Vanhemmuus on siitä viheliäinen taiteenlaji - tai tieteen,
miksi sitä kukakin nimittää, että pitkästä odotuksesta huolimatta se alkaa
vähän yllättäen, ja jatkuu yllättämällä. Ensin sitä saa synnytyslaitoksella
kapalon syliinsä. Sitten kun on aikansa ihmetellyt ja yrittää antaa sen takaisin
kätilölle, että tälle pitää varmaan tehdä jotain, ne sanoo, että ei kun pidä
vain, se on teidän nyt. Niin sitä oppii pitämään ja siitä oppii pitämään.
Enemmänkin, tykkäämään ihan hulluna.
Sitten, pari valvottua yötä, muutamat balettikoulun
kevätesitykset ja yhtäkkiä puretaankin jo lapsen muuttokuormaa ensiasuntoon
toisella puolella maata. Ja ujutetaan kertakäyttölautasen alle viisikymppistä,
kun ei se varmaankaan pärjää, vaikka on jo iso ja pärjää ihan hyvin.
Kyllä ne aina pärjää, sitä vain ei meinaa uskoa.
Kolmevuotias kuopus oppi kesällä ajamaan potkupyörällä. Törmäilyähän se aluksi oli,
mutta isommilta haavereilta vältyttiin. Ensin pidin kiinni ja juoksin rinnalla,
sitten poika ampaisikin itse seikkailuihinsa. Minä katselin ylpeänä menoa, kyllä
oli poika miestä. Harmitti, kun tiesin mitä tulee tapahtumaan, mutten voinut
mitään. Teki mieli huutaa perään, että poika hoi, kaadut vielä joku päivä! Ja
pahasti!
Vaan minkäs teet, ihmisen on pakko kaatua itse, ennen kuin
oppii varomaan pitkittäisiä railoja asvaltissa. Ei auta vaikka isi kuinka
kertoisi, miten aikanaan itse teki kipeän voltin, kun eturengas jäi sellaiseen
kiinni.
Yhtä hienoa oli nähdä, kun esikoinen asetteli sisustusta omaan ensikotiinsa. Sinne jäi tyttö niin aikuisena että. Katseltiin vaimon kanssa ylpeinä. Silti harmitti. Teki mieli sanoa, että kuule, elämä heittää eteen kaikenlaista: tulee mahdottomia tenttejä, vaikeita työkavereita ja pesukone tulee hajoamaan jonain perjantai-iltana. Pyöräkin varastetaan joskus, ei sille mitään voi. Saati sydänsuruille. Ja vaikka isi miten ohjeistaisi, kaikkia kurjia juttuja ei voi välttää. Nekin kuuluvat elämään.
(Teksti julkaistu aiemmin Uusi Tie -lehden kolumnissa 15.9.2021)
