maanantai 16. syyskuuta 2013

Minusta tulee isona

Pienenä minulle oli itsestään selvää, että minusta tulee isona hävittäjälentäjä. Tai maanviljelijä, tai arkeologi, tai ninja. Yhtäkaikki, tiesin että minusta ei ainakaan tulisi opettajaa.

Kuvioni olivat selvät, siinä missä koulun vasta aloittaneet tytöt hihkuivat onnesta maalaillessaan ruusuista tulevaisuutta opettajana kaitsemassa silkohapsia, ekaluokkalainen minä näki itsensä etsimässä dinosauruksen fossiileja. Teimme veljeni kanssa jopa pitkän listan tavaroista joita huimapäinen arkeologi työssään tarvitsee.
Myös lentäjän urani oli lähtenyt nousukiitoon, olin löytänyt ojanpenkalta autosta tippuneen pakoputken pätkän. Sen ympärille olisi helppo rakentaa Draken-hävittäjä, tuumasin ja aloin haalia romua pihallemme.

En toki laiminlyönyt maanviljelyshaavettanikaan, olin saanut läheisestä puutarhaliikkeestä uuden, vuoden -89 traktorimallien esitteen ja aloittanut oitis säästämään omaa työkonettani varten. Omakotitalon hinnan kokoinen säästöurakka ei lannistanut nollatuloisen seitsemänvuotiaan tulevaisuuden suunnitelmia.

Entä tulevaisuuteni ninjana? Siitä luovuin melko varhaisessa vaiheessa, kun jouduimme puhutteluun paljain käsin aiheuttamiemme aineellisten tuhojen johdosta. Lulimme löytäneemme hylätyn autiotalon, jossa sattui olemaan siisti kasa kattotiiliä ja jotka vielä särkyivät tyylikkäästi kun niitä mojautti erilaisilla ninjatekniikoilla. Talo oli purkutyömaa ja kattotiilet menossa uuteen kohteeseen. Omistaja yllätti meidät itseteossa. Puhuttelu oli asiallinen, mutta napakka ja katsoin sen jälkeen ninjan uran tulevan maksamaan minulle enemmän rahaa ja kunniaa kuin mitä se koskaan pystyisi antamaan.

Miksei opettajaksi? Olen aina inhonnut koulua koko pienestä sydämestäni, eikä lapsena tai nuorena opettajan ammatti oikeasti ollut milläänlailla vaihtoehto. Entä aikuisella iällä? Ei oikeastaan. 25-vuotiaana ammattisotilaana koin ilmeisesti ennenaikaisen kolmenkympinkriisin ja mietin miksi oikeasti haluan isona. Tein netissä monta eri soveltuvuustestiä ja mikään niistä ei minua opettajaksi suositellut, käytännön tekijän ammatteihin sitäkin enemmän. Muutamana keväänä hainkin moneen eri kouluun ja työpaikkaan. Hakupaperit lähtivät mm kouluihin joista valmistuu lennonjohtajaksi, liikennelentäjäksi, poliisiksi, näyttelijäksi, sosiaalityöntekijäksi, puusepäksi, metsätalousinsinööriksi, metsäkoneen kuljettajaksi, ja niin edelleen. Loppujen lopuksi päädyin ottamaan opintovapaata työstäni ja opiskelemaan soitinrakentajaksi. Soitinrakennuskoulu oli ihanaa aikaa, mutta se on jo toinen tarina ja kerron siitä joskus lisää.

Vuoden 2013 kevät oli mullistava siksi, että nyt piti oikeasti päättää mihin suuntaan lähtee elämässään. Työpaikka siirtyisi toiseen kaupunkiin ja koska en sinne mielinyt seurata, oli taas aika hakea hullun lailla eri kouluihin. Yliopiston hakupapereita täyttäessämme vaimoni suostutteli minua lisäämään OKL:n hakutoivelistalle. Aivan sama, mietin, ja laitoin ruksin paperiin. Kun kerroin asiasta tapaamilleni henkilöille, kaikki olivat sitä mieltä että juuri se olisi juuri minun hommaani, opettaminen siis. Olin kummissani.

Kun vihdoin sain pääsykoemateriaalin eteeni, pöyristyin. Puiseva teksti oli äkkilukemaltaan luotaantyöntävää akateemista höpönhöpöä. Jostain syystä kuitenkin perehdyin materiaaliin ja suoritin omaan opiskeluhistoriaani nähden mittavan luku-urakan. Lopputulos oli yllättävä: minä, angstinen koulupoika olin tullut valituksi monen hakijan joukosta opiskelemaan Tampereen yliopistoon luokanopettajan koulutusohjelmaan.

Tällä hetkellä fiilikset tulevasta ammatista ovat hyvät ja motivaatio erittäin korkealla. Osittain tämän blogin tarkoitus olla sähköinen oppimispäiväkirja ja reflektion väline. Olen jo oppinut hienoja sanoja.



3 kommenttia:

  1. "Monen hakijan joukosta" on aika vaatimaton ilmaisu. Notta onnea!

    VastaaPoista
  2. Ihan mahtavaa! Voin jo kuvitella sut siellä luokan edessä opettamassa. Onnea ja tsemppiä opiskelutaipaleelle :)

    VastaaPoista
  3. Hei uppeeta, hei!! Onnea koulutielle! T. Manna

    VastaaPoista