keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Ovatko tenttijät valmiina?

No niin, opiskelu-urani on siinä vaiheessa, että takana on kaksi tenttiä. Ensiksi kokeilin tenttiä kasvatustiedonperusteet sosiologispsykogispedaalisaiheisen KASP3-kurssin luento-osion sähkötenttinä ja tänään teimme KASLUOM4-kurssin vanhanmallisesti tentin paperille, kuten isoisät ja heidän isänsä aikoinaan. Kuinka kävi? En tiedä vielä, mutta onpahan järjestelmät korkattu.

Vanha vintagemallin tenttimismenetelmä alkaa kuulemma olla pikkuhiljaa jo historiaa ja tulevaisuudessa tentit tullaan tekemään tietokoneilla. "Eppää, liian helppoa" -huutavat yliopiston aikoinaan pergamentilla ja sulkakynällä suorittaneet. Ennen kuin kukaan puritanisti pöyristyy, puolustelen sähköistä tenttimismuotoa hieman. Idea on että opiskelija voi tenttimisajan alkamisen jälkeen varata itselleen sopivan ajan sähköiseen tenttiin. Tenttiin mennään yhtälailla valmistautuneena ja yön yli valvoneena niin kuin aiemmatkin sukupolvet ovat tehneet. Itse tilaisuus on hiljaisuuden täyttämä jännityksen hetki. Luokkaan kirjaudutaan sisään omalla kulkukortilla ja varausilmoituksen yhteydessä saadun, numeroidun tietokoneen luo astellaan hissun kissun. Jokainen kone on omassa loosissaan, omassa työrauhassa. Huoneessa on videovalvonta ja mystiset "valvojat" jossain valvontakeskuksessa vertailevat täsmäävätkö numeroidut paikat, tenttijät sekä kulkukorttileimaukset toisiinsa ja videokuvaan. Koneelle kirjaudutaan omilla tunnuksilla ja ohjelma kertoo miten homma etenee. Tentissä jossa itse olin, tietokone arpoi kurssin kysymyspankista kolme kysymystä joista piti vastata kahteen. Omalta päätteeltä ei saa nousta ennenkuin on valmis. Ohjelma jolla tentti tehdään on vähän kuin köyhän miehen Word. Kirjoittamisen lisäksi ohjelmalla pystyy kopioimaan, leikkaamaan ja liittämään tekstiä, siinä kaikki toiminnot.

Itse liputan sähköisen tenttimisjärjestelmän puolesta. Joustava aikataulutus ja mahdollisuus kirjoittaa tekstit näppäimistöllä ovat lyömätön parannus vanhaan systeemiin. Siitähän minulla ei tosin ole paljoa kokemusta, mutta ihan oikeasti tuntuisi tyhmältä kirjoittaa pitkiä esseevastauksia käsin jos kaikki materiaali ja jopa omat muistiinpanot ovat sähköisessä muodossa. Varmasti joku on kitissyt aikanaan kun vallitseva järjestelmä tai sosiaalinen paine on pakottanut siirtymään jatkamaan piirroksia luolanseinältä lehmännahalle tai jopa tuolle ohimenevälle ilmiölle – paperille. Samoin aikanaan valitettiin kun maailman hienoin keksintö, hengenvaarallinen öljyvalo, sai tehdä tilaa vähintäänkin yhtä hengenvaaralliselle sähkövalolle. Niin se vain kehitys kehittyy, mutta tuskin paperi ja kynä mihinkään katoavat. Ehkä ne joskus herkkinä talvi-iltoina kaivetaan esiin ja isoisä näyttää öljylampun valossa mitä se kaunokirjoitus oikein on.

Entäpä tämän päiväinen paperitentti? Aiheena oli kuva- ja mediakulttuuri. En tunnusta stressanneeni tenttiä etukäteen, mutta pikkuisen jännitin minkäköhänlaisista kysymyksistä tai analysoitavista taideteoksista tentti oli kasattu. Ennen tentin alkua isällisen lempeä tentinvalvoja, kuvataiderohvessori veti maton kaikkien alta ja sanoi: "Te istutte siinä nyt jotenkin...tämä tila on vähän huono...Mitäs jos tehtäisiin tentti paritenttinä, sopiiko? Palautatte sitten yhteisen vastauspaperin". "Ööö....sopii" sopersi tenttikansa. Seuraavaksi tapahtui ripeä parinmuodostus, taitavat taktikot anelivat parikseen ei-parhaan-kaverinsa, vaan sen taiteille-omistautuneimman-tuttavansa joka oikeasti tiesi aiheesta jotain. 

Tenttiin tuli kaksi tehtävää: taideteosanalyysi ja media-aiheinen pohdintatehtävä. Me teimme parini kanssa työnjaon ja otimme kumpikin yhden kysymyksen johon vastasimme. Tarkastimme lopuksi vastauksemme ristiin ja olimme ylpeitä lopputuloksesta. Yllätys, yllätys tekijämäärän tuplaantuessa tenttiin kului vain puolet suunnitellusta ajasta. 

Täytyy myöntää että opettajan – käsittääkseni improvisoitu – tenttimismuotoratkaisu oli hivenen yllättävä, mutta varsin toimiva. Minkä takia tentin, kokeen tai jonkun muun näyttötilanteen pitäisi olla äärimmilleen viety hermopainehetki, jossa ei muista edes omaa nimeään? Kai se vain on osa opiskelukulttuuria, tilanne jossa mies niin sanotusti punnitaan.


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Olette siis ensimmäistä kertaa pappia kyydissä?

Kävimme tuossa männä viikolla lapsemme koululla vanhempainvartissa. Erona koko luokan vanhempainiltoihin tällaisissa tilaisuuksissa opettaja tapaa pelkästään yhden oppilaan ja tämän vanhemmat kerrallaan. Menimme siis poikamme* luokkaan, jossa tumma*, ulkomaalaista syntyperää oleva* ja ihastuttavalla aksentilla* puhuva opettajatar* otti meidät vastaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun tapasimme poikamme opettajan, nti Hodginsonin* ja odotin hieman jännityksellä ja lievien ennakkoluulojen riivaamana tapaamistamme. Heti alkuun kävimme läpi kaikki päivänpolttavat asiat lapsemme koulumenestyksestä, aktiivisuudesta, kotitehtävien tekemisestä ja niin edelleen. Emme yllättyneet yhteenvedosta, mutta kuten autokatsastuksessakin on tapana huokaista helpotuksesta kun virkailija lyö leiman ehjäksi tiedetyn auton rekisteriotteeseen, huoahdimme tyytyväisenä opettajan kertoessa ettei lapsellamme ole mitään ongelmia koulunkäynnissä.

Virallisten asioiden jälkeen juttelimme niitä näitä ja juttu tuntui luistavan. Koska kävi ilmi että opettajatattar oli valmistunut vasta vajaa vuosi sitten, päätin paljastaa, yhteisten tuttujen toivossa, olevani alan opiskelija. Tuttuja ei ollut, mutta tässä vaiheessa hän kertoi, että huolimatta suhteellisen laajasta sijaisuustyökokemuksestaan huolimatta, tämä on hänen ensimmäinen oma luokkansa.

Tuossa vaiheessa mielessäni heräsi ajatuksia. Huomioitavaa on, että tämä ei missään nimessä ole kritiikkiä tai epäilystä nti Hodginsonia kohtaan, hän, kuten jo sanoin, antoi itsestään erittäin positiivisen ja ammattitaitoisen kuvan. Tajusin kuitenkin että jokainen opettaja, minäkin toivottavasti joskus, saa luotsattavakseen ensimmäisen luokkansa. Opettajalle tuo tilanne on jännä paikka, sillä pelkästään koulutus ammattiin ei ikinä voi antaa eväitä täydelliseen onnistumiseen, vaan oikeaksi ammattilaiseksi kasvetaan yhdistämällä opitut asiat kokemukseen. Itse asiassa, jos oikein kylmästi ajattelee, voisi sanoa että opettajan ensimmäinen luokka on tälle ikään kuin harjoitusprojekti työelämässä, omaa uraansa varten.

Opettajalle jännä paikka, toki, mutta entä sitten lapsille? Minun poikani on kyseisellä luokka-asteella vain kerran elämässään ja silloin opitut asiat toimivat pohjana seuraaville opinnoille ja luokille. Hän on tuon ikäinen vain kerran elämässään ja itsetunnon ja identiteetin rakentuminen voi olla herkässä vaiheessa. Mitä jos omasta osaamisestaan vielä epävarma opettaja(en tarkoita nti Hodginsonia) onnistuu jotenkin ryssimään luokka-asteen opetussuunnitelmaan kuuluvan opetuksen tai ylenpalttisella pätemisellään polkemaan oppilaiden asenteita tai itsetuntoa suohon? Ja kaikki tämä vain kokemattomuuden takia.

Eniten ajatus pelottaa kun mietin, että jonain päivänä minun vastuullani on oma luokka, jonka oppilaista pitäisi kasvattaa vastuuntuntoisia, järkeviä, yleissivistyneitä ja itsenäisesti kriittisesti ajattelevia medialukutaitoisia toimijoita yhteiskuntaan. Lisäksi pitäisi osata kommunikoida vähintään yhtä kriittisesti ajattelevien vanhempien kanssa ja toisaalta olla sopivasti samaa mieltä budjettien ja säästöpaineiden lannistaman työnantajan edustajan,  rehtorin kanssa.

Tuntuupa tuskalliselta. Taitaa kuitenkin olla niin, että oli kyseessä mikä asia tahansa, ensimmäinen kerta sattuu aina ja noloja virheitä tulee. Mutta toisaalta ensimmäinen kerta on pakollinen, ja siitä saatu pienikin määrä kokemusta auttaa oppimaan virheistä seuraavaa kertaa varten. Ajaton tyhmä klisee "Asenne on tärkein", pitää paikkansa. Jos opettaja haluaa osata, haluaa valmistautua hyvin ja haluaa onnistua, ehkä siitä ensimmäisestäkin luokasta kasvaa ihan kunnon ihmisiä.

*Yksityisyyden suojasta johtuen jutussa esiintyneiden henkilöiden sukupuoli, ihonväri, etnisyys, nimet ja puhetapa muutettu