torstai 15. tammikuuta 2015

Ryppyotsaisuudesta ja heittäytymisestä

Hyvää alkanutta vuotta! 
Virkistävä, elähdyttävä, voimaannuttava ja kaikin puolin hyvää tehnyt joululoma on takana ja nyt pitäisi asennoitua uuteen toiminnalliseen vuoteen. Jos viime syksy painottui opintojen kannalta arkisesti äidinkieleen ja matematiikkaan, niin kevät liidelläänkin korkealla luovien oppiaineiden siivillä. Kevään ohjelmistoon kuuluu muun muassa draamaa, kuvaamataitoa, käsitöitä ja musiikkia. Toki mukana on myös kurssi fykeä (kamujen kesken fysiikka ja kemia) sekä kasvatustieteen ammattilaisen ammattiopintoja kuten kasvatusteoriaa ja tutkimusmenetelmiä.
Kasvatustiede on siitä opiskelijaystävällinen tieteenhaara, että luovuuden ja lapsenmielisen ajattelun näyttäminen ja käyttäminen on sallittua, jopa suotavaa. Sekä opiskeluvaiheessa että aikanaan työelämässä. Toki luovuutta vaaditaan muissakin yhteiskunnan lokeroissa, enkä tiedä mitä lääkärit, yhteiskuntatieteilijät ja lakimiehet opiskelevat ammattiaan, mutta veikkaan että monessa muussa yksikössä ei saa kerättyä opintopisteitä menemällä hippaa, leikkimällä meduusaa, maalamalla vesiväreillä tai laulamalla innostuneesti "Henrik on tullut oppimaan, oppimaan, oooppiimaaan...".
Tähän väliin voisin lausua varoittavan sanan ryppyotsaisen luokanopettajan opintoja mahdollisesti ryppyotsaisesti suunnitteleville: "Älkää. Hakeko. Tänne. Paetkaa vielä kun voitte!" Siis jos olette tosikkoja. Pääsykokeen nimi VAKAVA on varsin harhaanjohtava. Oikeasti opinnoissa pitää hyljätä huolella rakennettu arkiminä ja uskaltaa menettää kasvot. 
En ole ikinä pitänyt itseäni tosikkona, mutta harmikseni viime vuosina olen yhä useammin huomannut, että niin sanottu heittäytyminen ei ole enää yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Tiedä sitten johtuuko moinen takakireys iästä, roolista yhteiskunnassa vai elämänkokemuksen mukana tuomasta kyynisyydestä, mutta huomaan muuttuneeni aremmaksi antautumaan erilaisiin tilanteisiin. Kurjalta asia tuntuu siksi, että kun katson taaksepäin heittäytyneisyyden historiaani, huomaan olleeni mukana kaikennäköisissä hienoissa jutuissa. Mukaan olen päässyt tuurilla ja nimenomaan uskaltamalla heittäytyä.
Ollessani kolmannella luokalla koulussamme vieraili ranskalainen miimikko, Pierre Croisant. En oikeasti muista oliko hänen nimensä Pierre saati Croisant tai oliko hän edes ranskalainen, mutta sen muistan, että miehen (mies hän oli, siitä olen varma) esitys oli jotain ihmeellistä ja mykistävää. Täytyy muistaa, että tuohon aikaan ei ollut olemassa youtubea tai muita nykypäivän helppoja keinoja löytää asioista tietoa, oli vain tv ja 4 kanavaa (joista EI tullut mimiikkaa) sekä VHS-nauhoja (joiden en niidenkään muista sisältäneen mimiikkaa, lähinnä piirrettyjä). En siis ollut ennen nähnyt moista esitystä livenä, enkä myöhemmin pystynyt etsimään aiheesta viedoita, joten nimenomaan Pierren esittelemä tyyli luoda kehollaan esineitä tai tilanteita ja muokata ympäristöään oli erittäin vaikuttava. Samoihin aikoihin innostuin ylenpalttisesti Charlie Chaplinin tuotannosta. Yle esitti hänen elämästään ja elokuvistaan moniosaisen dokumentin ja minä olin jälleen myyty. Ala-asteella oivalsin eläväni sitä varten, että tulisin jonain päivänä elokuvaohjaaja-näyttelijäksi.
Olin koulun prjoekteissa mukana sen minkä olin. Moiset amatööriräpellykset eivät kiinostaneet minua liiemmin. Kotona teimme sen sijaan veljeni ja ystäväni kanssa korkean tason sketsiviihdettä ja erilaisia spektaakkeleita ja kuvasimme ne isäni videokameralla. Tuolloin olimme itsevarman tyytyväisiä siihen, että olimme noin kevyellä kalustolla ja vähäisellä teknisellä kokemuksella onnistuneet luomaan ammattitason tv-viihdettä. Myöhemmin aikuisiällä katsoin kerran joitain otoksiamme ja oksensin. En sisällön takia, vaan siksi, että kamera heilui todella pahasti ja kuva oli koko ajan sumeaa. Lisäksi ääniraidan täytti kuvaajaystäväni samanaikainen selostus: "Ei, ei...ei tässä ole linssinsuojusta...niin, niin. Oho, no voi että sentään...äh, no jatketaan samalla otolla."
Kasvaessani unohdin haaveeni ja ammattiunelma elokuvatuotannon parissa hukkui johonkin arjen ja realiteettien välimaastoon. Siitä huolimatta olen ollut koko elämäni ajan enemmän ja vähemmän mukana jonkilaisessa draamaan, teatteriin tai ilmaisuun liittyvässä toiminnassa. Olen osallistunut lähes kaikkiin ala-asteen jälkeisiin koulun näytöksiin esiintymällä tai laulamalla. Vapaa-ajallani olen ollut mukana monissa erilaisissa seurakuntamme ilmaisutaidon ryhmissä ja produktioissa. 
Lukioikäisenä ihastuin tulevaan vaimooni ja uhosin tunnekuohussa lähteväni steppikurssille, jos hänkin menisi. Niin me sitten menimme. Steppaaminen oli itse asiassa mukavaa hommaa ja jatkoin sitä muutaman vuoden vaimoni jo tympäännyttyä moiseen kilkutteluun. Hän puolestaan keskittyi balettiharrastukseensa, johon minäkin pääsin osallistumaan kerran seuratessani tuntia. Tunnin aiheena olivat nostot ja koska paikalla ei ollut muita miehiä kuin minä, opettaja kysyi josko voisin toimia esimerkkinä ja nostaa vaimoani kun hän tekee noston aikana liikkeen "Croisant-blie" (En taaskaan ole varma oliko liikkeen nimi oikeasti croisant-blie, mutta takuuvarmasti nimi oli ranskaa). Mikäs siinä, totesin ja astelin parketille. Yksi asia johti toiseen ja hetken päästä huomasinkin seisovani yksin keskellä salia ja nostelevani yksi kerrallaan jonossa kohti tulevia ballerinoja. Sain sen tunnin aikana enemmän harjoitusta kuin kukaan kurssimaksun suorittaneista. Balettia en kuitenkaan jatkanut tämän enempää.
Samoihin aikoihin pääsin puolivahingossa mukaan erääseen hengellistä kansanmusiikkia soittavaan ja esittävään produktioon kuorolaiseksi ja tanssijaksi. Innostuin siitäkin asiasta ja sitouduin projektiin koko nuoren sieluni voimin. Kiersin muutaman vuoden ajan ryhmän mukana suomessa ja muutamassa naapurimaassa esiintymässä. Viikot olin lukiossa ja viikonloput olimme kiertueilla. Se oli hienoa aikaa.


Pitkäaikaisin kokemukseni heittäytymisestä, esiintymisestä ja draamasta on kymmenen vuoden mittainen rooli suomen suurimmassa teatterissa -puolustusvoimissa. En ollut pääroolissa, mutta osallistuin näytöksiin aktiivisesti. Vakavasti puhuen, rooli puolustusvoimissa opetti sen, että aina heittäytymisen ei tarvitse olla kiihkeää itseilmaisua ja ilkamointia. Siitä huolimatta heittäytyminen työn vaatimaan rooliin vaati yhtä suurta uskonaskelta, usein pois omalta mukavuusalueelta
Takaisin nykyhetkeen. Opintoihini siis kuuluu pakollinen draamakurssi. Rehellisesti sanoen kyseessä on nimenomaan p a k o l l i n e n kurssi. Kuten alussa sanoin, jostain syystä heittäytyminen kaikenmaailman icebreaker-leikkeihin tai improvisaatioihin tuntuu nihkeältä. Ensimmäisen opetuskerran aikana ohjelmistoon kuului tanssia..tai no, liikettä musiikin tahtiin, tarinankerrontaa, improvisaatiota ja muita harjoitteita. Sinällään en vastusta ajatusta draaman tai kehollisen ilmaisun käyttämisestä opetuksen tukena, ehkä jopa päinvastoin. Kyllähän lapset pitävät kaikenlaisesta leikkimisestä ja tylsä luennolla istuminen tai hiljainen luokkahuone ei varmasti motivoi ketään mihinkään. Mikä siinä sitten tökkii? En tiedä, pitäisi varmaan olla vähemmän aikuinen, nostaa rypyt silmiltä ja katsella maailmaa pieni pilke silmissä.
Onneksi aina on toivoa. Jos kerran olen oppinut pitämään matematiikasta, miksen voisi elvyttää vanha rakkaussuhdettani ilmaisutaidon kanssa. Haluan päättää tämän kirjoituksen Pauli Hanhiniemen laulun sanoihin: "Tää ei oo ihan haudan vakavaa, muutkin mokaa. Mua saa, mua täytyy valistaa, muutkin mokaa.."

  

4 kommenttia:

  1. "Suomen suurin teatteri" :D

    Mut siis, heittäytymiseen vaikuttaa kyllä ihan sikapaljon myös se, miten muut heittäytyy ja millainen luottamussuhde on muihin kanssaihmisiin. Vieraassa/uudessa/ei-ryhmäytyneessä porukassa se on paljon vaikeampaa.

    Tuli vaan mieleen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on muuten hyvä pointti, mietin ihan samaa.

      Poista
  2. Heittäytyminen onkin aika jännä juttu. Olen oikeastaan samaa mieltä kuin Veera, paitsi että toisinaan on helpompi heittäytyä aivan vieraassa porukassa. Siellä kun kukaan ei vielä tunne minua, he eivät tiedä etten minä oikeasti ole mikään rohkea heittäytyjä tai innokas osallistuja. Tutut tietävät. Ehkä se onkin enemmän kiinni tilanteesta ja juuri sen hetkisestä fiiliksestä.
    Hyvä kirjoitus! Kiitos. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Itse vielä kipuilen kumpaa mieltä olisin, onko heittäytyminen helpompaa vieraassa vai tutussa seurassa. Kyse lienee myös henkilökemioista, oltiin sitten vieraassa tai tutussa porukassa. Joidenkin ihmisten kanssa yksinkeryaisesti löytyy heti yhteinen sävel ja tuntuu että tekemisessä vain taivas on rajana.

      Poista