sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Hmm, entä jos....


Maailmanhistoriaa tutkittaessa jää usein mainitsematta se, että monet merkittävät tapahtumat ovat sattuneet hetken mielijohteesta, usein ruokapöydässä. Esimerkiksi Egyptin pyramidit voisivat aivan yhtä hyvin olla pyöreitä tai neliön muotoisia, mutta äkkipikainen tunnekuohu vuosituhansia sitten, eräänä tavallisena maanantai-iltapäivänä faaraoperheen päivällispöydässä, muutti ratkaisevasti historian kulkua.

Faarao Ramses VIIXI ei pitänyt äitinsä tekemästä ruoasta ja liialliseen dramatiikkaan taipuvaisena hän uhosi palsamoituvansa elävältä ja nukkuvansa pois, jos vielä joutuisi syömään äitinsä kehittelemää avokadopastaa. Väittämäänsä tehostaakseen, hän luonnosteli serviettiin suureleisesti itselleen kolmion muotoisen hautapaikan, jonne vetäytyisi kuolemaan. Loppujen lopuksi Ramses nöyrtyi, söi ruokansa ja eli vielä monta kymmentä vuotta, mutta ajatus futuristisesta hautapaikasta jäi elämään tuon Auringon pojan mieleen, ja lopun tarinasta me tunnemmekin.

Toinen esimerkki sijoittuu 1400-luvun loppuun, kun muuan työläisperheen poika istui Keisari Lopotinon seurassa illallispöydässä ja pyöritteli käsissään kananmunaa. Nuori, teini-iän kasvukivuista ja huonosta itsetunnosta kärsinyt, Kristoffer Kolumbus oli istunut muina miehinä suuresa pöytäseurueessa ja ottanut osaa haasteeseen. Kilpailuhenkinen keisari oli luvannut suuren summan rahaa sille, joka onnistuisi asettamaan kananmunan pystyyn pöydälle.

Moni yritti ja yhtä moni epäonnistui. Kolumbus, jonka hienomotoriikka oli yhtäkkisen pituuskavun takia melko heikko, kokeili hänkin. Aivot sanoivat toista, mutta keho ei totellut ja hienovaraisen asettelemisen sijaan Kolumbus rysäytti keitetyn munan pöydän pintaan. Pöytäseurue vaikeni ja kaikki katsoivat hiljaa kuinka kananmuna pysyi tukevasti pystyssä. Pikkuhiljaa kaikki alkoivat hurraamaan ja ylistämään Kolumbuksen nokkeluutta. Keisari, sanansa mittainen mies, antoi Kolumbukselle pussillisen kultaa. Kolumbuksen heikko itsetunto voimaantui onnistumisesta niin väkevästi, että hän päätti seuraavana päivänä etsiä meritien Intiaan. Loppu onkin historiaa.

Tässä vaiheessa lukija saattaa kummastella, mitä tekemistä pyramideilla ja Kolumbuksen munalla on Helsingin puolimaratonin kanssa? En syytä lukijaa, erinomainen kysymys - Ei niin yhtikäs mitään. Yhdistävä tekijä löytyy hetken mieljohteesta ja sen mukaan toimisesta. Monesti hetken mielijohde, intuitio, sellainen kumma pieni syyhy, joka alkaa vaivaamaan ja josta ei pääse eroon kuin seuraamalla sitä, tuo mukanaan hyviä asioita ja kokemuksia. Niin on käynyt aiemmin ja niin kävi tälläkin kertaa.

Asian laita on nähkäätten niin, että istuimme perjantaina työpaikan lounaspöydässä ja rupattelimme niitä näitä. Keskustelu eksyi tulevan viikonlopun suunnitelmiin ja lauantaina juostavaan Helsinki City Runiin, johon olimme taannoin ilmoittautuneet suurella porukalla. Itse olin mukana heti alusta asti, mutta peruin hyvin pian osallistumiseni pitkittyneiden jalkavaivojen vuoksi. En siis ollut lähdössä mukaan. En missään nimessä. Olin jo ilmoittanut sen hyvissä ajoin, itselleni ja muille.

Keskustelu eteni ja intuitio nosti päätään, syyhy jäi vaivaamaan. Tilanne johti siihen, että noin tunnin päästä ilmoittauduin mukaan kimppakyytiin huomiselle Helsingin reissulle. Tiedättehän, hetken mielijohde. Pyramidit. kolumbuksen muna.

Myöhemmin hetken mielijohde alkoi kaduttamaan ja hermoilin tulevaa. Kävin läpi kaikki kauhukuvat lämpöhalvauksesta, akillesjänteiden katkeamisesta ja terrori-iskusta aina reitin varrella vaanivaan juoksuhiekkaan. Olin myös varma etten yksinkertaisesti jaksa juosta moista matkaa. Juoksupäivän aamuna jännitti niin, että oksetti. Päivän mittaan pelot osoittautuivat turhiksi ja lenkki oikein miellyttäväksi.

Juoksutapahtuma oli mahtava kokemus. Aurinko paistoi ja hellekeli hiveli hipiää. Lähdimme matkaan isolla porukalla ja vietimme mukavan päivän aistien urheilujuhlan tuntua. Loppujen lopuksi juoksussa porukkamme hajaantui ja juoksimme ystäväni kanssa vierekkäin perän pitäjinä koko reitin. Pitkä matkahan 21 km on äkkiseltään tai jopa vähän harjoitelleenakin, mutta huomasimme todeksi vanhan viisauden - matka ei tapa, vaan vauhti. Pääsimme molemmat perille. Hengissä ja komeasti ruskettuneina. Meidät ohitti noin 4670 juoksijaa. Ystäväni mukaan 5887, tiedä sitten kumpi sekosi laskuissa. Mukavaa oli. Mikä onni, että lähdin mukaan, mutta ensi kerralla kyllä valmistaudun paremmin.

Kuvassa koko juoksujoukkueemme. Meillä kaikkilla oli yhteishenkeä kohottaneet tiimipaidat, paitsi Antilla, joka ehti hukata omansa. Minulla puolestaan...no, tiimimme xs-kokoinen varapaita jäi tällä kertaa käyttämättä.


Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua. Kuvassa osa meidät ohittaneista ihmisistä.



Jossain vaiheessa lähtörytäkässä hukkasin Antin ja tuli vähän orpo olo. Meinasin keskeyttää.

Sitten kaveri taas löytyi ja meitä hermostuttui ennen lähtöä niin, että hihiteltiin.
Maisemat oli sielua hiveleviä.




Reitin varrella oli kannustusta.


Oli rohkaisevaa saada joukkuekavereilta viesti, että olivat päässeet turvallisesti perille. Ei vaiskaan, ärsytti kun oltiin vielä itse taipaleella.


Maalissa! Laitettiin mitalit suuhun ja otettiin kuva. Tämän jälkeen meni syljeskelyksi, koska heräsi pelko. Kuka tietää millä norovirus-käsillä talkoolaiset ovat mitaleja käsitelleet.






Saatiin palkinnoksi miehekkäät paidat.



Matkan varrella järjestäjät hehkuttivat, että maalissa odottaa tölkillinen jäääkylmää Heinekeniä. Olihan siellä. Saatiin peräti jokainen oma.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti