lauantai 2. lokakuuta 2021

Älä kuuntele kehoasi

 Tänään on jännä päivä meille himoliikkujille, Helsingissä juostaan vihdoin Helsinki City Maraton. Olen itsekin sinne ilmoittautunut. Tämä voi yllättää, mutta viimeiset kaksi vuotta olen ollut intohimoinen maratonharrastaja.

Myönnetään, en ole aina elänyt kuin maratoonari, en ole pukeutunut kuin maratoonari, enkä välttämättä edes näyttänyt maratoonarilta. Mutta koko ajan olen ajatellut kuin maratoonari. Olen opiskellut asiaa, antautunut asiantuntijoiden kanssa syvällisiin keskusteluihin paljasjalkajuoksun eduista sekä perehtynyt harjoittelun määrään ja laatuun.
Treenin, ravinnon ja levon merkityksen ymmärtää jokainen, mutta kuinka moni oikeasti kuuntelee kehoaan? No, tässä kohtaa minä voin ylpeänä nostaa käteni.

Kehoni on puhunut minulle hitaita ajatuksia elämän rytmittämisestä ja jaksamisesta ruuhkavuosien keskellä. Toisinaan vitsailemme ja pukeudumme hassusti, tai teemme sellaisia pöljiä TikTok -tanssiliikkeitä, joihin kehoparkani ei oikeasti edes taivu. Sitten nauramme vedet silmissä. On se hauska veikko, kankea ja hauska.

Mutta on kehollani totinenkin puoli. Välillä se vakavoituu ja sanoo kyllä huomanneensa taipumukseni herkutteluun ja huomauttaa ilkeästi lievästä ylipainostani. Siihen vastaan napakasti, että omapa on vikasi. Sitten istumme molemmat hiljaa ja olemme pahalla tuulella.
Aina kuitenkin pyydetään anteeksi ja sovitaan, mitäpä sitä omalle keholleen vihoittelemaan.

Harjoittelun ja maratoneille osallistumisen kannalta tärkeintä on kuitenkin, että olen kuunnellut kehoani ja se on sanonut minulle toistuvasti:
- Et ole vielä valmis.
Kun olen kysynyt asiasta tarkemmin, keho on vastannut ympäripyöreästi:
- Äh, se on monimutkaista, et ymmärrä. Usko nyt, et vain ole vielä valmis.
Sitten hän selittää jotain akillesvaivoista tai ylikunnosta ja vaikenee, eikä enää vastaa mihinkään. Joskus se mokoma menee kokonaan umpeen ja sitten ollaankin ihmeissään.

En ole tätä vielä keholleni sanonut, mutta salaa mielessäni olen alkanut miettiä, että se on varmaan oikeasti vain laiska. Tämänkin vuoden maraton meni sivu suun jonkun tekosyyn takia. Kunpa vain mieleni olisi vahvempi.

Seuraavaan kauteen lähdenkin harjoittamalla mieltäni. Se mokoma onkin sellainen tuuliviiri  ettei paremmasta väliä, mutta luulen, että jahka hänet saadaan valjastettua kisakuntoon, keho seuraa perässä. Sitten tehdään mitä mieli tekee.

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Mitä tehdään tupakkakopeille?

Olen huomannut, että tupakoitsijoita ei enää liiemmin ole. Harvalla nuorella käryää rööki huulessa, tuntuu jopa että se on vähän noloa. Toista se oli silloin kun olin itse pieni, lännenmiehet oli kovia jätkiä ja ne tupakoi. Ja Bruce Willis. Kyllä minäkin sitten kun kasvan isoksi.

Onneksi maailma muuttui, tupakat sammui ja kansanterveys on ainakin tältä osin kohentunut sitten 80-luvun. Pahetta tukeva infrastruktuuri on kuitenkin olemassa: tupakkapaikat ja -kopit ammottavat tyhjyyttään työpaikkojen ja julkisten rakennusten pihoissa.


Nyt kun samaan aikaan eletään näiden hengitystä ahdistavien maskien kanssa, herääkin kysymys, olisiko mahdollista hyötyä menneen maailman muistomerkeistä? Voisiko tupakkapaikoista tehdä hengityskoppeja, johon voisi pujahtaa rasittavan työsuorituksen jälkeen hengähdyksen mittaiselle tauolle? Turvaetäisyyksiä kunnioittaen tietty, ei ole syytä tahallaan ajautua ojasta allikkoon: keuhkosyövästä koronaan. Mutta siellä siis voisi laskea maskin pois naamalta tärisevin käsin, vetää niin sanotut hermohengitykset ja palata sitten rentoutuneena vaatteet ulkoilmalta tuoksuen takaisin töihin.


Siinä olisi tarjolla myös tärkeä sosiaalinen näkökulma. Ruokatauolla voitaisiin lähteä työporukalla jälkiruokakahveille pihan perälle ihastelemaan elokuun aurinkoa ja juttu luistaisi. Voihan niin nytkin toki tehdä, mutta siinä on koko ajan sellainen kielletyn hedelmän maku. Vähän kun raotat maskia, niin heti joku toppuuttelee, että äläs siinä levitä mitään tauteja. Vähintään katsoo tuomitsevasti.


Sen sijaan olisi rentoa ahtautua katokseen tai jollekin rajatulle alueelle olemaan maskitta turvallisesti, ilman kiinnijäämisen pelkoa. Maskittoman vapaahengittelyn ohella voisi rupatella säästä, tai oikein syvällisemmin keskustella haasteista teinin kasvatuksen tai Renaultin käsijarrun kanssa. Ja jos joku ei uskalla ottaa maskia pois kun ei ole varma, onko taskussa toista käyttämätöntä, voisi työporukan Reilu-Petteri taputtaa rohkaisevasti rintataskuaan, laittaa maskilaatikon kiertämään ja tarjota kaikille puhtaan maskin hengittelyn jälkeen. Siitä jokaiselle uusi, mitä näitä pihtaamaan, kerranhan täällä eletään. Terveydeksi!


Toki tällainen toisi tietenkin mukanaan lieveilmiöitä. Yläkoulujen oppilaat livahtaisivat hengittelemään ilman maskeja koulun vessoihin ja opettajien parkkipaikkojen taakse. Sieltä tultaisiin sitten yllätettyinä maskit huonosti naamalla ja selitettäisiin, kuinka oltiin muka kasviota keräämässä. Axe peittäisi vaivoin raikkaan ulkoilman tuoksun. Johan tuollaisesta venkoilusta kärsisi koulunkäyntikin. Kaipa siihen saataisiin joku laki ja sopiva Wilma-merkintä pitämään nuorison kurissa, mutta silti. Kyllä ilman maskia hengittely on parempi pitää vastuullisten täysi-ikäisten nautintona.


Vaikka arvaahan sen mitä siinä taas kävisi. Varakkaat herrasmiehet alkaisivat hifistelemään ja tuomaan hengitettävää ilmaa toiselta puolelta maailmaa. Aromikasta makuilmaa suoraan Karibialta, Kuuban auringon alta, parasta mitä maskin jälkeen voi saada. Sitten verottaja kiinnostuisi asiasta ja pian oltaisiin samassa tilanteessa kuin aina ennenkin: tuotteen myyntihinta Suomessa nousisi niin kovaksi, että sitä alettaisiin tuoda verovapaana tallinnasta vanhoilla Toyota Hiaceilla kuutiometri toisensa perään, hehtopascalkaupalla. Ihan vain omaan käyttöön tässä rahdataan.


Ja kuten historiasta tiedetään, kaikenlaisesta rajoittamisesta seuraa pimeän kaupan kukoistaminen ja arveluttavien omavalmisteiden leviäminen. Pelottaa edes ajatella, minkälaista kotitekoista hengitysilmaa Kainuun korvissa tuotettaisiin nimismiehen pelossa, kuusennäreiden alla, Bilteman akkukäyttöisillä paineilmakompressoreilla.


Huh, skenaario on pelottava. Tekisi mieli melkein raottaa maskia ja hengähtää pelästyneenä. Mutta ei taida uskaltaa. Parempi viedä käsi maskitetun suun eteen ja kulmia korostetusti kohottamalla osoittaa olevansa kauhistunut.

Kyllä taitaa olla parempi, ettei lähdetä liikaa muuttamaan asioita - tupakkakopit pysykööt tupakkakoppeina. Nehän voisi vaikka museoida ja siellä voisi käydä aistimassa ja haistamassa mennyttä ilmaa. Mutta pyydetään pitämään maskit päässä, ja vain kaksi vierasta kerrallaan, nämä rajoitukset kun ovat vielä ainakin toistaiseksi voimassa. 


tiistai 30. maaliskuuta 2021

Rakas, viheliäinen lemmikki

 

Sitähän aina sanotaan, että ne syvimmät ja todellisimmat tunteet näkyvät silloin, kun ihmisellä on hätä.
Tiedä häntä.

Tänä aamuna uni loppui jo aamuyöstä ja aikani sängyssä pyörittyäni, heräsin keittelemään kahvia. En viitsinyt sytyttää valoja, ettei vaimo herää, joten istahdin pimeässä olohuoneessa sohvalle nautiskelemaan varhaisuuden rauhasta. Kuului vain hamsterin rapistelua ja vaimon kevyttä kuorsausta – yllättävän railakasta ja epänaisellista, mainittakoon.

Katselin, kuinka koira makasi myttynä keskellä mattoa ja ihmettelin, miksei se tullut tervehtimään? Yleensä se on aina ensimmäisenä jaloissa pyörimässä. Yritin kiinnittää koiran huomion, mutta se ei liikahtanutkaan. Oliko jotain vialla? Pala nousi kurkkuun, mitä jos se oli ottanut ja kuollut yhtäkkiä? Kuiskasin varovasti:
- Psst, Mippe…
Ei elettäkään. Koira makasi matolla ilmeisesti kuolleena kuin kivi.

Kampesin itseni ylös sohvalta ja siirryin lähemmäs. Kurkkua kuristi. Muutaman sekunnin aikana ehdin käydä läpi koko sen viisivuotisen elämän söpöstä pikku karvapalleropennusta aikuiseksi, fiksuksi koiraksi. Perheenjäseneksi. Muistin vetoleikit vaaterievulla kesäpäivinä ja maitohampaiden irtoamisen. Muistin kuinka harjoiteltiin remmin päässä kulkemista ja paikallaan odottamista. Voi kun se oli vaikeaa pienelle uteliaalle pennulle. Samassa muistin myös ne sadat lenkit, jotka olivat jääneet tekemättä ja ne tuhannet kerrat, kun olin hätistänyt koiraa pois jaloista pyörimästä ja yökkinyt sen pahanhajuista hengitystä. Voi kuinka kadutti! Voi kun saisin vielä rutistaa sitä, käyttäisin joka päivä ulkona monta kertaa ja antaisin maksamakkaraa!

Polvistuin pimeässä koiran viereen silittämään sen turkkia, kun huomasin:
- Mitäs ihmettä! Tämähän on tyttären koulureppu! Missäs se koira sitten on? parahdin puoliääneen.
Samassa railakas ja epänaisellinen kuorsaus yläkerrassa loppui ja koira tassutteli venytellen alakertaan.
Se tuli kiehnäämään jalkoihin. Hätistelin sitä kauemmaksi ja tuskailin helpottuneena:
- Huh, olet hengissä! Yyh, kun henki haiseekin pahalle. Menes nyt muualle siitä. Häps, häps, sinne niin yläkertaan, mene nyt, hus!