lauantai 24. elokuuta 2019

Asiakaspalvelija agentti Ressler


Ollaan vaimon kanssa katseltu Netflixistä agenttisarjaa Blacklist. Jänniä juonenkäänteitä ja tukalia tilanteita. Elizabeth Keen saattaa selvitä hengissä. Tai sitten ei. Huhhuh.

Kävin äsken lähikaupassa ja kassalla oli työvuorossa mies, joka oli aivan agentti Resslerin näköinen. Samat kasvonpiirteet ja sama jäyhä käytös. Oletettavasti sama murtumaton moraali ja tinkimättömät periaatteet.

Syke nousi ja alkoi hikoiluttaa. Huomasin alitajuisesti käyttäytyväni korostetun asiallisesti ja laillisesti. Tervehdinkin liian iloisesti. Ladoin tuotteet hihnalle siistiin järjestykseen ja pidin koko ajan käteni näkyvillä. En halunnut ongelmia.

Pakatessani ostoksia huomasin, että korianteri ja juustoraaste unohtuivat. En uskaltanut mainita asiasta. Kiitin Ressleriä  ja taisin kumartaakin kevyesti. Sitten lähdin muka huolettomasti ulos. Oikeasti palasin, etsin empaattisemman näköisen kassan ja jätin ostokseni hänelle siksi aikaa, kun kävin täydennysreissulla.

Tuntui kuin olisin ollut suorittamassa salaista tehtävää. Vilkuilin koko ajan olkani yli, mutta Ressler ei huomannut mitään. Kuten sanoin, hikoilutti. Kaupan ulkopuolella uskalsin vihdoin hengähtää.

Ensi kerralla menen kyllä Prismaan.


lauantai 17. elokuuta 2019

Supervoimia


Pieninä poikina meillä oli veljeni kanssa monta projektia käynnissä. Meistä piti tulla arkeologeja, ninjoja sekä tietenkin supersankareita. Palaveerasimme usein lastenhuoneen lattialla ja laitoimme ajatuksia ylös paperille. Esimerkiksi arkeologin työhön valmistauduimme laatimalla listan mukaan otettavista tavaroista. Sillä ei ollut merkitystä mihin olimme lähdössä tai milloin. Listasta tehtiin yleispätevä. Mukaan suunniteltiin otettavaksi muun muassa reilut sata metriä köyttä, kaksi haulikkoa, neljä revolveria, haavi, kaksi hakkua kaivauksia varten, aseistettu maastoauto, muonaa ja niin edelleen. Myöhemmin varttuneempana selasin listaa ja huomasin merkittäviä puutteita arkeologin varsinaista työnkuvaa ajatellen. Ei se mitään, arkeologeja alati vaanivista alkuasukkaista selviäisimme helposti.

Ninjan ammattiin teimme huolellista esityötä etsimällä tietoa eri taistelulajeista ja kirjasimme muistiin mielestämme hyödyllisiä taisteluliikkeitä. Valitsimme omat aloitusasennot, joihin asettuisimme, mikäli päätyisimme taistelutilanteeseen retkillämme. Loimme myös oman itsepuolustuslajin, Hamaton. Hamaton kehittäminen jäi kuitenkin kesken ja vyöjärjestelmän lisäksi siihen ehdittiin keksiä yksi ainoa liike, muistaakseni se oli puolustautuminen oikean käden suoraa vastaan. Totta kai voin näyttää joskus. Mutta varoita ensin ja lyö hitaasti, aktiivisista Hamato-ajoistani on vierähtänyt muutama vuosi ja olen ruosteessa.

Heittotähtiä nikkaroimme vasaran ja viilan avulla metallisista pullonkorkeista. Oi sitä sankaruuden tunnetta, kun sain muutaman kerran viskattua omatekoisen heittotähden puuseinään kiinni. Pihan lasten keskuudessa saavutin hetkeksi myyttisen gurun maineen. Kaksi vuotta vanhempi kiusaaja-Anttikin joutui nöyrtymään herruuteni edessä. Vaan katoavaista on mainen kunnia. Arki palasi aina yhtä yllättäen ja joku lunasti gurun viitan esittelemällä itsetekemiään nunchakuja tai hienoa vaneri-katanaa.

Ninja-aikoinani suunnittelin itselleni myös kokomustan taistelupuvun naamioineen kaikkineen. Laadin piirustukset piiloon taittuvista kynsistä, jotka voisin asentaa sormiini. Niiden oli tarkoitus mahdollistaa yliluonnollisen näköinen liikkumiseni seinillä ja puissa. Musta puku yhdistettynä yllättäviin ilmaantumisiini ja taitaviin katoamisiini puolestaan oli omiaan luomaan, jos ei nyt pelon, niin ainakin kunnioituksen ilmapiiriä pihan lasten keskuuteen. Saisi Anttikin oppia olemaan ihmisiksi. Tästä projektista en hiiskunut vanhemmilleni, enkä edes veljelleni, sillä halusin toimia yksin, ilman paria. En muistaakseni loppujen lopuksi ikinä tehnyt yhtään keikkaa mustana ninjana, vaan projekti hautautui pöytälaatikkoon.

Eräs veljeni kanssa perustamamme hanke liittyi supersankareihin. Listasimme tietämiämme supervoimia ja laskimme hyötyjä ja haittoja. Emme olleet kohtuuttomia, vaan ymmärsimme, että yhdellä sankarilla ei voi olla kaikkia voimia. Päätimme rajata omat supervoimamme kahteen, korkeintaan kolmeen ominaisuuteen per sankari. Kostyymeiksi valitsimme kummallekin Batman-henkiset asusteet. Myös hieno auto oli tärkeä. Sekundäärisupervoimien vaihtoehtoina pallottelimme näkymättömyyttä, voimakkuutta, laserkatsetta, ym. Ensisijaiseksi supervoimaksi halusimme kuitenkin molemmat lentämisen. Se oli selvä. Teimme kaikkemme oppiaksemme lentämään, luimme kirjoista aiheesta ja treenasimme hyppyvoimia. Viimeisenä keinona veimme asian Jumalan eteen. Rukoilimme nöyrästi ja vilpittömästi polvillamme päät painettuina lentokykyä ja lupasimme käyttää sitä hyvään. Taisimme jotain vaihtokauppojakin ehdottaa. Hanke jäi ideoinnin tasolle, en muistaakseni lentänyt koskaan.

Nyt aikuisena huomaan edelleen innostuvani samoista asioista. Eri syistä kuitenkin. Aamulla, suden hetken ja kukonlaulun välissä nukuttaessani kuopustamme uudelleen, aloin listata mielessäni arjessa hyödyllisiä supervoimia. Tulin siihen lopputulemaan, että moni supervoima, jolla pystyisi taistelemaan rikollisuutta, tai kiusaaja-Anttia vastaan, olisi hyödyksi ihan tavallisessa arjessakin. Supernopeus auttaisi pysymään 1,5-vuotiaan perässä ja nappaamaan kiinni kaatuvia maitolaseja, laserkatseella löytyisi 9-vuotiaan aina hukassa oleva kännykkä ja ajanpysäytyssupervoima puolestaan toisi merkittävän helpotuksen arkiaamuihin.

Kaikkein kipeimmin tarvitsisin kuitenkin edelleen sitä lentokykyä. En ole kohtuuton. Ei tarvitsisi nousta korkealle. Riittää että kohoaisin muutaman sentin lattian pinnasta ja pystyisin liukumaan äänettömästi pois nukutustilanteesta, ilman että lapsi herää lähtööni. Toinen upea ominaisuus olisi kyky siirtää itsensä paikasta toiseen seinien läpi. Tai kyky avata ja sulkea ovi äänettömästi. Tai edes se, ettei sadattele, kun astuu pimeässä lego-palikan päälle. Ainakaan ääneen.




sunnuntai 11. elokuuta 2019

Suojatie


Tiedätkö sen tunteen, kun joskus satunnaisissa kohtaamisissa jonkun täysin satunnaisen ihmisen kanssa huomaa, että kemiat kohtaavat? Minulle käy usein niin. Tykästyn ihmisiin. Viimeksi näin kävi, kun myin netin kirpparin kautta golfmailani.

Kodissamme kertyy tavaraa nurkkiin pääasiassa siksi, etten oikein jaksa laittaa myynti-ilmoituksia nettiin. Oikeastaan kyse ei ole ilmoittamisen vaivan jaksamisesta, vaan siitä, että vuorovaikutustilanteet ostajien kanssa ovat usein vaikeita. En jaksa vastailla epäselviin ja hämmentäviin viesteihin. Vuosien aikana olen myynyt netin kautta autoja, työkoneita, ynnä muuta ja yhteydenotot asiallisiin myynti-ilmoituksiini ovat usein hämmentäviä.
- se ruohon leikkuri 100e haen tänään pistä osoite.
- Onko kadetti vielä, toimiiko, jos haen tänään myytkö 20€, oliko nastat alla!?
- TERVE!!!! NIISTÄ BOOTSEISTA KYSELISIN!!! ASUN PANKAKOSKELLA, ENKÄ PÄÄSE HAKEMAAN, MUTTA LAITATKO POSTIIN!!?? –MARKKU PS. KUULUUKO POSTIKULUT HINTAAN!!???
- missä päin huskvarna siaitsee; voitko toimittaa ouluun. –jarppa
Viestit ja soitot ovat pääasiassa kielellisesti tökeröitä - ei isoja kirjaimia, välimerkkejä tai pisteitä. Yhteydenotot ovat kaiken kaikkiaan epäselviä, epäkohteliaita ja kaikin tavoin luotaan työntäviä.

Mutta ei aina. Viimeisin positiivinen kokemus sattui, kun minuun otti yhteyttä virolainen golffari. Ensin hän yritti soittaa, mutta en uskaltanut vastata, koska numero oli oudon näköinen ja puhelu näytti tulevan Virosta. Sitten hän lähestyi minua tekstiviestillä. Asiallisesti. Hän esittäytyi, ilmoitti asiansa ja päätti viestin kohteliaasti. Seuraavaan puheluunsa vastasin. Juttelimme pitkään golfista ja kesästä. Minulle tuli sellainen olo, että hänen kanssaan olisi mukava hengailla. Kenties lähteä joskus vaikka pelaamaan golfia. Melkein harmitti, kun teimme kaupat ja tiemme erosivat. Toivotimme kuitenkin hyvää kesää.

Toinen kohtaaminen sattui muutama vuosi sitten, kun ostin sähkövikaisen mopon. Netin kautta. Kun olin hakemassa skootteria, myyjä osoittautui mukavaksi kaveriksi. Hän oli turhautunut mopon sähkövikoihin siinä määrin, ettei enää jaksanut. Kaikki oli kokeiltu. Osoitin myötätuntoa ja taisin jopa taputtaa olalle.
Korjasin ja laittelin skootteria koko kesän, kun se eräänä päivänä alkoikin toimia. Soitin illalla myyjälle, joka muisti minut. Kerroin, että halusin vain ilmoittaa saaneeni skootterin toimimaan. Hän oli hyvillään ja puhuimme reilun puolen tunnin puhelun. Olivat juuri mökillä Itä-Suomessa. Hän kertoi kalastelleensa paljon ja rentoutuneensa pitkästä aikaa kunnolla. Perheasiatkin olivat kunnossa. Harmitti lopettaa puhelu.

Tänään olin osallisena mukavassa kohtaamisessa liikenteessä. Tapanani on pysähtyä suojatielle ja päästää jalankulkija ylitse. En toki odota minkäänlaista vastapalvelusta ritarillisuudestani, eikä minulla ole taka-ajatuksia, mutta on silti mukava, jos jalankulkija heilauttaa kättään. Mikäli olen itse jalankulkija, pyrin saamaan autoilijaan katsekontaktin ja nostamaan kättä reilusti. Kyseessähän on kuitenkin elintärkeä vuorovaikutustilanne. On hyvä, että molemmat osapuolet ovat toisistaan tietoisia. Mutta tiedätkö, rakas ystäväni mitä? Läheskään aina jalankulkijat tai pyöräilijät eivät vastaa. Aina ei edes kohoteta katsetta puhelimesta. Kyllä tulee kurja mieli.

Tänään koin kuitenkin harvinaisen onnistuneen risteystilanteen. Kun pysähdyin suojatien eteen, jalankulkija nosti kätensä reilusti ja vilkutti minulle. Vilkutin takaisin ja hymyilin. Hänkin hymyili. Eikä siinä kaikki. Seuraavaksi suojatielle saapui pyöräilijä, joka hänkin vilkutti ja hymyili minulle. Ilmapiiri oli rento ja aloimme hassutella. Jalankulkija teki hienostuneen brittiläisen hovikumarruksen ja minä vastasin nyökkäämällä aristokraattisen jäykästi. Samalla pidin muka silmässäni monokkelia ja toisella kädellä olin sukivinani viiksiäni. Nostin pikkusormeni ja olin juovinani teetä. Pyöräilijä ei heittäytynyt mukaan ilveilyymme, vaan lähti naureskellen ja päätään pudistellen matkoihinsa.

Kotipihassa tuli haikea olo. Olisi ollut mukava mennä kahville ja jutella suojateistä tai asvaltille sopivista kävelykengistä. Oli niin mukava kohtaaminen, että ajattelin kutsua osapuolet ensi elokuussa viettämään vuosipäivää. Koska hulluttelu on meitä yhdistävä tekijä, ”meidän juttu”, voisimme pukeutua hauskasti. Minä voisin vetää ylleni pyöräilijäasun, kävelijä voisi esittää autoilijaa ja pyöräilijä puolestaan jalkautuisi tavalliseksi kaduntallaajaksi. Voisimme esitellä toisemme perheillemme ja miettiä yhteistä lomareissua Yyteriin. Itse painattamissa ”Suojatiekamut 2019”-T-paidoissamme tietenkin.

Kyllä ihmiset ovat ihania ja satunnaiset kohtaamiset antoisia.

perjantai 2. elokuuta 2019

Kirjoita se paperille


Ihailen ihmisiä, jotka tekevät ja touhuavat ja saavat paljon aikaan. Kukapa ei ihailisi? Olisihan se hienoa itsekin olla samaan aikaan täyspäiväinen opettaja ja perheenisä, joka vapaa-ajallaan taistelee menestyksekkäästi merien puhtauden puolesta, kilpailee vaistojousiammunnassa Euroopan liigan kärkisijoista, käsikirjoittaa suosittua suomenruotsalaista ajankohtaissatiiria ja toimii ylijäävällä ajalla arjen sujuvuuden konsulttina ruuhkavuosia eläville pariskunnille.

Olisihan se hienoa. Sen sijaan oma arkinen tekemiseni on tasapainoilua selviytymisen ja romahtamisen rajalla. Suurin osa suunnitelmistani jää aikomukseksi ja monet hienot suunnitelmat häviävät taivaan tuuliin, kuin tyhjäksi röpöttävä ilmapallo konsanaan.
Luin jostain self help –oppaasta, että asiat konkretisoituvat ja muuttuvat todellisemmiksi, kun niitä kirjoittaa ylös. Tälle ajatusmaailmalle perustuvat to do –listat. Tiedättehän, niitä listoja joihin kirjoitellaan allekkain asioita, jotka pitää hoitaa ja kun ne on hoidettu, asiat voi viivata näyttävästi yli ja sitten tulee hyvä ja tehokas olo. Sen sijaan, että vaatimukset ja tekemättömät työt pyörivät mielessä muodottomana möykkynä, to do –listaamalla ne saa organisoiduksi työlistaksi, joka on helppo hoitaa pois askare kerrallaan.

Ilmeisesti listat ovat sitä tehokkaampia, mitä visuaalisempia ne ovat. Esimerkiksi jos to do –listalle kirjoittaa päivän askareeksi nurmikon leikkauksen, voisi kirjoituksen ympärille piirrellä kukkasia tai vaikka karrikoidun ruohonleikkurin. Tai jos pitää käydä trimmauttamassa koiran turkki, listalle voi tehtävän ympärille hahmotella koiran kuvan. Jos oikein haluaa irrotella ja olla tehokas, voi liimailla kuvia ja tarroja listan reunoihin, tai kehittää värikkäistä muistilapuista askareiden tilanteen seuraamisjärjestelmän. Vaimoni on hyvä tällaisissa, tyttäreni ovat suorastaan loistavia, minulle tämä on liikaa. Tarvitsen to do –listan to do –listaa varten. Tulee stressi.

Olen toki itsekin tehnyt tehtävälistoja ja myönnän menetelmän mieltä keventävän vaikutuksen. Sen sijaan, että vien roskat ulos ja siivoan jääkaapin ja maksan laskut, kirjoitankin ensin lapulle ”Vie roskat” ja ”Siivoa jääkaappi”, ja vasta sitten suoritan edellä mainitut askareet. Ei ennen. Tuleehan siinä tomera olo, kun saa vetäistä listalta yli suoritettuja tehtäviä.

Omalla kohdallani tilanne on kuitenkin johtanut siihen, että vaikka olen listannut asioita, en saa niitä tehtyä. En ehkä osaa purkaa asioita tarpeeksi pieniksi palasiksi tai jotain. Listan täytyisi olla sellainen, että siinä on sopivasti haastetta, mutta silti mahdollisuus selviytyä, kuten: ”Ratkaise maailman nälänhätä” ja ”Käy vessassa”. Toinen haastaa kovimmankin, mutta toisen pitäisi hoitua melko vaivattomasti. Paitsi jos innostuu ja uppoutuu liiaksi listojensa ääreen. Voi pian jäädä molemmat tekemättä.

Kerran heräsin aamuyöllä ahdistuneena murehtimaan auton katsastusta. Muistelin self help –oppaan neuvoja, kirjoitin asian ylös ja onnistuin jotenkin nukahtamaan uudelleen. Aamulla heräsin hyväntuulisena, mutta näin heti ensimmäisenä yöllä kirjoittamani to do –listan ”Katsasta auto”. Ahdistuin saman tien ja vaivuin apeuteen. Tuntui etten ikinä saa vedettyä tuota tehtävää listalta yli. Kun sain auton vihdoin katsastettua, olin jo hukannut listan, enkä voinut palkita itseäni. Siispä tein uuden listan, kirjoitin maininnan auton katsastuksesta ja vedin sen saman tien yli. Hyvältähän se tuntui.

Nykyään vaikeiden päivien koittaessa otan uuden puhtaan to do –listan ja muistelen tekemiäni asioita. Sitten kirjoitan asiat ylös. Päivän huonoudesta riippuen listan pituus vaihtelee. Oikein huonoina päivinä lista on todella pitkä ja yksityiskohtainen:
- Lataa puhelin. Täyteen.
- Väistä naapuria.
- Käske lasten hoitaa tiskit.
- Siivoa vessan lattialta se tyhjä paperirulla.
- Nosta kaikki, jos siellä on useampia. Eilen taisin ainakin jättää yhden uuden siihen viereen. Kaksi, jätin eilen kaksi.
Ja niin edelleen. Kun olen kirjoittanut kaikki ylös, otan kahvikupin ja alan viivata asioita yli. Hyvinä päivinä lista voi olla summittaisempi:
- Käy kaupassa.
- Tee lapsille kiertävä kotitalousvuorolista.
- Viikkosiivous, hoida.

Hyvin nukuttujen ja … *krhm* … öiden jälkeen, herkullisella hotelliaamiaisella onkin helppo tehdä hyväntuulisia ja korkealentoisia tehtävälistoja. Nämä listat sisältävät unelmia ja ajattomuutta, niissä voi olla haikeutta ja huumoria. Tällainen lista kirjoitetaan ja yliviivataan pittoreskiin maalaismaisemaan taivaanrannan kokoisella sudilla. Eikä se ole niin justiinsa:
- Syleile maailmaa.
- Jätä itsestäsi jälki.
- Halaa tuntematonta ja tee yllätyksenä kylmiä väreitä.
- Floor is lava!

Kaiken kaikkiaan To do –listat istuvat oikein hyvin tällaiseen tekemisen kautta olemassaolonsa oikeuttavaan suomalais-luterilaiseen mielenmaisemaan. Otsa hiessä pitää sinun askareesi hoitaman. Utteraa puurtajaa Jumala rakastaa. Työ ensin, sitten huvi (jos aina sittenkään). Ja niin edelleen.