torstai 3. heinäkuuta 2014

Siipikarjapaimen

Kuutisen vuotta sitten muutimme pois kaupungista. Tavoitteenamme oli löytää sellainen kotipaikka, jossa:
A) Kukaan kyttääjänaapuri ei ohjeistaisi pysäköimistäni kiinnittämällä nimettömiä lappuja autoni tuulilasiin.
B) Olisi tilaa leikkiä maanviljelijää ja puutarhuria, sekä lääniä pitää kotieläimiä, kuten kissoja, koiria, kanoja..mitä näitä nyt on.


Eihän asuinpaikkamme mikään maatila ole, mutta tupamme syrjäinen sijainti ja suurehko piha ovat mahdollistaneet sekä omien että vieraiden autojen pysäköimisen täysin mielivaltaisesti, sekä erinäköisten elukoiden kesäasumisen pikkuisessa talouskeskuksessamme. Kaiken kaikkiaan meillä on ollut yhteensä 3 koiraa, 2 omaa ja 3 vuokralammasta, kolmisenkymmentä kanaa, tosi monta kissaa sekä erinäinen määrä lastemme löytämiä ja ehjäksi rakastamia (villi)eläimiä. Kunnollisen piharakennuksen puuttuessa, kaikki eläimet ovat asuneet meillä vain kesäisin ja talven tullen ovat muuttaneet kuka mihinkin. Mainittakoon kuitenkin, että kissat ja koirat ovat toki saaneet sijan myös talven ajaksi.


Tänä kesänä innostuimme taas hankkimaan kanoja. Pari kesää tyhjänä ollut kanala vaati ehostusta. Ulkoaitaus rakennettiin uusiksi ja siihen lisättiin ilmauhkaa vastaan häkkikatto. Pykäsin kanoille myös toisenkin kämpän munintabisnestä varten. Panostimme siipikirjanpitoon rahaa oikein tosissaan ja hankimme agrimarketista lattialle eläinsahanpurua (se on ilmeisesti tähän tarkoitukseen parempaa kuin puusahanpuru, tai muutenvaansahanpuru) sekä juoma-automaatin. Juoma-automaatista olen innoissani. Aiemmin vesipisteen virkaa toimitti laaja astia, joka laitettiin vedellä täytetyn ämpärin avoimen suun päälle, pienten tikkujen varaan väärinpäin ja käännettiin ripeästi toisinpäin, jolloin ämpäri oli väärinpäin ja alusastia oikeinpäin ja, ja ja...eikös kuulostakin mahdottomalta? No sitä se onkin! Jos vesi jollain kumman keinolla sattui pysymään astiassa, oli se kolmen minuutin siipikarja-arjen jälkeen kananpaskasta ruskeaa kuravettä. Vaan nyt on toisin! Nyt kanoilla on 12 litran vesiautomaatti, josta rouvien sopii ryypiskellä sivistyneesti.


Asumme Pirkanmaan itäosissa, lähellä keski-Suomea. Jostain syystä täällä päin kotomaatamme kanankasvatus tai munien tuotanto ei ole suuressa huudossa ja etsinnöistä huolimatta emme löytäneet sopivaa kanalaumaa läheltä. Munanetin (jep, se on ihan oikea alan harrastajien nettisivusto) keskustelupalstoilta löysimme toki omalta kylältäkin myynnissä olevia kanoja, mutta 25 euron kappalehinta erikoisrotuisesta kääpiösilkkisifonkipatonkikukkopojasta tuntui kohtuuttomalta.  Emme olleet etsimässä ystäviä tai olohuoneessa asustavia lemmikkejä, vaan ihan tavallisia kanoja, jotka asuvat kanalassa, syövät ruoantähteemme ja munivat munia.


Loppujen lopuksi, kuten aiempinakin vuosina,  kananhankintareissumme suuntautui muna-Suomeen, eli Satakunta-Varsinais-Suomi -akselille. Löysimme Huittisista kanalan, jonka kanapopulaatio alkoi olla munaelinkaarensa (*tirsk) loppupäässä ja viimeistä matkaa vailla. Kun olimme hakemassa kanoja, tilan vanha emäntä kertoi kanojen munintaprosentin olevan vielä jopa 70%. En tiedä onko 70 hyvä vai huono munintaprosentti, tai mitä munaisuus prosentteina itseasiassa edes tarkoittaa, mutta koska olin hetkeä aiemmin hieman väritetysti kertonut tietäväni kanoista kaikenlaista, tyydyin nyökkäämään, suikistamaan suuta ja sisäänpäin henkeä vetämällä totemaan asiantuntevasti "juuh".
Kananhakureissu oli kaikenkaikkiaan mukava roadtrip. Ystäväni lähti mukaan repsikaksi ja reilu sadan kilometrin matka taittui rattoisasti jutellessa. Haimme menomatkalla kaupasta tyhjiä banaanilaatikoita koko pienen mintunvihreän VW polon täydeltä ja karautimme navigaattorin opastamana halki idyllisen Satakunnan, mummolamaisen maatalon pihaan. Esittäytymisten ja rupatteluiden jälkeen lastasimme ja laskimme laatikoihin 10 kanaa, tuumasin sen olevan juuri sopiva määrä. Lompakkoa kaivaessani, vanha rouva toppuutteli maksun olevan tyystin vapaaehtoinen, kanathan olisivat muutoin joutuneet autuaammille orsille. En kuitenkaan rohjenut aivan ilmaiseksi munamasiinoita ottaa, joten lyhyen liikeneuvottelun jälkeen sovimme kauppahinnaksi euron per kana. Kaikille jäi hyvä mieli, paitsi ehkä kanoille, joiden kuulin keskenään supisevan "Tässäkö on kiitos, tämänkö arvoisia me olemme!?"


Matka oli pitkä ja pahanhajuinen. Pikku välihuomautuksena mainittakoon, että pienen Polon sisäilmatila ei ole läheskään riittävä tarjotakseen raikasta hengitysilmaa kahdelle raavaalle miehelle ja kymmenelle hädissään paskovalle kanalle. Paluumatka sujui väkevissä merkeissä (emme tosin kumpikaan muista siitä mitään).  Perillä yllätys oli suuri, kun laatikot purettuamme huomasimme kymmenen kanan sijasta kanalassa vaeltavan 13 kotkottajaa. En lähtenyt palauttamaan ylimääräisiä, se sopi myös omalletunnolleni. Heti uuteen kotiinsa päästyään kanat saivat osakseen ylenpalttista huomiota, hellyyttä, sekä vettä, jyviä, rehua, kalkkia ja kasoittain voikukan lehtiä. Taloutemme pienet kanankasvattajat alkoivat siis oitis kantaa huolta kanojen onnellisuudesta.


Jännitin kovasti seuraavaa päivää, koska silloin selviäisi mitä "munintaprosentti 70", oikeasti tarkoittaisi. Aiempina vuosina kanat ovat tehtailleet munan päivässä. Tämä on johtanut siihen, että loppukesästä olemme olleet helisemässä munakuorman kanssa. Olemme kehitelleet erilaisia käyttötapoja munille. Ylensyömisen ja kolesterolimyrkytyksen lisäksi, olemme muun muassa harrastaneet munankätkentää ilman että kukaan edes yrittää löytää niitä, olemme heitelleet ohilentäviä vesilintuja munilla, lisäksi olemme myyneet paikkakunnalla vieraileville kesämökkiläisille kalliita, mutta runsain terveyshyödyin perusteltuja munakylpyjä. Eivätkä tämän vuoden kanatkaan tunnu huonommaksi jäävän. joka päivä olemme keränneet kanalasta keskimäärin 12 munaa.


Mutta kuten sanonta kuuluu "Ei kanoja kukoitta", aloimme mekin haalia kanalaumalle kaitsijoita. Koska kukot ovat munabisneksessä vähemmän arvostettua kansaa, eivät niiden hinnat päätä huimaa. Tällä kertaa kukot löytyivät läheltä, paikallisesta pikkukanalasta. Jälleen kerran kaupanteko onnistui ja niin myyjälle kuin ostajallekin jäi voittajafiilis. Muutoin hinta/laatusuhteeltaan hyvissä kukoissa on yksi ainoa miinuspuoli, ne ovat nuoria, aivan liian nuoria ja kokemattomia. Tilannetta voisi verrata työelämän tilanteeseen, jossa nuori, yliopistosta ennenaikaisesti valmistunut, ihmisten kanssa tehtävän työn sijaan tutkijan uraan asennoitunut luokanopettajapoika joutuu täysin yllättäen vt. rehtoriksi lakkautettavaan kyläkouluun. Tehtävänään hänellä on motivoida 6 hengen, piakkoin eläköityvä ja riitaisa naisopettajaporukka jaksamaan vielä kaksi lukukautta työn parissa uutta opetussuunnitelma 2016:aa tarkasti seuraten ja perustella miksi rouvien tulisi ottaa ipadit käyttöön perusopetuksessa. Täysin mahdoton tilanne. Kuten kuvitteellisen esimerkin maisterismies, tarhamme kukkopojatkin totesivat hyvin pian tilanteen toivottomuuden ja vetäytyivät kahdestaan ulkoaitauksen kauimpaan nurkkaan siilipuolustukseen.


Huomasin kukkopoikien tuskan ja naisvaltaisen talomme ainoana miehenä ymmärsin tilanteen. Tein kukoille ulos oman katetun orren, jonne vetäytyä ihmettelemään maailman menoa. Ulko-orresta tuli aika mukava paikka, olen toisinaan käynyt siellä itsekin rauhoittumassa.


Aiemmat kanat ovat olleet White Leghorn-rotuisia, puhtaan valkoisia ja keskenään identtisiä kanoja. Tällä kertaa kanat ovat rodultaan ruskeita Hy-Lineja. Hyvää tässä rodussa on se, että kanat ovat selkeästi erinäköisiä. Lapsemme ovat ottaneet kukin itselleen henkilökohtaisen lemmikkikanan ja nimenneet  ne. Laumasta löytyy muun muassa Celine Dion (eli Seli), Juhatapio(päästään kalju kana), Fred (aapiskukon näköinen kukko), Hockley (toinen kukko, lauman kiintiömusta), Norjalaiskulmakarvainen (sillä on ilkeät norjalaiskulmakarvat ), Juhatapio (laumassa on toinenkin kalju kana), Makkiemesser (?), Rose, Lila jne.


Kanoilla näyttäisi siis olevan yksilölliset persoonallisuudet. En vielä kovin tarkasti osaa esitellä yksilöiden luonteita, mutta ainakin valtasuhteista voin todeta, että kukot ovat selvästi alistettuja. Itse asiassa Hra. Hockely oli mitä ilmeisimmin saanut tarpeekseen kanalan huonost ilmapiiristä ja paennut häkistä jollain mystisellä tavalla. Hän ei jättänyt viestiä, ei mitään. Frediltä tiedustelin Hockleyn liikkeistä, mutta tämä ei pukahtanut mitään. Vetosi johonkin kukkojen väliseen kunnioitukseen ja verivalaan. Annoin asian olla. Kanat puolestaan ovat luoneet oman nokkimisjärjestyksen laumaansa. En ole varma kuka on loppujen lopuksi suurin johtaja, mutta ilmeisesti ainakin Celine Dion käyttäytyy diivan elkein ja yrittää alistaa muita. Toisaalta myös Norjalaiskulmakarvainen tuntuu olevan hallitsevassa asemassa. Ilmiselvää on ainakin se, että Juhatapiot eivät ole hierarkiassa kovin korkealla, kaljuun kopauttamalla muut osoittavat olevansa näitä parempia. Olen suunnitellut heille tupeita.


Kuten mainitsin, lapsemme ovat erittäin motivoituneita ja työlleen omistautuneita kananhoitajia. Erityisesti nelivuotias lomittaja hoitaa osuutensa kiitettävällä pieteetillä. Olen toisaalta hivenen huolestuneena katsellut kanojen reagointia hänen vieraillessa kanatarhassa. Nähkäätten, olen pannut merkille, että eläimet ylipäätään suhtautuvat kuopukseemme kahdella tavalla: Ne yrittävät joko syödä hänet, tai yrittävät adoptoida tämän laumaansa. Eilen satuin sivukorvalla kuulemaan, kuinka Celine Dion ja Norjalaiskulmakarvainen kävivät jo tyttärelleni läpi alustavaa työehtosopimusta ja 24 kuukauden määräaikaista työsuhdetta (hyvillä ehdoilla se tunnustettakoon), mikäli tämä liittyisi laumaan. Tarjous kuulemma oli voimassa vain tänään. Sinällään lupaavan työhaastatteluksi kääntyneen tilanteen laukaisi Norjalaiskulmakarvaisen hallitsematon reaktio, tämän yhtäkkiä kääntäessään takkinsa ja alkaessa nokkia kuopuksemme kengännauhoja.


Tällä hetkellä tilanne kanalassa on rauhallinen ja harmoninen. Ainoa varjo kanaharrastuksemme yllä ovat harakat, jotka ovat löytäneet taas pihallemme ilmaisen munitusrehun ja ruoantähteiden toivossa. Liekö yllättävän yhteisen vihollisen aiheuttama kollektiivisuuden tunne vai mikä, mutta jäljelle jäänyt Fred-kukkokin oli päässyt kanojen kanssa samalle orrelle yöksi. Uskon, että päivittäinen kannustukseni, psyykkaamiseni ja ns. "äijien juttuhetket" koulivat hänestä vielä laumanjohtajan. Hra. Hockelyn paluuseen en enää usko, hän on ollut karussa jo kaksi yötä. Vaikka kuka tietää vaikka, hän olisi lähtenyt etsimään itseään ja mietiskelemään lammasaitaukseen, palatakseen joskus kanalaan ottamaan johtajuuden? Kanat puolestaan munivat säännöllisesti ja koko porukan tuotto on ollut 10-12 munaa päivässä. Se on miten tahansa laskien parempi kuin munintaprosentti 70.  Loppujen lopuksi uskon kanalastamme löytyvän onnellisten, tyytyväisten tai ainakin jollain tavalla elämään positiivisesti suhtautuvien kanojen munia.

















2 kommenttia:

  1. Ihanasti kirjoitettu. Haluisin itsekin taas maalle. ... pois kaupungista. ...ja saada kokea taas tuota kaikkea samaa kuin lapsuudessa. Ja lapsen lapset saisivat nauttia ns. Maaseudun elämästä. Hienoa ja onnea elämän tyylistä. Ps. Kun kanat tapetaan ei mummolaan seuraavana päivänä syömään kanakastiketta !!!! :'( jäi syömättä meillä joka lapsella !!

    VastaaPoista
  2. Edellisestä saapumiserästä teimme jonkin sortimentin evästä, mutta tuolloin kanaruoka ei saavuttanut kovin suurta suosiota. En tiedä oliko ongelmana tunneside ruokaan, vai se, että omista kuikelokanoista tehty ruoka ei muistuttanut millään tavalla kaupan lihasbroilerista valmistettua sapuskaa.

    VastaaPoista