sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Veisataan – virrestä viis

Jonkin aika sitten lehtien otsikot valtasi keskustelu suvivirren soveliaisuudesta esitettäväksi koulujen kevätjuhlissa. Tosin tuntui siltä, ettei kyseessä ollut keskustelu vaan ilmaan hätistelty uutissorsa, jonka suurin osa kansasta ampui välittömästi alas netin keskustelupalstoilla ja työpaikkojen kahvipöydissä. Myönnetään, itse olin mukana mekkaloimassa perinteiden puolesta. Olen edelleen sitä mieltä, että suvivirren esittäminen ei ole ensisijaisesti uskontunnustus, vaan se on kaunis laulu. Laulu joka on ollut tapana veisata mumisten liian pienessä liikuntasalissa, hikoillen niissä paremmissa vaatteissa, odottaen kohta alkavaa, lähes päättymätöntä kesälomaa. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, etten itseasiassa ole edes hoksannut ajatella suvivirren olevan virsi, vaikka sehän se toki on. Pääsiäisen ja joulun toki tunnustan vahvasti kristillisiksi juhliksi. Silti en ole valmis vaihtamaan koulujen ja päiväkotien joulujuhlien nimeä puuro- tai tonttujuhlaksi vain sen takia, että joku ei halua juhlia joulua.

Hupaisaa asiassa on se, että toisin kuin kristillisyyden näkymistä arjessa kritisoivat asiaa julistavat, maahanmuuttajat ja ulkomaalaisperäiset suomalaiset eivät suinkaan ole ne joita asia häiritsee. Suurinta meteliä asiasta tuntuu pitävän kotoperäisistä suomalaisista ateisteista ja vapaa-ajattelijoista koostuva kansanosa. Saavathan hekin toki olla mitä mieltä haluavat, mutta ei ole oikein laittaa sanoja ja julkisia mielipiteitä muiden suuhun.

Suvivirsi on perinne, johon liittyy tunteita ja muistoja, mutta se on myös virsi. Miksi kristillisyydestä on tullut sellainen peikko, että kaikki viittaukset sen ja yhteiskunnan arjen ja historian väliltä halutaan pyyhkiä pois? Samalla logiikalla siniristilipusta voitaisiin poistaa risti. Silloin jäljelle jää enää valkoinen lippu ja kaikki tietävät mitä se symboloi. Se lippu vedetään salkoon vasta kun ei ole enää mitä puolustaa.



perjantai 4. huhtikuuta 2014

Knoppitiedolla mihinkään pääse.

Kävin tänään tentissä. Tilaisuus oli erityinen siitä syystä, että en vielä eilen ennen kello 18.20 tiennyt meneväni seuraavana päivänä tenttiin. Tenttisuman purkaminen oli toki vaivannut minua jo pidemmän aikaa ja hiertänyt kuin kivi kengässä.En ollut rohjennut ilmoittautua tenttiin, koska tiesin että koko lukualueen kahlaaminen veisi minulta ainakin vielä viikon verran aikaa. Kyseisen kurssin kolmesta, uuvuttavasta tenttikirjasta olin lukenut kaksi ohuinta. Kolmannen, paksuimman, sen tylsimmän olin jättänyt viimeiseksi. En suinkaan sokeriksi pohjalle, vaan viimeiseksi siksi, etten yksinkertaisesti ollut jaksanut aloittaa sitä. Kello 18.20 oivalsin, että kevät on jo pitkällä ja minulle tulee kiire näiden rästissä olevien tenttikirjojeni kanssa, niinpä päätin siltä istumalta käydä tentissä mahdollisimman pian.

Ongelmana oli vain se, että minulla oli 386 sivua tiivistettyä kuivuutta lukematta. Metakognitiiviseen ajatteluun kykenevänä totesin, ettei auta kuin yrittää kahlata läpi koko alue edes silmäillen. Otin kirjan käteeni, siristin silmiäni ja rypistin otsaani kevyesti( jotta kaikki ympärillä olevat näkisivät keskittymiseni) ja aloin lukea. Tai no, en juuri lukenut, pompin hätäisesti edestakaisin, tietäen tämän olevan turhaa oppimisen kannalta. Itseasiassa selaillessani kirjaa, ehdin miettiä muun muassa sitä minkälainen muistikuva tästä hetkestä piirtyy lasteni mieliin. Ajattelin kuinka he vanhempana muistelisivat kuinka "Isä aina iltaisin luki kasvatusalan kirjoja sohvalla. Isä oli jo silloin sellainen tiedemiehen stereotyyppi, hajamielinen ja tutkimuksiinsa täysin uppoutunut professori. Silti isällä oli aina aikaa meille lapsille". Havahduin kuvitelmistani, kun kaksi nuorinta kysyivät ohimennen pelaamaan unoa kanssaan. Nousin äkäisesti ylös ja kivahdin: "Hyvänen aika, eikö täällä saa hetken rauhaa!!" Marssin suurieleisesti ulos talosta pimenevään iltaan ja menin jatkamaan pänttäämistä autoon. Tiesin tempaukseni olevan enemmänkin näyttävä kannanotto perheeni sen hetkiselle ymmärtämättömyydelle opintojani kohtaan, kuin oikeasti tenttiin valmistautumiseni kannalta hyödyllinen peliliike. Autossa oli tylsää yksin istua kyhjöttää ja olla lukevinaan tenttiin. Huomattava osa opiskelusta lienee siis oman tekemisen tärkeyden osoittamista muille (tämä blogi?). Kotona tilanne oli rauhoittunut ja saatoin palata jatkamaani urakkaani hiljaisessa talossa. Istuin hetken sohvalla, kunnes muistin lukion opon joskus ohimennen maininneen, että kokeisiin lukemisessa viimeisen illan paniikkipänttäämisellä ei oikeasti ole mitään merkitystä testissä suoriutumisen kannalta. Huojentuneena laskin kirjan kädestäni ja aloin tehdä jotain muuta, jolla oli jonkin kannalta merkitystä.

Lopputulema oli se että kolmesta tenttikirjasta tulin lukeneeksi kaksi. Kun lopulta pääsin tenttiin, oli helpotus suuri, kun kysymykset osoittautuivatkin tarkkojen tietojen sijasta, yleismaailmallisiksi pohdintatehtäviksi. Todennäköisesti pääsen tentistä läpi. Ehkä.

Mitä sitten opin, mikä oli tarinani opetus? Se, että nykyisessä koulussani ei enää painoteta yksityiskohtien ulkoaosaamista, vaan tavoitteena on tuntea opiskeltavaa tiedot yleisellä tasolla ja osata yhdistellä aiemmin opituista ja uusista asioista järkeviä kokonaisuuksia. Toki kasvatustieteen alalla on omat tärkeät yksityiskohtansa opiskeltavana, mutta johtoajatus opinnoissa on oman ajattelun kehittäminen. Entä muuta? No, ei siitä viimeisen illan lukemisesta ole mitään hyötyä. Oikeasti.