Minulla oli eilen luppoaikaa. Aloin joutessani verestää vanhoja
matematiikan taitojani - niitä joita en koskaan oikein kunnolla edes oppinut. Geometria
oli mukavaa, samoin ne helpot yhtälöt, joissa x piti saada toiselle puolelle ja
sitten helpon vähennyslaskun yhtäsuuruusmerkin toisella puolella olikin
vastaus.
Sitten oli niitä laskuja, joissa tavallisten numeroiden
oikealle puolelle, hieman yläviistoon laitettiin pikkunumeroita. Potenssilaskuja.
Ne olivat pahoja. En oikein ikinä ymmärtänyt niitä ja myönnän että jo yläkoulussa
luovutin niiden suhteen. Hyväksyin, että ne olivat minulle ratkaisematon mysteeri.
Olin niin sekaisin terminologiassa, että pitkään luulin potenssiongelmien ja vaikeiden
potenssilaskujen tarkoittavan samaa. Nyt aikuisena, kun jälkikäteen muistelen, avoin
puheeni on hävettänyt. ”En pidä matematiikasta, en vain pysty, minulle potenssiongelmat
ovat ihan mahdottomia”.
Muistan, kuinka Kaisa-opettaja meni luokan eteen ja rämpytti
valokatkaisijaa ja kysyi ”Kuinka monta vaihtoehtoista asentoa tällä
katkaisijalla on”?
Luokka mumisi, että kaksi. Opettaja alkoi rämpyttää villisti kahta katkaisijaa ja kysyi, montako vaihtoehtoa nyt on? Olimme kaikki hiljaa. Kaisa myhäili tyytyväisenä keksittyään johdannon uuteen aiheeseen. Sitten hän alkoi opettaa meille todennäköisyyslaskuja. Ne olivat vaikeita. Kaisa korosti, että pelkillä numeroilla laskeminen on vain harjoittelua, sanalliset ja soveltavat tehtävät ovat ne oikeasti tärkeät.
Luokka mumisi, että kaksi. Opettaja alkoi rämpyttää villisti kahta katkaisijaa ja kysyi, montako vaihtoehtoa nyt on? Olimme kaikki hiljaa. Kaisa myhäili tyytyväisenä keksittyään johdannon uuteen aiheeseen. Sitten hän alkoi opettaa meille todennäköisyyslaskuja. Ne olivat vaikeita. Kaisa korosti, että pelkillä numeroilla laskeminen on vain harjoittelua, sanalliset ja soveltavat tehtävät ovat ne oikeasti tärkeät.
Palasin muistoistani, sillä alkoi tulla kylmä. Muistelin
Kaisan opetuksia ja kehitin lämpimikseni sanallisen laskun. Millä
todennäköisyydellä seitsemänhenkinen perhe unohtaa kaikki viisi kotiavaintaan
sisälle samana päivänä? Siihen oli joku kaavakin. Yksi kertaa kaksi kertaa
kolme kertaa…. Vai oliko se viisi kertaa viisi kertaa viisi…? Olisin tietysti
voinut googlata tiedon, mutta akku alkoi olla vähissä ja lähin pistorasia
sisällä. Niiden viiden avaimen vieressä, siinä keittiön pöydällä. Sen oven
toisella puolella, jonka takana laskin todennäköisyyksiä.
En saanut laskelmilleni mitään tiettyä arvoa, mutta
päättelin, että koska olimme koko perhe oven takana ja kaikki avaimet sisällä,
tällä kertaa todennäköisyysprosentti oli ainakin sata. Kaisa ja Kaisan kaavat.
Ei meillä hätää ollut, olimme vaatetettuja ja meillä oli toisemme.
Maslowin tarvehierarkian kautta tarkasteltuna tarpeemme täyttyivät aina perustapeista
ylimmälle, itsensä ilmaisun tasolle. Ainoastaan suoja ulkoisia vaaroja vastaan
puuttui. Tosin totesimme, että voimme tarvittaessa yöpyä autossa tai läheisessä
Citymarketissa. Pakko maailmassa on vielä sen verran lähimmäisenrakkautta
löytyä.
Löysin infotaululta numeron ja tavoitin tutun huoltomiehen.
Hän vastasi kyselyyni hyvin selkeästi, että ei todellakaan ollut enää töissä,
mutta että kannattaisi soittaa jollekin. Huoltomiehelle tai päivystäjälle. Tai
kenties vartiointiliikkeelle. Numero varmasti löytyisi jostain, mutta hän ei
tosiaan ole enää töissä. Kiitin ja toivotin mukavaa viikonloppua.
Seuraavaksi
sain kiinni valtakunnallisen päivystäjän, joka kertoi olevansa töissä ja
välittävänsä ovenavauspyynnön eteenpäin. Aikaa kuulemma saattaisi mennä
minuutista tuntiin, jopa ylikin. Viikonloppuisin vartijoilla on kädet täynnä
töitä tulipalojen ja murtoaaltojen kanssa. Kerroin ymmärtäväni ja kiitin heidän
työpanoksestaan yhteiskunnan hyväksi. Olimme lopuksi yhtä mieltä siitä, että
kotiovemme avaus ei suinkaan olisi yhteiskunnallisesti tehtävä tärkeimmästä
päästä, mutta meidän perheellemme sillä olisi suuri merkitys ja arvostaisimme
ripeyttä. Kerroin, että meillä on koira, joka on yksin kotona. Unohdin mainita yläkerran hamsterin.
Puolen tunnin kuluttua vartiointiliikkeen auto kaartoi
pihaan ja pysähtyi siihen. Vartija jäi sisään istumaan. Hetken päästä
taskulampun keila alkoi heilua villisti pimeässä autossa. Katselin toimitusta
hetken ja mietin, pitääkö rientää vartijaherran avuksi. Pitkältä tuntuneen
taskulamppuvälkyttelyn jälkeen vartija nousi autosta ja huusi samaan aikaan
hyvää iltaa ja anteeksi. Oli kuulemma lähtenyt joko väärällä autolla
liikenteeseen tai unohtanut avaimet toiseen autoon, mutta että juuri tämän
kohteen avaimia ei juuri nyt ollut mukana. Vartija lähti pahoitellen
suorittamaan toista tehtävää ja ilmoitti avainten saapuvan hetkenä minä
hyvänsä.
Toisen odottelun jälkeen seuraava vartija saapui hengästyneenä
kävellen paikalle. Hänkin oli pahoillaan. Kysyin, että miksi? Hän sanoi
olevansa kovin pahoillaan, kun oli eksynyt, eikä ollut päässyt niin niin
nopeasti paikalle, kuin olisi halunnut. Vähättelin myöhästymistä ja totesin,
että minähän tässä olin alun perin töpeksinyt, kun olin avaimeni unohtanut.
Sitä paitsi nämä nykyajan taloyhtiöt ovat kieltämättä sokkeloisia, eikä ole
lainkaan itsestään selvää, että löytää heti perille. Sitä en kehdannut kysyä, mihin
hän oli autonsa hukannut. Toivottavasti löytyy, viikonloput ovat vartijoille kiireistä
aikaa.
Oli mukava päästä kotiin. Pieni ja ahdas tupamme tuntui
kotoisalta ja lämpimältä. Viileää puhalsi vain pikkuisen raollaan olleen
parvekkeen oven välistä. Harmittelin. Kun vain olisi pimeässä nähnyt naapurin
pihalla olleet tikkaat, sitä olisi voinut käydä sulkemassa oven. Toivottavasti
hamsteri ei saanut kylmää.