lauantai 2. marraskuuta 2019

Todennäköisyyslaskentaa


Minulla oli eilen luppoaikaa. Aloin joutessani verestää vanhoja matematiikan taitojani - niitä joita en koskaan oikein kunnolla edes oppinut. Geometria oli mukavaa, samoin ne helpot yhtälöt, joissa x piti saada toiselle puolelle ja sitten helpon vähennyslaskun yhtäsuuruusmerkin toisella puolella olikin vastaus.

Sitten oli niitä laskuja, joissa tavallisten numeroiden oikealle puolelle, hieman yläviistoon laitettiin pikkunumeroita. Potenssilaskuja. Ne olivat pahoja. En oikein ikinä ymmärtänyt niitä ja myönnän että jo yläkoulussa luovutin niiden suhteen. Hyväksyin, että ne olivat minulle ratkaisematon mysteeri. Olin niin sekaisin terminologiassa, että pitkään luulin potenssiongelmien ja vaikeiden potenssilaskujen tarkoittavan samaa. Nyt aikuisena, kun jälkikäteen muistelen, avoin puheeni on hävettänyt. ”En pidä matematiikasta, en vain pysty, minulle potenssiongelmat ovat ihan mahdottomia”.

Muistan, kuinka Kaisa-opettaja meni luokan eteen ja rämpytti valokatkaisijaa ja kysyi ”Kuinka monta vaihtoehtoista asentoa tällä katkaisijalla on”?
Luokka mumisi, että kaksi. Opettaja alkoi rämpyttää villisti kahta katkaisijaa ja kysyi, montako vaihtoehtoa nyt on? Olimme kaikki hiljaa. Kaisa myhäili tyytyväisenä keksittyään johdannon uuteen aiheeseen. Sitten hän alkoi opettaa meille todennäköisyyslaskuja. Ne olivat vaikeita. Kaisa korosti, että pelkillä numeroilla laskeminen on vain harjoittelua, sanalliset ja soveltavat tehtävät ovat ne oikeasti tärkeät.

Palasin muistoistani, sillä alkoi tulla kylmä. Muistelin Kaisan opetuksia ja kehitin lämpimikseni sanallisen laskun. Millä todennäköisyydellä seitsemänhenkinen perhe unohtaa kaikki viisi kotiavaintaan sisälle samana päivänä? Siihen oli joku kaavakin. Yksi kertaa kaksi kertaa kolme kertaa…. Vai oliko se viisi kertaa viisi kertaa viisi…? Olisin tietysti voinut googlata tiedon, mutta akku alkoi olla vähissä ja lähin pistorasia sisällä. Niiden viiden avaimen vieressä, siinä keittiön pöydällä. Sen oven toisella puolella, jonka takana laskin todennäköisyyksiä.

En saanut laskelmilleni mitään tiettyä arvoa, mutta päättelin, että koska olimme koko perhe oven takana ja kaikki avaimet sisällä, tällä kertaa todennäköisyysprosentti oli ainakin sata. Kaisa ja Kaisan kaavat.

Ei meillä hätää ollut, olimme vaatetettuja ja meillä oli toisemme. Maslowin tarvehierarkian kautta tarkasteltuna tarpeemme täyttyivät aina perustapeista ylimmälle, itsensä ilmaisun tasolle. Ainoastaan suoja ulkoisia vaaroja vastaan puuttui. Tosin totesimme, että voimme tarvittaessa yöpyä autossa tai läheisessä Citymarketissa. Pakko maailmassa on vielä sen verran lähimmäisenrakkautta löytyä.
Löysin infotaululta numeron ja tavoitin tutun huoltomiehen. Hän vastasi kyselyyni hyvin selkeästi, että ei todellakaan ollut enää töissä, mutta että kannattaisi soittaa jollekin. Huoltomiehelle tai päivystäjälle. Tai kenties vartiointiliikkeelle. Numero varmasti löytyisi jostain, mutta hän ei tosiaan ole enää töissä. Kiitin ja toivotin mukavaa viikonloppua. 

Seuraavaksi sain kiinni valtakunnallisen päivystäjän, joka kertoi olevansa töissä ja välittävänsä ovenavauspyynnön eteenpäin. Aikaa kuulemma saattaisi mennä minuutista tuntiin, jopa ylikin. Viikonloppuisin vartijoilla on kädet täynnä töitä tulipalojen ja murtoaaltojen kanssa. Kerroin ymmärtäväni ja kiitin heidän työpanoksestaan yhteiskunnan hyväksi. Olimme lopuksi yhtä mieltä siitä, että kotiovemme avaus ei suinkaan olisi yhteiskunnallisesti tehtävä tärkeimmästä päästä, mutta meidän perheellemme sillä olisi suuri merkitys ja arvostaisimme ripeyttä. Kerroin, että meillä on koira, joka on yksin kotona. Unohdin mainita yläkerran hamsterin.

Puolen tunnin kuluttua vartiointiliikkeen auto kaartoi pihaan ja pysähtyi siihen. Vartija jäi sisään istumaan. Hetken päästä taskulampun keila alkoi heilua villisti pimeässä autossa. Katselin toimitusta hetken ja mietin, pitääkö rientää vartijaherran avuksi. Pitkältä tuntuneen taskulamppuvälkyttelyn jälkeen vartija nousi autosta ja huusi samaan aikaan hyvää iltaa ja anteeksi. Oli kuulemma lähtenyt joko väärällä autolla liikenteeseen tai unohtanut avaimet toiseen autoon, mutta että juuri tämän kohteen avaimia ei juuri nyt ollut mukana. Vartija lähti pahoitellen suorittamaan toista tehtävää ja ilmoitti avainten saapuvan hetkenä minä hyvänsä.

Toisen odottelun jälkeen seuraava vartija saapui hengästyneenä kävellen paikalle. Hänkin oli pahoillaan. Kysyin, että miksi? Hän sanoi olevansa kovin pahoillaan, kun oli eksynyt, eikä ollut päässyt niin niin nopeasti paikalle, kuin olisi halunnut. Vähättelin myöhästymistä ja totesin, että minähän tässä olin alun perin töpeksinyt, kun olin avaimeni unohtanut. Sitä paitsi nämä nykyajan taloyhtiöt ovat kieltämättä sokkeloisia, eikä ole lainkaan itsestään selvää, että löytää heti perille. Sitä en kehdannut kysyä, mihin hän oli autonsa hukannut. Toivottavasti löytyy, viikonloput ovat vartijoille kiireistä aikaa.

Oli mukava päästä kotiin. Pieni ja ahdas tupamme tuntui kotoisalta ja lämpimältä. Viileää puhalsi vain pikkuisen raollaan olleen parvekkeen oven välistä. Harmittelin. Kun vain olisi pimeässä nähnyt naapurin pihalla olleet tikkaat, sitä olisi voinut käydä sulkemassa oven. Toivottavasti hamsteri ei saanut kylmää.









sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Kahvi


Heti alkuun haluan pahoitella viime viikolla tapahtuneita mahdollisia väärinkäsityksiä. Jos olen nikannut sinulle vaivihkaa silmää, en suinkaan ole haastanut punomaan katalia juonia tai houkutellut lipevään teerenpeliin, ei tokikaan. Kyse on ollut siitä, että viimeiset viisi päivää oikeassa silmässäni on nykinyt elohiiri. Nykiminen alkoi vaivata jo siinä määrin, että päätin tehdä sen, mitä ei ikinä pidä tehdä minkään oireen kanssa, ei koskaan – menin etsimään tietoa internetistä.

Miksei? Siksi, että vaivan vakavuudesta ja oireiden kuvauksesta huolimatta, diagnoosina on aina jonkinlainen syöpä: syöpä päässä, syöpä pepussa, syöpä kynsivallissa, syöpä silmässä, näitä piisaa. Ja itsediagnosoitu syöpä kalvaa, jos ei ruumista, niin ainakin mieltä niin kauan, että asiaan käy hakemassa selvyyden lääkäriltä. Useinhan oikeaksi diagnoosiksi paljastuu flunssa, finni, lihasjumi pakarassa tai elohiiri.

Keskustelupalstojen ja lääkärijulkaisujen mukaan elohiiren syntyä ei tunneta. Se tulee ja menee. Asiaan saattaa vaikuttaa väsymys ja stressi, mikä on tietenkin selvää, sekä ylipaino. Kuten aina, mutta en ota sitä henkilökohtaisesti. Muita tekijöitä ovat alkoholi ja kahvi. Alkoholia nautin niin vähän ja harvoin, että sillä ei liene vaikutusta asiaan. Kahvi sen sijaan vetää mietteliääksi.

Kahvi on vähän kuin ruutuaika, sitä ajattelee, että no kyllä minä päivittäin taidan käyttää, mutta maltillisesti. Kuppi aamulla, toinen iltapäivällä. Sähköpostit tarkistan ja uutiset lukaisen. Mutta kun asiaa selvittelee, paljastuu karmiva totuus:
- Olet käyttänyt puhelintasi tänään 7h34min., ilmoittaa ruutuaikasovellus!
- Olet juonut tänään kolme pannullista, ilmoittaa vaimo!
Kaikella rakkaudella kumpikin.

Muistan nuoruuden ensimmäiset kahvikokeilut. Kesällä koulumme pihaan pystytettiin hengellisiä tilaisuuksia varten suuri teltta. Sellaista harrastettiin tuohon aikaan paljon ja kaikki tehtiin talkoilla. Olin kaverini Laurin kanssa jommankumman isän mukana yövahtina teltalla. Matkassa oli evästä ja tietenkin termospullollinen kahvia. Yön pikkutunneilla päätimme Laurin kanssa ottaa kupilliset leipien kanssa. Kahvi maistui kamalalta ja vaikka lisäsimme kourallisen sokeripaloja, jäi myrkky juomatta. Leivät olivat kuitenkin hyviä eikä telttaan kohdistunut ilkivaltaa. Ehei, ei meidän vahtivuorollamme.

Varsinainen kahvinjuontini alkoi muutamaa vuotta myöhemmin Pohjanmaalla jonkun puolitutun muuttotalkoissa. Urakan jälkeen istuimme syömään ja uuden kodin emäntä tarjosi minulle ja veljellenikin kahvia. Muistan isäni toppuutelleen:
- Heh, ei pojat taida olla vielä kahvimiehiä. Onko mehua?
Hyväähän isä tarkoitti, mutta pöydän ääressä istui sukulaisukkoja ja muita raavaita pohjalaismiehiä. Katsoimme veljeni kanssa toisiamme ja uhmasimme ensimmäisen kerran isäämme:
- Ei kyllä me mieluummin sitä kahvia.
Kasvoimme miehiksi ja nautimme kahvimme hyväksyvän keskipohjalaisen hiljaisuuden vallitessa.

Tuosta kahvitauosta on monta vuotta ja paljon on virrannut vettä suodattimen läpi. Nykyään kahvinkulutukseni on hurjaa. Kahvinjuontini ei enää rajoitu talkoiden kahvitaukoihin tai isoäidin sataviisikymmentävuotisjuhliin, vaan siitä on tullut sujuva osa jokahetkistä elämääni. Kahvimuki höyryää usein tietokoneen vieressä, auton mukitelineessä, käsien välissä välituntivalvonnassa ja jopa opettajanpöydällä oppitunneilla. Olen olevinani tehokas ja töissä, mutta osa minusta on kahvini kanssa tauolla.

Myönnän, että kofeiini pitää minua fyysisesti otteessaan ja jos en juo kahvia, saan oireita. Olen addikti. Pääkipua ja nykiviä silmiä pahempana, tai parempana pidän kuitenkin kahvin psyykkisiä ja sosiaalisia vaikutuksia. Kahvista on muodostunut yksi elämän peruspilareista, jota ilman ei yksikään päivä käynnisty tai etene. Arkiaamut, viikonloput, lomat ja työmatkat, kahvi on aina läsnä. Pelkkä keittiöstä leijaileva kahvin tuoksu tai kahvinkeittimen rupsuttava ääni, saa olon rennoksi. Siitähän kahvissa on kyse – rentoudesta, hengähdyksestä, tauosta. Silloin kun kädessä on kahvimuki, ei oikein voi tehdä muuta kuin istua ja odottaa, että kuuma juoma vähän jäähtyy. Silloin on tauko. Sitä voi vaikka jutella odotellessaan. Paremman seuran puutteessa itsekseen. Se on sosiaalisuutta ja sitä ihminen pohjimmiltaan kaipaa.

Ja jos kahvi jäähtyy jutellessa liikaa, aina voi ottaa hieman lisää lämmikettä. Mikäs hätä tässä. Auts, menipäs kuumaksi, no odotellaan hetki.

Miten sinä päädyit kahvin pariin?





perjantai 20. syyskuuta 2019

Hehkulamppu


Ennen asiat oli hyvin. Ihmiskunta meni vinoon, kun luovuttiin hehkulampuista. Aiemmin saattoi mennä mihin tahansa kauppaan ja etsiä hyllystä lampun. Ainoa mistä piti huolehtia, oli että rasiassa lukee E27. Jos ei lukenut, niin sitten oli huono homma. silloin kyseessä olikin ne pienikantaiset lamput ja niillähän ei tehnyt mitään. Toinen asia mistä piti murehtia, oli wattien määrä. 60w merkintä oli hyvä olohuoneeseen ja muuhun valoa vaativaan käyttöön. Pienempitehoiset olivat enemmän tunnelmanluojia: 40w lampulla lähestyttiin joulua ja 25w lampun hämärässä vaimoa pilke silmässä.

Hehkulamppu oli kelpo peli. Se syttyi, kun painoit katkaisijasta ja sammui, kun niin päätit. Naps ja naps. Ei mitään odotteluja ja kommervenkkejä, arki oli sujuvaa ja mieli kevyt. Jos esimerkiksi olit lähdössä juhliin ja vaatehuoneesta piti käydä hakemassa mirri - joko sinne livahtanut kissa tai herrasmiehen kaulaan asennettava koriste, esimerkin kannalta yhdentekevää - sen kuin räppäsit valon päälle, otit mirrin kainaloon tai kaulaan (kuten sanoin, yhdentekevää) ja lähdit pois.

Hehkulamppu kesti käytössä sen mitä kesti, ei niitä kuitenkaan joka vuosi tarvinnut vaihtaa. Vaikka olisi siihen varaa ollut. Lamput eivät olleet kalliita, tarjouksessa jopa 10kpl/7€. Se on valosta kohtuullinen hinta.

Huonoja puolia? No, kyllähän ne lämpenivät ja saattoivat sytytellä silkkisiä lampunvarjostimia tuleen, mutta sellaista se valon kanssa aina ollut – ei valoa ilman tulta. Ja savua. Pitää loppukäyttäjälläkin jonkinlainen vastuu olla, muuten menee liian holhoavaksi tämä yhteiskunta. Sitä paitsi päreet, tuohukset ja valaanrasvalamput ovat varmasti sytyttäneet enemmän kotitalouksia ja turkuja, kuin hehkulamput konsanaan.

Hehkulamppujen käyttö tietysti oli kallista puuhaa. Varsinkin jos aina unohti sen vaatehuoneen mirrivalon päälle. Toisaalta tuolloin sähkö oli halvempaa. Ja valuuttana markka. Että ota siitä loppusummasta nyt selvää.

Selvää on kuitenkin se, että hehkulampuista luovuttaessa mentiin metsään. Palattiin takaisin himmeälle keskiajalle. Muistan, kuinka anoppilaan hommattiin energiansäästölamppu. Appiukko sen sytytti juhlavin menoin ja sitten odotettiin. Odotettiin lisää. Lopuksi todettiin iltahämärää vastaavassa valossa, että onhan nämä nyt ihan eri maata, kuin ne vanhat hehkulamput. Loppuillasta lamppu oli jo syttynyt ja valaisi appiukon tyytyväisen hymyn. Halpaa valoa, jokainen minuutti silkkaa säästöä.

Kun hehkulamput taannoin kiellettiin, haalin niitä itselleni varastoon. Keräsin usean vuoden reservin, sellaisen josta puolustusvoimatkin olisi kateellinen. Valitettavasti kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös hehkulamput. jouduin nöyrtymään ja kävin tässä männä pänä marketista etsimässä uutta lamppua. Jouduin odottamattomien valintojen äärelle. Piti tietää, tarvitsenko ledin, halogeenin vai energiansäästölampun. Tuleeko himmentimellä vai ilman, sisälle vai ulos, alas vai ylös? Raavittuamme myyjän kanssa päitämme, päädyimme valitsemaan himmennintoiminnolla varustetut ledit. Kolme kappaletta lähes 20 euroa! Peitin pöyristykseni, en halunnut loukata myyjää, ja laitoin lamput takaisin hyllyyn. Sanoin miettiväni vielä.

Kierros ruokaosastolla oli onnistunut ja löydettyäni alennuksessa olevia lihoja ja maitotuotteita lepyin, ja kävin hakemassa lamput. E27, syynäsin paketin tarkkaan.
Kotona asensin lamput ja katso, valkeus tuli. Ja ääni. Kumma sirinä täytti huoneen. Valo toimi, mutta piti ääntä. Ärsytti. Ei hehkulampun kanssa tällaista ollut. Se paloi tai ei palanut, ei siltä väliltä.

Toki tässä valaisinreformaatiossa on jotain hyvääkin – synkässä pimeydessä, pienikin valo loistaa kirkkaana. Vaikka otsalamppu.

Seuraavana päivänä löysin kirpputorilta hehkulamppuja. Täydensin reserviäni ja nyt istuskelen hyvin valaistussa olohuoneessamme hiljaisuudessa. Lueskelen led-lamppujeni palautusmahdollisuutta. Kolmen vuoden takuu näyttäisi olevan. Ei hehkulampuilla sellaisia.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Näillä vinkeillä syksyyn

Syksy on mukavaa aikaa – ilma tuoksuu kirpeältä ja maisema on värikäs kuin vesivärimaalaus. Kesän riehakkuus vaihtuu syksyn seesteisyyteen, yötön yö vaihtuu pimeneviin iltoihin, takkatuleen ja kynttilöihin. Lukija varmasti tietää sen levollisen tunteen, kun ei enää tarvitse heti aamusta kaahata uimarannalle välttelemään ihosyöpää, vaan saa vetää villasukat jalkaan ja nauttia harmaasta tihkusateesta. Ja siitä, että ei ole jatkuvasti nestehukka tai silmät kipeinä siristämisestä. Tai paarmoista, hyi olkoon!

Luonto alkaa valmistautua talveen, vetäytyä lepoon. Ei kuitenkaan itsestään, ei veikkoset. On eräs ihmisryhmä, joka pitää huolen siitä, että maailma saadaan talviteloille, ja huhtikuussa, hyvissä ajoin heti aamukuudelta, huoliteltua rantakuntoon. Martat, nuo siniruutupaitaiset hommageneraattorit pitävät maailman liikkeessä. 

Siinä missä tavallinen Virtanen huokaisee saadessaan mustikat perattua ja pakkaseen, Martta alkaa jo hoputtaa poimimaan puolukoita ja pihlajanmarjoja. Sienet eivät hypi muhennokseen itsestään, eikä omenapiirakka leipomatta valmistu. Marjat hilloksi, niin jouluna on sitten hyvä olla. Ensi kevättä varten kannattaa ripotella Worcester-kastiketta sekä mansikansiemeniä porkkanamaalle, jänikset hämmentyvät ja ovat ihan että ”what?!” ja ryntäävät naapuriin järsimään omenapuita. Sitruunan puolikas toimii deodoranttina ja kokovillahaalari yli 100% varmana ehkäisykeinona. Etikalla aukeaa viemäri ja nenä. Rikkihappo on hikitahroja putsattaessa mainio renki, mutta kuluttava isäntä. Marttojen seurassa MacGyverkin on vanhoihin tapoihin kangistunut laiskuri, nuttuskehveli.

Eivät Martat tahallaan ilkeitä ole, en suinkaan sano sitä. Tai ilkeitä alkuunkaan. Kyse on vain siitä, että aina kun Martoista jossain kerrotaan, heillä on jokin askare tai niksi jaettavaksi. Vaikka tässä on vielä edelliset niksitkin tekemättä ja kiire omien asioiden kanssa. Eivät Martat suinkaan ole tämän ihmisryhmän ainoat edustajat. Koko ilmiön perimmäisenä syynä pidän aiheiltaan vuoden kiertoa noudattelevia, kotiaiheisia aikakauslehtiä: Kotiliesi, Meidän koti, Pirkka, Yhteishyvä, ja niin edelleen.

Jos kaikki vinkit, niksit, vihjeet ja suositukset kerättäisiin yhteen kalenteriin, ei ihminen ehtisi muuta tehdäkään, kuin suorittaa. Nyt on hyvä aika putsata ruohonleikkuri! Älä unohda kiillottaa pyörän pinnoja! Muista siivota myös uunin takaa! Älä jätä Marja-aronioita mätänemään puskaan, luonnon omaa antioksidanttia! Syö vitamiineja riittävästi! Älä syö vitamiineja liikaa! Ole läsnä lapsille! Muista oma aika! Kuusi vinkkiä painonhallintaan! Joulun herkut! Aloita lihaskuntoharjoittelu heti tammikuussa! Tee nämä 400 pientä toimenpidettä ja säästät auton remonttikuluissa!

Seis!
SEIS!
S E I S !

Nyt Martat ja Pirkat ihan rauhassa. Tarkoitatte hyvää, mutta kuuliaiselle ja veroehdotuksensa tunnollisesti syynäävälle perusihmiselle tulee stressi. Ja hiki. Liika info tuskastuttaa. Kohtuus kaikessa ja tolkku mukana.

Siispä, rakas lukija, mikä on sinun paras vinkkisi syksyyn?

lauantai 24. elokuuta 2019

Asiakaspalvelija agentti Ressler


Ollaan vaimon kanssa katseltu Netflixistä agenttisarjaa Blacklist. Jänniä juonenkäänteitä ja tukalia tilanteita. Elizabeth Keen saattaa selvitä hengissä. Tai sitten ei. Huhhuh.

Kävin äsken lähikaupassa ja kassalla oli työvuorossa mies, joka oli aivan agentti Resslerin näköinen. Samat kasvonpiirteet ja sama jäyhä käytös. Oletettavasti sama murtumaton moraali ja tinkimättömät periaatteet.

Syke nousi ja alkoi hikoiluttaa. Huomasin alitajuisesti käyttäytyväni korostetun asiallisesti ja laillisesti. Tervehdinkin liian iloisesti. Ladoin tuotteet hihnalle siistiin järjestykseen ja pidin koko ajan käteni näkyvillä. En halunnut ongelmia.

Pakatessani ostoksia huomasin, että korianteri ja juustoraaste unohtuivat. En uskaltanut mainita asiasta. Kiitin Ressleriä  ja taisin kumartaakin kevyesti. Sitten lähdin muka huolettomasti ulos. Oikeasti palasin, etsin empaattisemman näköisen kassan ja jätin ostokseni hänelle siksi aikaa, kun kävin täydennysreissulla.

Tuntui kuin olisin ollut suorittamassa salaista tehtävää. Vilkuilin koko ajan olkani yli, mutta Ressler ei huomannut mitään. Kuten sanoin, hikoilutti. Kaupan ulkopuolella uskalsin vihdoin hengähtää.

Ensi kerralla menen kyllä Prismaan.


lauantai 17. elokuuta 2019

Supervoimia


Pieninä poikina meillä oli veljeni kanssa monta projektia käynnissä. Meistä piti tulla arkeologeja, ninjoja sekä tietenkin supersankareita. Palaveerasimme usein lastenhuoneen lattialla ja laitoimme ajatuksia ylös paperille. Esimerkiksi arkeologin työhön valmistauduimme laatimalla listan mukaan otettavista tavaroista. Sillä ei ollut merkitystä mihin olimme lähdössä tai milloin. Listasta tehtiin yleispätevä. Mukaan suunniteltiin otettavaksi muun muassa reilut sata metriä köyttä, kaksi haulikkoa, neljä revolveria, haavi, kaksi hakkua kaivauksia varten, aseistettu maastoauto, muonaa ja niin edelleen. Myöhemmin varttuneempana selasin listaa ja huomasin merkittäviä puutteita arkeologin varsinaista työnkuvaa ajatellen. Ei se mitään, arkeologeja alati vaanivista alkuasukkaista selviäisimme helposti.

Ninjan ammattiin teimme huolellista esityötä etsimällä tietoa eri taistelulajeista ja kirjasimme muistiin mielestämme hyödyllisiä taisteluliikkeitä. Valitsimme omat aloitusasennot, joihin asettuisimme, mikäli päätyisimme taistelutilanteeseen retkillämme. Loimme myös oman itsepuolustuslajin, Hamaton. Hamaton kehittäminen jäi kuitenkin kesken ja vyöjärjestelmän lisäksi siihen ehdittiin keksiä yksi ainoa liike, muistaakseni se oli puolustautuminen oikean käden suoraa vastaan. Totta kai voin näyttää joskus. Mutta varoita ensin ja lyö hitaasti, aktiivisista Hamato-ajoistani on vierähtänyt muutama vuosi ja olen ruosteessa.

Heittotähtiä nikkaroimme vasaran ja viilan avulla metallisista pullonkorkeista. Oi sitä sankaruuden tunnetta, kun sain muutaman kerran viskattua omatekoisen heittotähden puuseinään kiinni. Pihan lasten keskuudessa saavutin hetkeksi myyttisen gurun maineen. Kaksi vuotta vanhempi kiusaaja-Anttikin joutui nöyrtymään herruuteni edessä. Vaan katoavaista on mainen kunnia. Arki palasi aina yhtä yllättäen ja joku lunasti gurun viitan esittelemällä itsetekemiään nunchakuja tai hienoa vaneri-katanaa.

Ninja-aikoinani suunnittelin itselleni myös kokomustan taistelupuvun naamioineen kaikkineen. Laadin piirustukset piiloon taittuvista kynsistä, jotka voisin asentaa sormiini. Niiden oli tarkoitus mahdollistaa yliluonnollisen näköinen liikkumiseni seinillä ja puissa. Musta puku yhdistettynä yllättäviin ilmaantumisiini ja taitaviin katoamisiini puolestaan oli omiaan luomaan, jos ei nyt pelon, niin ainakin kunnioituksen ilmapiiriä pihan lasten keskuuteen. Saisi Anttikin oppia olemaan ihmisiksi. Tästä projektista en hiiskunut vanhemmilleni, enkä edes veljelleni, sillä halusin toimia yksin, ilman paria. En muistaakseni loppujen lopuksi ikinä tehnyt yhtään keikkaa mustana ninjana, vaan projekti hautautui pöytälaatikkoon.

Eräs veljeni kanssa perustamamme hanke liittyi supersankareihin. Listasimme tietämiämme supervoimia ja laskimme hyötyjä ja haittoja. Emme olleet kohtuuttomia, vaan ymmärsimme, että yhdellä sankarilla ei voi olla kaikkia voimia. Päätimme rajata omat supervoimamme kahteen, korkeintaan kolmeen ominaisuuteen per sankari. Kostyymeiksi valitsimme kummallekin Batman-henkiset asusteet. Myös hieno auto oli tärkeä. Sekundäärisupervoimien vaihtoehtoina pallottelimme näkymättömyyttä, voimakkuutta, laserkatsetta, ym. Ensisijaiseksi supervoimaksi halusimme kuitenkin molemmat lentämisen. Se oli selvä. Teimme kaikkemme oppiaksemme lentämään, luimme kirjoista aiheesta ja treenasimme hyppyvoimia. Viimeisenä keinona veimme asian Jumalan eteen. Rukoilimme nöyrästi ja vilpittömästi polvillamme päät painettuina lentokykyä ja lupasimme käyttää sitä hyvään. Taisimme jotain vaihtokauppojakin ehdottaa. Hanke jäi ideoinnin tasolle, en muistaakseni lentänyt koskaan.

Nyt aikuisena huomaan edelleen innostuvani samoista asioista. Eri syistä kuitenkin. Aamulla, suden hetken ja kukonlaulun välissä nukuttaessani kuopustamme uudelleen, aloin listata mielessäni arjessa hyödyllisiä supervoimia. Tulin siihen lopputulemaan, että moni supervoima, jolla pystyisi taistelemaan rikollisuutta, tai kiusaaja-Anttia vastaan, olisi hyödyksi ihan tavallisessa arjessakin. Supernopeus auttaisi pysymään 1,5-vuotiaan perässä ja nappaamaan kiinni kaatuvia maitolaseja, laserkatseella löytyisi 9-vuotiaan aina hukassa oleva kännykkä ja ajanpysäytyssupervoima puolestaan toisi merkittävän helpotuksen arkiaamuihin.

Kaikkein kipeimmin tarvitsisin kuitenkin edelleen sitä lentokykyä. En ole kohtuuton. Ei tarvitsisi nousta korkealle. Riittää että kohoaisin muutaman sentin lattian pinnasta ja pystyisin liukumaan äänettömästi pois nukutustilanteesta, ilman että lapsi herää lähtööni. Toinen upea ominaisuus olisi kyky siirtää itsensä paikasta toiseen seinien läpi. Tai kyky avata ja sulkea ovi äänettömästi. Tai edes se, ettei sadattele, kun astuu pimeässä lego-palikan päälle. Ainakaan ääneen.




sunnuntai 11. elokuuta 2019

Suojatie


Tiedätkö sen tunteen, kun joskus satunnaisissa kohtaamisissa jonkun täysin satunnaisen ihmisen kanssa huomaa, että kemiat kohtaavat? Minulle käy usein niin. Tykästyn ihmisiin. Viimeksi näin kävi, kun myin netin kirpparin kautta golfmailani.

Kodissamme kertyy tavaraa nurkkiin pääasiassa siksi, etten oikein jaksa laittaa myynti-ilmoituksia nettiin. Oikeastaan kyse ei ole ilmoittamisen vaivan jaksamisesta, vaan siitä, että vuorovaikutustilanteet ostajien kanssa ovat usein vaikeita. En jaksa vastailla epäselviin ja hämmentäviin viesteihin. Vuosien aikana olen myynyt netin kautta autoja, työkoneita, ynnä muuta ja yhteydenotot asiallisiin myynti-ilmoituksiini ovat usein hämmentäviä.
- se ruohon leikkuri 100e haen tänään pistä osoite.
- Onko kadetti vielä, toimiiko, jos haen tänään myytkö 20€, oliko nastat alla!?
- TERVE!!!! NIISTÄ BOOTSEISTA KYSELISIN!!! ASUN PANKAKOSKELLA, ENKÄ PÄÄSE HAKEMAAN, MUTTA LAITATKO POSTIIN!!?? –MARKKU PS. KUULUUKO POSTIKULUT HINTAAN!!???
- missä päin huskvarna siaitsee; voitko toimittaa ouluun. –jarppa
Viestit ja soitot ovat pääasiassa kielellisesti tökeröitä - ei isoja kirjaimia, välimerkkejä tai pisteitä. Yhteydenotot ovat kaiken kaikkiaan epäselviä, epäkohteliaita ja kaikin tavoin luotaan työntäviä.

Mutta ei aina. Viimeisin positiivinen kokemus sattui, kun minuun otti yhteyttä virolainen golffari. Ensin hän yritti soittaa, mutta en uskaltanut vastata, koska numero oli oudon näköinen ja puhelu näytti tulevan Virosta. Sitten hän lähestyi minua tekstiviestillä. Asiallisesti. Hän esittäytyi, ilmoitti asiansa ja päätti viestin kohteliaasti. Seuraavaan puheluunsa vastasin. Juttelimme pitkään golfista ja kesästä. Minulle tuli sellainen olo, että hänen kanssaan olisi mukava hengailla. Kenties lähteä joskus vaikka pelaamaan golfia. Melkein harmitti, kun teimme kaupat ja tiemme erosivat. Toivotimme kuitenkin hyvää kesää.

Toinen kohtaaminen sattui muutama vuosi sitten, kun ostin sähkövikaisen mopon. Netin kautta. Kun olin hakemassa skootteria, myyjä osoittautui mukavaksi kaveriksi. Hän oli turhautunut mopon sähkövikoihin siinä määrin, ettei enää jaksanut. Kaikki oli kokeiltu. Osoitin myötätuntoa ja taisin jopa taputtaa olalle.
Korjasin ja laittelin skootteria koko kesän, kun se eräänä päivänä alkoikin toimia. Soitin illalla myyjälle, joka muisti minut. Kerroin, että halusin vain ilmoittaa saaneeni skootterin toimimaan. Hän oli hyvillään ja puhuimme reilun puolen tunnin puhelun. Olivat juuri mökillä Itä-Suomessa. Hän kertoi kalastelleensa paljon ja rentoutuneensa pitkästä aikaa kunnolla. Perheasiatkin olivat kunnossa. Harmitti lopettaa puhelu.

Tänään olin osallisena mukavassa kohtaamisessa liikenteessä. Tapanani on pysähtyä suojatielle ja päästää jalankulkija ylitse. En toki odota minkäänlaista vastapalvelusta ritarillisuudestani, eikä minulla ole taka-ajatuksia, mutta on silti mukava, jos jalankulkija heilauttaa kättään. Mikäli olen itse jalankulkija, pyrin saamaan autoilijaan katsekontaktin ja nostamaan kättä reilusti. Kyseessähän on kuitenkin elintärkeä vuorovaikutustilanne. On hyvä, että molemmat osapuolet ovat toisistaan tietoisia. Mutta tiedätkö, rakas ystäväni mitä? Läheskään aina jalankulkijat tai pyöräilijät eivät vastaa. Aina ei edes kohoteta katsetta puhelimesta. Kyllä tulee kurja mieli.

Tänään koin kuitenkin harvinaisen onnistuneen risteystilanteen. Kun pysähdyin suojatien eteen, jalankulkija nosti kätensä reilusti ja vilkutti minulle. Vilkutin takaisin ja hymyilin. Hänkin hymyili. Eikä siinä kaikki. Seuraavaksi suojatielle saapui pyöräilijä, joka hänkin vilkutti ja hymyili minulle. Ilmapiiri oli rento ja aloimme hassutella. Jalankulkija teki hienostuneen brittiläisen hovikumarruksen ja minä vastasin nyökkäämällä aristokraattisen jäykästi. Samalla pidin muka silmässäni monokkelia ja toisella kädellä olin sukivinani viiksiäni. Nostin pikkusormeni ja olin juovinani teetä. Pyöräilijä ei heittäytynyt mukaan ilveilyymme, vaan lähti naureskellen ja päätään pudistellen matkoihinsa.

Kotipihassa tuli haikea olo. Olisi ollut mukava mennä kahville ja jutella suojateistä tai asvaltille sopivista kävelykengistä. Oli niin mukava kohtaaminen, että ajattelin kutsua osapuolet ensi elokuussa viettämään vuosipäivää. Koska hulluttelu on meitä yhdistävä tekijä, ”meidän juttu”, voisimme pukeutua hauskasti. Minä voisin vetää ylleni pyöräilijäasun, kävelijä voisi esittää autoilijaa ja pyöräilijä puolestaan jalkautuisi tavalliseksi kaduntallaajaksi. Voisimme esitellä toisemme perheillemme ja miettiä yhteistä lomareissua Yyteriin. Itse painattamissa ”Suojatiekamut 2019”-T-paidoissamme tietenkin.

Kyllä ihmiset ovat ihania ja satunnaiset kohtaamiset antoisia.