämäntilannettani, lakia tai yhteiskuntaa, mutta jokainen mies arvostaa sellaista omaa vapautta, vapautta liikkua niin kuin haluaa, milloin haluaa, minne haluaa. Juuri niin kuin ainoastaan moottoripyörällä voi tehdä.

Kun vihdoin sain ajoluvan käteeni olin valmis maistamaan tuota vapautta. Muistan ensimmäisen ajokokemukseni kuin eilisen päivän. Ollessani haukkaamassa prätkäilyn tarjoamaa vapautta, huomasin ettei minulla ole minkäänlaisia ajovarusteita. Omistin ainoastaan bootsit, farkut ja skootterille tarkoitetun avokypärän, jonka pappamaisuus ei haitannut skootterilla ajettaessa, koska useimmiten minulla oli joku lapsista mukana ikäänkuin peitetarinana viestimässä silminäkijöille "Joo, tässä lähdettiin vähän tyttären kanssa jätskille köröttelemään, hehheh, en minä oikeasti tällaisella mopolla, ei veikkoset. Juu, pitää lapsille näyttää esimerkkiä ja pitää kypärää, ottiatuota." Sama kypärä EI kuitenkaan toiminut moottoripyörän kanssa, tuli jotenkin... henkisesti vajaa olo. Kun sen laittoi päähän tuntui kuin aivokapasiteetista olisi otettu pois 80% ja komeudesta 100.

Lainasin ekalle ajolleni isäni varusteita, jotka olivat auttamatta liian isoja, mutta kuitenkin lyhyitä. Kypärä pyöri päässä miten sattui ja kiihdytettäessä yli 80 km/h, se kohosi otsalle, niin että sain valita katselenko maisemia visiirin läpi vai leukasuojan alta. Samainen 80 kilometrin tuntivauhti pullisti varusteeni purjeeksi ja näytin hätääntyneeltä pallokalalta (joka ei näe mitään). Jatkoin sinnikkäästi ajelemista, sillä olinhan nyt vapaa autoilun ja elämän rajoitteista. Jossain vaiheessa huomasin tien kaartuvan siten, että hetken kuluttua ajaisin auringonlaskua vasten. "Oi" henkäisin mielessäni ja näin jo kuinka poistuisin kuvasta kuin mysteerimies. Totuus kuitenkin pääsi yllättämään, Suomen keskikesän laskeva aurinko on ensinnäkin pahuksen kirkas ja laskeva aurinko paistaa juuri sieltä horisontista, minne pitäisi tähyillä seuraavaa mutkaa. Toinen asia jonka opin oli se, että Suomen keskikesän aurinko laskee todella myöhään, jos silloinkaan ja kun aurinko on laskenut, ei pyöräily ole enää yhtään kivaa. Siinä on mysteerimies helposti ihmeissään ja viluissaan kun vielä pitäisi tarjeta ja jaksaa ajaa hämärässä kotiin.

Viime kesänä sain hommattua varusteet. Erään nettitorisivuston kautta hommasin itselleni tupakalle haisevan goretex-puvun, joka tarkemman kotisyynin jälkeen tosin osoittautui pelkäksi tupakalle haisevaksi texpuvuksi, ilman gorea. No puku, mikä puku ajattelin. Asian mukaisen kypärän päätin hankkia alan liikkeestä Tampereelta. Koska en ole kokenut kypärän hankkija, pyysin ystäväni Masan mukaan pitämäään puoliani kypäräkaupoille. Kiertelimme muutamat paikat läpi ja lopuksi jäimme arpomaan paria vaihtoehtoa. Myyjä ja ystäväni rohkaisivat minua kokeilemaan aina vain pienempää pottaa. "Sen pitää olla niin pieni kuin mahdolllista, kyllä se siitä muotoutuu" rohkaisi ystäväni. Hänen auktoriteettiinsa luottaen sovitin pienintä päähäni mahtunutta kypärää. Kuului vain äänekäs *plop* kun vedin kypärän päästäni ja sanoin myyjälle ottavani sen. Masa nyökkäsi taustalla hyväksyvästi. Ajoin uusi turvallinen kypärä päässäni 45 minuutin kotimatkan. Kotipihassa tunsin huimausta ja kun pääsin sisälle asti, vaimoni tiedusteli vointiani. Peilistä näin pakkautuneen veren mustaamat silmänympärykset vitivalkoisista kasvoista. Väsytti ja oksetti, kypärä oli todella tiukka. Oli pakko panna maate, viimeinen ajatus ennen kuin nukahdin pikkukypärän aiheuttamaan hapen ja päänalueen verenkierron puutteeseen, oli "Se muotoutuu kyllä....vapaus...pitää olla pieni...vapaus.."


Moottoripyöräily on parasta kauniina, kuumana kesäpäivänä, sanotaan. Männä viikolla, hellepäivänä päätin mennä yliopistolle tenttiin moottoripyörällä. Mielikuvissani maistelin jälleen kepeyttä, vapautta ja riippumattomuutta, jonka vain moottoripyöräily voi antaa. Vapaus alkoi maistua hielle kuitenkin jo lähtövaiheessa. Siinä missä lapsikatraani ilkamoi lähes nakuina trampoliinissa, minä puin päälleni toppapukua muistuttavan ajoasuni, saappaat, kypärämyssyn, kypärän ja paksuhkot hanskat. Mukaani otin myös tankkilaukun, johon saatoin säilöä pyöräni lukon, kännykän, lompakon ja muuta mukana kulkevaa. Kun olin täysin vyöttäytynyt vapauden haarniskaani, työnsin pyörän ulos tallista. Lyhyen talutuksen, öljyjen tarkastuksen ja käynnistämisen jälkeen olin aivan hikimärkä ja kuumuuden tuskissani. Pikkiriikkinen kypäränikin oli jo aivan huurussa sisältäpäin. Kun vihdoin pääsin matkaan, ei oikeastaan mikään muuttunut, hikoilu jatkui. Toki maantieajo on jokseenkin siedettävää, mutta juuttuessani aamuruuhkiin Tampereen keskustaan, tunsin kuolevani. Oli kuuma, tuskaisen kuuma. jokainen jarrutus liikennevaloihin ja jonon seisominen vaikka vihreät paloivat, tuntuivat tahalliselta henkilökohtaiselta loukkaukselta minua kohtaan. Pääsin kuin pääsinkin perille ja tentin tekeminen toppahousuissa onnistui, kiitos rakennuksen ilmastoinnin. Tentin jälkeen olimme sopineet meneväni erään ystäväni kanssa Tammelan torille syömään ja kahville. Virhe! En voi sanoin kuvata kuinka kuuma ja ahdistava kokemus oli liikkua hikoillen torilla ja katsella muiden nauttivan lämmöstä. Itse vähensin varustusta oloni keventämiseksi, mutta vapaus oli siinä vaiheessa kaukana. Minkälainen mysteerimies kävelee torilla hikimärkänä kantaen molemmissa käsissään paksua vaatekertaa ja kypärää, roikottaa yhdellä sormella tankkilaukkua ja toivoo pikaista kuolemaa?

Onhan se vähän säätiloihin sidottu harrastus, myöntävät monet vapauden markkinoijat. Todellakin on! Aina on joko liian kuuma, kylmä, aurinkoista tai pilvistä. Tai sitten sataa vettä, lunta tai molempia. Vaikka sää sattuisikin joskus suosimaan, on seuraava haaste nurkan takana. Mitään ongelmia ei ole, jos mukana tarvitsee kuljettaa ainoastaan lompakkoa ja kännykkää. Mutta autas, kun pitäisi, niin kuin minun kovin usein, viedä kirjoja kirjastoon, lapsia hoitoon, käydä ruokakaupassa tai hakea rakennustarvikkeita remonttia varten. Tiedän, tiedän, ei pyörällä ole tarkoituskaan harrastaa kuljetustoimintaa. Ongelmana onkin, se että en saa ympättyä moottoripyöräilyä omaan arkiliikkumiseeni mitenkään, harrastukselle on otettava aina erikseen omaa aikaa. Tästä pääsenkin taas uuteen murskaantuneeseen mielikuvaan. Ei minulla ole loputtomasti aikaa kytätä sopivaa auringonlaskua jonne ajella, tai odotella sopivaa säätä jolloin paeta arkea, tai ilmestyä sumusta uusien jännittävien tapahtumien keskelle kuin paljon ihailemani mysteerimies.

Ihanien moottoripyöräilymielikuvien kääntöpuolella on koko joukko tarinoita miehistä, kaltaisistani iseistä, jotka ovat haukanneet syötin, mutta tajunneet sen olevan joko liian suuri saalis tai muutoin mahdoton napata. Monet ovat myyneet pyöränsä pois ja luopuneet mielikuvistaan ja haaveistaan. Mitä minä aion? No en kyllä luovu vapaudenkaipuustani ja moottoripyörähaaveistani! Pyörä odotelkoon tallissa sopivaa säätä, tilaisuutta ja minua. Karkaan sillä vapauteen, silloin kun se kaikille sopii. Sillä kyllähän se niin on, että moottoripyöräily on hienointa hommaa mitä mies voi toppahousut jalassa ja kypärä päässä tehdä.

P.S. Sitä paitsi oli se A-kortti niin kallis, että paree käyttää sitä


P.P.S. Pahuuttani laitan loppuun vielä kuvan motskaristani.


Nii'i, taas sataa ja lämpötila on +4c



13 kommenttia:

  1. Hieno ja nautittava tarina. Kiitos :)
    (liki 30 kesää jo hikisenä )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Tavoitteena minullakin ainakin 30 kesää. Miksei enemmänkin kun ei kortin määräaikaisuus ainakaan ahdista :D

      Poista
  2. Repesin täysin - kiitos aamun piristyksestä!
    Ihania, hikisiä, sateisia, häikäiseviä ajoreissuja odotellen, joka kerta kitarisat vilkkuen hoilotan kypärän (sopivan kokoisen) sisällä kappaletta: Born to be wild!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heei, sama täällä ja vielä sama biisi! Paitsi että suuta ei uskalla avata, kun menee posket hampaiden väliin ;D

      Poista
  3. Nää sun postaukset on ihan parhautta - nauroin vedet silmissä välillä :)

    VastaaPoista
  4. Tuo varusteluongelma on vaan luovuuden puutetta. Itse en goretexiä päälle laita kuin ihan pakosta, perusmalliset nahkatakki ja -housut pitävät lyhyillä matkoilla ihan riittävästi sadetta (jos ei ole siihen osannut varautua). Reissuissa mukana sitten erillinen sadehaalari.

    Nykyään ajovermeitä saa myös muista materiaaleista kuin nylonista ja nahkasta. Yläkropan sopivan lämpöisenä pitämiseen kohtuullisena ratkaisuna toimii esimerkiksi motocross-kuvioista ehkä enemmän tunnettu panssaripaita ja sen päällä vaikkapa kevlarilla vahvistettu flanellipaita. Ei tule pahemmin hiki edes ruuhkassa seisoen. Takkeja ja housuja saa myös kevlar-vahvikkeisesta farkkukankaasta tehtynä, joka on huomattavasti mukavampi hyvällä säällä kuin perus nylon goretex.

    Muuten kyl oli paljon sellaista, mihin voin kans samaistua. Tuli itsekkin hankittua kortti juurikin pari kesää sitten, vähän samoista syistä. Paljon iloa ja suruakin on mahtunut näihin pariin kesään, mutta en kyllä olisi missään nimessä luopumassa harrastuksestani (vaikka tällä hetkellä niiden kirottujen sähkövikojen takia pyörä onkin läheisellä pajalla laitettavana ja tuleva lasku lähinnä hirvittää).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mullakin, tekstistä huolimatta, harrastuksen pohjavire on enemmän innostunut kuin ahdistunut.

      Tuosta nahka vs. tex-asiasta olen kanssasi samaa mieltä. Menin vain aloittelijan vipuun ja ostin halvimman, jollain lailla järkevän oloisen puvun, jonka löysin. Hyvää ei saa ilmaiseksi, karu totuus. Nahkavarusteet ovat hankintalistalla jossain vaiheessa.

      Panssaripaita ja kevlarpäälliset ovat hyvä vinkki, kiitos siitä.

      Poista
  5. Aivan loistava tarina. Tässä myös selitys sille, miksi nettimotossa tai vastaavissa on valtava tarjonta muutama tuhat km ajetuista pyöristä. Haaveet ja todellisuus eivät aina kohtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tein saman johtopäätöksen, ihmetellessäni miksi tori.fi on pullollaan ilmoituksia, jossa myydään "Täydellinen mp-varustepaketti, kerran käytetty! Halvalla!" :D

      Poista
  6. Sai kyllä nauraa. Hauska juttu. Iselläni on nyt toista kesää pyörä ja kun kiskoo noita varusteita päälle, niin olo on ko Michelin-ukolla. Mutta on se sitt kivaa ko pääsee ajamaan. Itse hommasin valkoiset ajokamppeet, ei oo niin kuumat muuten. Ja kuulemma näkyy paremmin. En tosin tiä mitä tuumataan jos mies pistää valkoiset ajovermeet päälle..........

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ps. En osannu nimeäni laittaa tähän. Sanna :D

      Poista
    2. Sepä se. Varusteiden valinnassa tuntuu vallitsevan kova ristiriita, kun joutuu miettimään hommaako halvat, hyvät, nahkaiset, texit, mustat, valkoiset, turvalliset, tyylikäät, avo vai umpikamppeet,. Kaikkea ei voi saada.
      Mutta miksei valkoinen, voisin uskaltaa kokeilla...ehkä :D

      Poista