lauantai 6. joulukuuta 2014

Grilliyrittäjä

Pihagrilli

Edellisessä tekstissäni esittelin metallityön kurssilla takomatyönä tekemäni avainnaulakon. Kurssin toinen raportoitava yksilösuoritus oli tehtävänantonimikkeeltään "Design-harjoitustyö ohutseinämäisestä kalusteputkesta/-profiilista". Jälleen kerran ennen kuin pääsin aloittamaan työt, jouduin painimaan saman rakkaan ongelman kanssa kuin aina ennenkin: Mitä kaikista maailman asioista haluaisin yrittää rakentaa? Työn tavoitteet eivät paljoa rajanneet valintojeni mahdollisuuksia: "Tavoitteena kalusteputken työstäminen ja liittäminen, sekä integroidun materiaalin työstäminen ideoituun ja suunniteltuun harjoitustyöhön.". Tehtävänantaja esitti myös vienon toiveen, että työhön integroitaisiin metallin lisäksi jotain muuta oheismateriaalia, lasia, puuta, kiveä yms.


Kirjan esittelemä versio pihatakasta
Olen monta vuotta haaveillut omasta pihagrillistä. En tarkoita mitään ruuanlaittobuumin myötä suureen suosioon nousutta kaasugrilliä, vaan sellaista rehellistä, muurattua, äijägrilliä. Koska muuraamalla rakennettua pihagrilliä ei voi hyvällä tahdollakaan ajatella tehtävänannon piiriin soveltuvaksi metallityöksi, edes integroiduksi oheismateriaaliksi, päätin alkaa suunnitella grilliä raudasta. Monenlaisten omien, ajoittain varsin villeiksikin äityneiden suunnitelmien jälkeen, päädyin rakentamaan yksinkertaisen grillin Weilin+Göösin kustantaman "Käden taidot" -kirjasta löytämiäni pihatakan piirrustuksia mukaillen. Suosittelen muuten kyseistä neliosaista kirjasarjaa kaikille nikkaroinnista kiinnostuneille, kirjoista löytyy noin tuhat mielenkiintoista reseptiä teknisen työn eri osa-alueilta tuohiliposta ovikelloon.



Huolimatta siitä että kirja tarjosi valmiit työpiirrustukset, päädyin tekemään omat piirrustukset grillistä. Perusajatus pysyi samana, mutta alkuperäiset mitat eivät pitäneet projektissani, koska jouduin käyttämämään eri kokoisia materiaaleja ja koska, no, koska halusin tehdä omasta grillistäni erikokoisen


Pihagrillin materiaalimenekki

Runko:
L-rautaprofiili 50x50mm x (yht.) 6200mm
teräslankaverkkoa sivut 2 x 550 x 300 ja takaosa 1 x 420x480
pohjapelti 2mm peltiä
arina 10mm harjaterästä 6m
metallitanko saranoita varten 10mm x 200mm
grilliritilä 410 x 480
Luukku:
lattarauta 25x5 x 2040mm
teräsverkko 280 x 420
metalliputki saranoita varten (halk)12mm x 200m

Pintakäsittely:
Pohjamaalaus: kuuman kestävää spraymaali
Pintamaalaus: tavallinen mattamusta kalustespraymaali

Aika: Kokonaistyöaika noin 20h.

 Alakehikon osien mallausta

Työvaiheet:

1. L-profiilin katkaisu mittoihinsa. Katkaisin profiilin osat sähkörautasahalla.
* jalat
* ylä- ja alakehikko

2. Kehikkojen kasaaminen.  Tein kehikkojen osiin 45 asteen kulmat sähkörautasalla ja kiinnitin osat toisiinsa MAG-hitsillä.

 Runko koostuu jaloista sekä ylä- ja alakehikosta



3. Kehikon kasaaminen. Tämä oli vaativa työvaihe, ei ole helppoa saada kehikkoa symmetriseksi ja seisomaan suoraan. Jouduin tekemään tämän vaiheen pari kertaa uusiksi. Loppujen lopuksi työ onnistui kun oli toinen kaveri apuna pitelemässä paikoillaan.

4. Kipinäverkkojen leikkaaminen muotoonsa ja liittäminen runkoon sisäpuolelta "heppaamalla", eli silloittamalla MAG-hitsillä.




5. Luukun rakentaminen lattaraudasta. Käytännössä hylkäsin tässä vaiheessa mittatarkat suunnitelmani ja hitsasin luukun mallailemalla sitä paikalleen.

Runko kasassa ja kipinäverkot paikallaan.
Vuorossa luukun ja salvan mallaaminen.


6. Luukun saranoiden rakentaminen. Tein saranat hitsaamalla luukkun alareunaan kaksi putkenpätkää ja hitsaamalla runkoon kaksi vastaavankokoista tappia. Sarana on hyvin yksinkertainen, mutta erittäin luotettava.
Luukku on irroitettavaa mallia













7. Luukun kiinnityssalvan rakentaminen. Kiinnitin luukkuun liikkuvan salvan. Runkoon hitsasin salvalle vastinkappaleen, johon salpa lukkiutuu. Tein sekä saranat että salvan väljiksi, koska halusin huomioida lämpölaajenemisen. Kylmänä osat ovat väljiä, mutta grillin ollessa kuumana osat tiukkenevat.




8. Pohjapellin valmistus. Aluksi tarkoituksenani oli tehdä pohjapellin sijaan tuhkalaatikko, mutta grillin luukusta ja avoimesta yläosasta tuli niin pienet, ettei laatikko mahtunut sisään saati ulos. Niinpä päädyin tekemään pohjapellistä kiinteän osan. Lisäsin pohjaan tuhkan poistoa helpottamaan suljettavan luukun.


Pohjapelti on hitsattu paikalleen. Tuhkien poistoa varten pellissä
on avattava tuhkaluukku. 

Arinasta piti tehdä kaksiosainen, jotta sen saa nostettua pois
paikaltaan putsaamista varten.


9. Arina. Arinaa varten hain 6 metrin tangon harjaterästä. Aluksi ajattelin, että harjaterästä jää yli muihinkin projekteihin, mutta kappas vain, se meinasi loppua kesken. Arinan suunnitelun kanssa kävi sama mittavirhe kuin pohjapellinkin kanssa - arina ei mahtunut yksiosaisena sisään. Siispä päädyin tekemään myös arinasta kaksiosaisen.



10. Pintakäsittely. Putsasin hitsausjämät rälläkän hiomalaikalla, jonka jälkeen kävin koko rakennelman läpi mineraalitärpätillä. Koska kyseessä on grilli, on selvää, että mikään maali ei tule kestämään niissä osissa, jotka kuumenevat. Siistin ulkonäön takaamiseksi halusin kuitenkin pintakäsitellä koko grillin. Pohjamaalina käytin kuuman kestävää spraymaalia. Toisen, pintakerroksen tein tavallisella mattamustalla huonekaluspraylla.

Pintakäsittelemätön ja pintakäsitelty grilli
11. Grilliritilä on teräsverkkoa, jonka löysin autotallistani. Pienellä modaamisella ja säätämisellä, sain kierrätettyä siitä kelvollisen lepopaikan makkaroille.

Loppupohdinta

Olen varsin tyytyväinen grilliini kolmesta syystä. Ensinnäkin jo yhden käyttökerran, eli kahdeksan tesimakkaran grillamisen jälkeen voin huojentunein mielin todeta, että grilli ajaa käytännön asiansa varsin mallikkaasti. Toisekseen grillistä tuli mielestäni aika hieno. Ei siitä olohuoneen sisustuselementiksi ole, mutta pihan koristeena varsin pätevä. Entä kolmas syy? Se on vaan aina yhtä mahtava tunne kun itse suunnittelee, tuumailee, tuskailee, kokeilee, räpeltää, askartelee, touhuaa, puhisee ja lopuksi saa jotain valmiiksi. Rakastan tätä hommaa!




Ensisavut





perjantai 5. joulukuuta 2014

Itse kun takoo, saa juuri sellaisen kuin siitä tulee.


Siitä se ajatus sitten lähti

Pienenä poikasena kaikkein hienointa mitä maailmassa saattoi olla, olivat ninjat. Ninjat olivat toki päteviä taistelijoita paljain ninjakäsin, mutta ninjuuteen kuului ehdottomasti kunnon ninjamiekka. Mistä ninja sitten saa miekkansa, kuka sen tekee ja miten? Ninjalegendoihin kuului oleellisena osana aina jonkinlainen mystinen guruseppämestari, joka takoi ninjamiekkoja ja kirjoitti runoja kaukaisen vuoren huipulla, vaarojen laakson takana. Jos ninja jotenkin onnistui löytämään sinne ja taistelemaan tiensä läpi vaarojen gurusepän puheille, tämä lupasi valmistaa ninjalle miekan. Miekkaa sitten taottiin seuraavat seitsemän vuotta vakavalla hartaudella ahjossa jossa paloi ikuinen tuli, ninja-asiakkaan seistessä sillä aikaa yläruumis paljaana vyötäröön asti hyisessä vuoristopurossa mietiskelemässä. Lopuksi guruseppämestari teroitti valmiin miekan silittämällä sitä syntymättömien kyyhkysten sulilla ja hengittämällä rauhallisesti. Kun ninja vihdoin sai miekkansa, se oli niin terävä, että sillä pystyi halkaisemaan hiuksen pystysuunnassa kahdeksaan osaan.

Tiedä sitten miksi legendojen mukaan teräaseen nikkaroiminen oli noin kamalan vaikeaa. Teknisen työn erikoitusmisopintoihini kuuluvalla metallityökurssin kurssilla opin, ettei metallinkäsittely vaadi kuin oikeat välineet ja ymmärryksen mitä tekee. Yhtä kaikki näitä asioita pohdin kun aloin suunnittelemaan kurssiin kuuluvaa taontaprojektia. Ninjamiekan, rambo-veitsen, kirveen tai jonkin muun teräsaseen takominen oli houkutteleva ajatus. Taontatyötä valitessani en ollut varma mahdollisesta guruudestani metallityön saralla, ja jotta en loisi vahingossa turmiollista asetta, päädyin suunnittelemaan ja tekemään jotain muuta kuin teräaseen. En myöskään ollut varma oliko koululla tarjota työtäni varten ikuista tulta, seitsemän vuoden opintopisteistä puhumattakaan.

Luovuin siis kaikista ninjaunelmistani toistaseksi ja valitsin lopulta taontatyöni aiheeksi avainnaulakon. Peruste oli selkeä: viime vuodet eteistämme on koristanut sinällään hieno, mutta suorituskyvyltään kovin alimittaiseksi jäänyt, tyttäreni koulussa nikkaroima, "avainkoti"

Avainanaulakon paikka saneli uuden naulakon leveyden, max 30cm
















Aloitin naulakon suunnittelun hahmottelemalla ruutupaperille sen luonnollisessa koossaan. Ainoa rajaava tekijä oli naulakon leveys, joka saisi olla maksimissaan 30cm. Päädyin valitsemaan materiaaliksi 7 mm neliöprofiili-terästangon. Teräsprofiilia on helppo muokata niin kylmänä kuin kuumana ja se on silti tarpeeksi jämäkkää kannattelemaan avainten painon.

Naulakon työvaiheet tiivistettynä:

1. Teräsprofiilin katkaisu oikeisiin mittoihin
2. Kehikkoprofiilin kiertäminen (koriste)kierteille kylmänä
3. Kehikon taivuttaminen muotoonsa.
4. Poikkipienojen katkaisu mittaansa, kiertäminen kylmänä ja muotoilu
5. Kannakeosan muotoilu takomalla.
6. Kannakeosan paikoilleen pujottaminen ja kehyksen sulkeminen hitsaamalla
7. koukkujen muotoilu teräsprofiilista, 9 kpl.
6. Poikkipienojen sovittaminen paikalleen
7. Koukkujen paikalleen ujuttaminen ja poikkipienojen kiinnitys kupariniiteillä.
8. Pintakäsittely tervaamalla.

Materiaalimenekki:

Kehikko:        1 kpl  5x5 tankoa 1370mm
Poikkipienat:  3 kpl  5x5 x 350mm
Koukut:          9 kpl 5x5 x 170mm
Kannake:        1 kpl 3x25 lattarautaa x100mm
Kupariniittejä  6kpl

Työvaiheet kuvina


Vasemman puoleinen tanko väännettynä kierteille.
Oikean puoleinen käsittelemätöntä profiilia








Valmiiksi taivutetun kehikon ja irto-osien mallailua





Ahjossa kuumennettu teräsprofiili
hehkuu kirkkaana ja odottaa
muokkausta




Ensimmäinen avainkoukku on valmis, enää kahdeksan jäljellä.

Kehikko valmiina, poikkipienat paikalleen niitatuina.
Seuraavaksi koukkujen kiinnitys oikeaan asentoon
MAG-hitsillä.






Avainnaulakko pintakäsittelyssä. Metalli kuumennettiin
nestekaasupolttimella tummanpunahohtoiseksi ja
pintaan siveltiin tervan ja vernissan sekoitusta.
Tällaisen pintakäsittelyn ideana on, että terva palaa 

kiinni metallin huokoiseen pintaan.
Käsittely toistettiin muutamaan kertaan.
Lopuksi polttimella kärvennettiin ylimääräinen
terva pois. Pinta oli valmis reilun viikon kuivumisen jälkeen.

































































































Naulakko oli kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen tutkimusretki metallitöiden ja erityisesti metallin muovaamisen maailmaan. Takominen oli mukavaa vaihtelua normaaliin luokanopettajaopiskelijan "laulua-leikkiä&askartelua"-arkeen. Työaikaa naulakon valmistamiseen meni kaiken kaikkiaan noin 10 tuntia. Eniten aikaa vei koukkujen takominen ja oikean pintakäsittelytavan opetteleminen. Aluksi kokeilin käsitellä naulakon parafiinilla ja moottoriöljyllä, mutta koska lopputulos ei miellyttänyt, päädyin terva/vernissa- seokseen. Nyt pinta on hieman vahamainen ja kiiltävä, eikä yhtään tahmea.

Olen tyytyväinen lopputulokseen. Muotoilu ja pintakäsittely onnistuivat hyvin ja kuten kuvista näkyy, naulakko löysi heti paikkansa perheemme arjen helpottajana.















tiistai 2. joulukuuta 2014

Housut nilkoissa lavalla ja luokan edessä

Viime aikoina blogissani on ollut hiljaista. Elämässäni ei. Viimeiset reilut kolme viikkoa olen ollut Tampereen Normaalikoulussa suorittamassa opetusharjoittelua. Kokemus on ollut kaikin puolin opettavainen ja silmiä avaava. Olkoonkin, että ensimmäisen viikon jälkeen oli hilkulla etten marssinut opintotoimistoon ja luovuttanut teatraalisesti pois opinto-oikeuttani. Noh, alussa aina hankalaa ja niin myös tämän ammatin alkumetreillä. Takkuilevan alun jälkeen olen sittemmin päässyt jollain lailla tämän päivän peruskoulun arkeen kiinni ja huomannut, että ei se opettaminen sentään mitään rakettitiedettä ole. Vaikka, toisinaan tuntuu, että rakettitiede olisi rentouttavaa näpertelyä omassa hiljaisuudessa, välillä kahvia ryypiskellen. Tiedä häntä.

Viiden viikon harjoittelun aikana opetettavia aineita ovat matematiikka ja äidinkieli, sekä pahaiset kaksi tuntia uskontoa. Aloitimme parini kanssa vihollisesta ystäväkseni muuttuneella matematiikalla ja puolessa välissä vaihdoimme äidinkieleen (joka puolestaan alkaa tuntua yhä enenevissä määrin luotaan työntävämmältä). Suureksi yllätyksekseni olen huomannut, että matematiikka on loppujen lopuksi aika mukava aine opettaa - sopivassa suhteessa opettajajohtoista asian selittämistä, itsenäistä laskemista ja sopivasti oppilaita motivoivaa, hauskaksi tekemiseksi naamioitua toimintaa, ja avot, katso meillä on hyvä matematiikan tunti. Asiaa helpottaa myös se, että toisin kuin äidinkieli, matematiikka on helppo jaotella tuntikokonaisuuksiin. Äidinkieli puolestaan tuntuu liian suurelta ja muodottomalta kimpaleelta pilkottavaksi 45 minuutin jaksoihin.

Se mikä on oikeasti yllättänyt ja kuvainnollisesti sanoen räväyttänyt pääkopan täyteen valoa kuin ylinopeuskameran välähdys marraskuisessa illassa, on oppituntien valmistelun tärkeyden ymmärtäminen. Olemme harjoittelun aikana pitäneet hartaasti valmisteltuja tunteja, vähemmän valmisteltuja tunteja ja sitten ihan vaan... noh, tunteja. Lyhyen kokemukseni perusteella voin sanoa, että mikään ei ole kamalampaa kuin laahustaa luokan eteen ammatilliset housut pedagogisesti nilkoissa. Varsinkin matematiikan kirjoissa aihealueet on luokiteltu tuntikokonaisuuksia ajatellen ja voisi ajatella, että helppo asia kuten tilavuusmittojen käsittely lähtee lonkalta keneltä tahansa suomalaiselta peruskoulun käyneeltä aikuiselta. No ei lähde! Totta kai aika kuluu ja jokainen suomalainen peruskoulun käynyt aikuinen saa 45 minuuttia täyteen jollain konstilla. Mutta onko pelkästä ajan tappamisesta kenellekkään mitään hyötyä? Opettajalla itsellään on epämukava olo ja oppilaita turhauttaa.

Olen useana iltana käyttänyt yhden 45 minuutin oppitunnin valmisteluun vähintään saman verran aikaa, usein enemmänkin. Joka kerta olen miettinyt, että tämä on ihan hullua, järjetöntä, mielipuolista ajanhukkausta ja että tällaista työtä en ikimaailmassa halua tehdä elääkseni. Tuskaisuuden tunne vaihtuu kuitenkin nopeasti levolliseksi euforiaksi, kun katson valmista suunnitelmaa ja tiedän, että minulla on tunnilla koko ajan kristallin kirkkaana selvillä mitä teemme nyt, mitä seuraavaksi ja mikä tärkeintä, pystyn perustelemaan sekä itselleni että oppilaille miksi teemme sitä mitä juuri teemme.

Koko homman pointtina on siis se, että tuleva tilanne, oppitunti pitää jotenkin käsitellä ja elää läpi jo etukäteen. Eivät kaikki tietenkään valmistele tunteja samalla stressitasolla kuin minä, ehkä jollain on opetettavan aineen hallinta ja koulun rutiinit paremmassa muistissa. Edellisillan valmistautumisen tarve luonnollisesti vähenee työvuosien mukana. Loppujen lopuksihan alakoulussa ei tule kovin paljoa uutta asiaa ja muutaman tilavuusmittaoppitunnin valmisteltuaan kokenut opettaja voi hyvin vetää tunnin näennäisen valmistautumatta. Mutta tässäpä piilee miina. Noviisien ei ikinä pitäisi tuudittautua vanhempien kollegojensa kokemuksen varjoon. Vanhan biologian opettajan rento ote tunneilla ja valmistautumisessa opettajanhuoneessa johtuu siitä, että hän tietää jo mitä tekee, ei hänen enää tarvitse käyttää viikonloppujansa pohtien kuinka ja missä järjestyksessä maanantain tunti etenee. Varmaa on kuitenkin se, että hänkin on joskus tehnyt omat valmistautumisensa.

En itse asiassa kokenut tätä suurta valmistautumisen valaistumista pitäessäni valmisteltua tai valmistelematonta oppituntia alakoululaisille, vaan viime viikolla seistessäni kitara kaulassa, bändimme kanssa lavalla kiusallisen hiljaisuuden vallitessa, miettien, että pitäisiköhän yleisölle sanoa jotain. Hikoillessani valokeilassa, tajusin, että olin astunut miinaan: osasin toki kappaleet, jotka aioimme soittaa, mutten ollut suunnitellut tilanteen flowta ja välispiikkejä, en osannut perustella itselleni enkä yleisölle miksi teimme mitä juuri olimme tekemässä. Jälkeenpäin kun analysoin asiaa, tajusin kuumottavan suoran yhteyden oppituntien ja musiikkiesityksen valmistelutyön välillä.

Tuoreita muusikoita jännittää aina aluksi, biisilistaa ja välispiikkejä joutuu kelaamaan läpi koko keikkaa edeltävän illan. Sama juttu opettajalla. Kun muusikko on lavalla, yleisö ei lähtökohtaisesti etsi eikä edes huomaa virheitä esityksessä, kunhan esiintyjän pokka vain pitää. Jälleen kerran, sama juttu opettajalla. Konkarimuusikko voi vetää koska tahansa keikan kenelle tahansa, soittaa minkä biisin tahansa ja näyttää siltä, että homma oikeasti sujuu, vaikka vielä hetki sitten keskitti kaiken tarmonsa miettiäkseen syödäkö ennen vai jälkeen saunan. Sama juttu opettajalla, paitsi että opettajalla ei ole usein mahdollisuutta työaikana miettiä syökö vai saunooko ensin. Vai saunooko ollenkaan.

P.S. Keikalla minut pelasti kitaravahvistin. Kesken hiljaisuuden se hajosi äänekkäästi ja menin koputtelemaan sitä. Annoin kosketinsoittajan puhua.

P.P.S. Kannattaa tulla seuraavalle keikalle, tulemme nimittäin valmistautumaan harvinaisen hyvin. Eye of the Tiger.








lauantai 18. lokakuuta 2014

Optimistin peltimuki on puoliksi täynnä jo puolivalmiina

Tänä syksynä aloitin KASLUOE5.2 -kurssin. Hämmentävä nimi tarkoittaa käytännössä yhtä teknisen työn erikoistumisopimtoihin kuuluvista kursseista. Kursseja on käynnissä vuorolukukausina, 2014 syksyllä alkoi metallityön osuus. Yhteensä erikoistumisaineesta kerätään 25 opintopistettä. Työelämässä 25 pisteen saldolla ei vielä ole suurta merkitystä, se kertoo lähinnä opettajan olevan profiloitunut johonkin aineeseen. Jos haluaisin yläasteelle teknisen työn opettajaksi, pitäisi käydä Raumalla puukässäopekoulussa hakemassa loput 35 pistettä, joka antaisi 60 pisteen aineenopettajan pätevyyden. Mutta tulevaisuudesta lisää myöhemmin. Nyt haluan kertoa erikoistumisopintojeni ensimmäisestä hedelmästä. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: Peltimuki!


Mukin nykyinen tehtävä on toimia tikkuaskien säilytyspaikkana.
(Alkoholimainontahässäkästä pelästyneenä viivasin yli Hansa -tuotenimen,
koska googlen mukaan jossain päin eurooppaa valmistetaan samannimistä olutta.
En halua hankaluuksia.)


Muki on valmistettu ohuesta peltilevystä juottamalla. Valmistuksessa on käytetty lukuisia metallityön eri perustekniikoita, kuten leikkaamista isolla giljotiinileikkurilla, muotoiluleikkaamista pikkuleikkurilla ja peltisaksilla, kanttaamista sekä kanttikoneella että puukapulalla ja vasaralla, mankelointia, muotoilua vasaroimalla ja pehmytjuottamista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan mukin työvaiheet etenivät järjestyksessä:

1) Suunnittelu: Kuinka korkea sivu ja pohjan halkaisija?

2) Metallisoiron leikkaaminen isolla leikkurilla suuresta levystä mukin "runkolieriötä" varten. 
3) Mukin pohjan ja yläreunan kanttaaminen kaksinkerroin noin 1cm matkalta kanttikoneella.
4) Sivujen reunojen hakaset kanttaamalla (siis ne joilla soiron lyhyet päät liitetään toisiinsa ja tuotoksesta syntyy lieriö kts. mukin korvan kohta)
5) Pohjan leikkaaminen muotoonsa pikkuleikkurilla halkaisijaltaan noin 1cm suuremmaksi kuin lieriön halkaisija. 
6) Pohjan reunojen naputtelu kanttiin.
7) Sivujen liitoksen tiivistäminen tinalla. Pohjan liittäminen lieriöön juottamalla.
8) Tiiveyden tarkastaminen täyttämällä valmis muki vedellä.
9) Vuotokohtien paikkaaminen tinalla. (Kohtia 8 ja 9 toistetaan tarvittaessa useita, useita kertoja..)
10) Mukin korvan leikkaaminen, kanttaaminen ja muotoilu metallisoirosta. Juottamalla kiinni.

Projekti -peltimuki oli varsin miellyttävä tapa tutustua metallitöiden maailmaan. Nettotyöaikaa mukin tekemiseen ei loppujen lopuksi mennyt kuin pari tuntia. Bruttotyöaikaa projekti puolestaan vei kokonaisen työpäivän verran, johtuen siitä että jokainen kurssilainen eteni suunnilleen samassa tahdissa mukinsa kanssa ja työvälineitä oli vain rajattu määrä. Toisaalta kyseinen aika- ja työpistekapeikko-ongelma oli tilaisuus oppia, sillä sama tilanne tulee toistumaan aikanaan omien oppituntienkin kanssa. Note to self: helppoonkin hommaan tulee siis varata tarpeeksi aikaa ruuhkien takia.

Kuinka muki sitten toimii? Hyvin tietenkin, itse kun tekee, saa juuri sellaista kuin tulee.


P.S. Note to self: peltimuki johtaa lämpöä pahuksen hyvin.













lauantai 4. lokakuuta 2014

Jos ette muuta muista, niin muistakaa tämä.

Tiedättehän sen uuvuttavan tunteen kun luennoitsija tunnin aluksi epävarmana ropeltaa muistitikkuaan itselleen outoon esitysjärjestelmään kiinni, tai yrittää löytää oikeaa piuhaa, jolla saisi läppärinsä näkymään valkokankaalle? "Jaaha, mitenkäs tämä...hetkinen, mikäs piuha...onkos se nyt? Ei, nyt näkyy dokumenttikamera, jaaha...no nyt sinne tuli ostos-tv....no niin, hups, nyt piirtoheitin syttyi tuleen, osaako joku auttaa?"

Lopuksi luennoitsija saa yleisössä istuvan kiintiönörtin avulla powerpointspektaakkelinsa heijastettua taululle. Ennen esityksen alkua ehdit vilaukselta nähdä motivaatiosi kannalta olellisen informaation powerpointin vasemmasta alakulmasta: 1/58. Viisikymmentäkahdeksan sivua! Ja näyttää olevan vielä pientä tekstiä. Seuraavaksi otat mukavan asennon ja orientoidut selviämään tulevasta. Luennon aiheella ei ole enää mitään merkitystä. Luennoitsija aloittaa sanoilla "No niin. Tälle aiheelle on nyt varattu tosi vähän aikaa, joten lähdetäänpäs liikkeelle joutuisalla vauhdilla..."

Olen tässä viime aikoina pohtinut paljon informaatiotulvan, siis luenneoilla ja oppitunneilla tarjottavan, suunnatonta suuruutta. Tuntuu aivan kohtuuttomalta sisäistää jokainen edessä paasaavan suusta valuva kultajyvä, niitä on niin kauhean paljon. Sitä paitsi luentomuotoinen opetus ylipäätään on kuulemma kaikkien mahdollisten tutkimusten mukaan huonoin tapa opettaa yhtään mitään. Tämä oli suora ja värikontrastia reilulla kädellä vahventamalla lainattu sitaatti edelliseltä luennoltamme, tohtorisnaiselta. Tuskin tuo ihan koko totuus on, mutta kyllä sinä vinha perä piilee. Olen oppinut sen, että oppijoita on monenlaisia. Osa oppii kirjoittamalla, osa lukemalla, osa kuuntelemalla, joku jodlaamalla tai kädet saveen työntämällä (tämä on aina ollut hivenen outo vertaus, mitä se auttaa?). Minä en kuitenkaan ole kuuntelijatyyppiä. Mielenkiintoinenkin luento tai oppitunti lässähtää nopeasti selviytymistaisteluksi aikaa vastaan. Tähän mennessä olen voittanut kaikki, mutta monta kertaa olen ollut vähällä menehtyä luennolle.

Joka kerta odotan esitelmöitsijän sanovan yhden asian: "Jos ette tältä luennolta muuta muista, niin muistakaa tämä.." Odottamani asiasisällön voi hoksata esitelmästä myös kun kuulee: "Tämä on nyt koko luennon pihvi..." tai jonkin muun vastaanvanlaisen vihjauksen kerronnan lähestymisestä asian ydintä. Ymmärrän, että ydinasian ympärille on pakko kasata hötöltä tuntuvaa materiaalia, joka linkittää asiaa muihin yhteyksiin ja taustoittaa tai laajentaa näkemystä. Eikä ydinasia edes ole välttämättä jokaiselle sama, yhden pihvi on toisen ruoto, jos tällainen ontuva vertaus sallitaan. Yhtä kaikki, olen huomannut, että luennolta ei yleensä jää mieleen kuin pari asiaa, pointtia, pihviä tai ydinkäsitettä. Vaikka olen aikuinen. Vaikka tiedostan opiskelevani ja hankkivani tietoa ja tiedän tietäväni tarvitsevani opetettavia asioita tulevaisuudessa. Silti mieleeni jää vain jonkinlainen kuva kokonaisuudesta ja pari yksityiskohtaa.

Jokaisen luennoitsijan ja opettajan olisi syytä tiedostaa tuo (useimmilla) opiskelijoilla esiintyvä, varsin inhimillinen piirre. Entäpä kun oppituntia pidetään aikuisten sijaan lapsille? Laskeskelin, että perheemme neljäs- ja kuudesluokkalaisilla on keskimäärin 24,5 perinteistä 45 minuutin oppituntia viikossa. Kuukaudessa oppitunteja kertyy 98. Kun vähennetään loma-ajat ja lasketaan luokkaretkille ja muille hupailuille parin viikon tunnit, koko lukuvuoden aikana koulunpenkkiä kulutetaan hieman alle 800 oppitunnin verran. Eli lukuvuoden alussa tiedossa on 800 kertaa 45 minuuttia, joista suurin osa painetaan "säästösyistä ja tehostamisen takia" vauhdilla ja kiireellä läpi. Mitä kaikkea lapsi voi sisäistää noiden oppituntien aikana? Kuinka monta vuosilukua ja moolinmassaa pieni ihminen voi päähänsä taltioida? No en minä tiedä, ei hajuakaan. Veikkaisin ettei paljoa. Mutta nyt seuraakin koko tämän kirjoituksen pihvi: Olen päättänyt, että otan jokaiselle oppitunnille yhden (1) tärkeän asian, jonka haluan jäävän oppilaideni mieleen. Lukuvuoden jälkeen heidän pitäisi olla 800:aa asiaa, knoppitietoa, kansalaistaitoa, kitaransointua, kielioppisääntöä, Etelä-Amerikan maata, euroopan jokea, itsetunnon kohotusta tai matemaattista oivallusta viisaampia.

P.S. Pitää vielä tarkastaa mitä kaikkivoipa OPS2016 on mieltä asiasta.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Balsamia haavoihin

Taannoin kirjailin varsin kriittiseen sävyyn koulukiusaajastani Matematiikasta. Tätä tulevan ammattini suolaa on viimeisen vuoden aikana hierottu vanhoihin haavoihin sellaisella voimalla, että kaikki arvet ja ruvet ovat repeyteen auki ja olen joutunut kohtaamaan vanhan piinaajani uudelleen. Vanhoista kaunoista huolimatta, tai juuri niiden takia, olen ollut ihmeissäni siitä kuinka miellyttävältä ja kohteliaalta tämä vanha vihtahousu nykyään vaikuttaa.

Aluksi ajattelin, että kenties oma kasvamiseni ihmisenä tehnyt ihmeitä omalle asenteelleni, ehkä elämänkokemuksen karttuminen on opettanut ottamaan vastaan rennommin maailman tarjoamat epämieluisatkin asiat, kuten koulunkäynnin ja matematiikan. Vaan ei, ei se ole sitä. Olen huomannut istuessani erinäisten opettajankoulutukseen kuuluvien oppiaineiden luennoilla ja pienryhmissä, että itsesäätelyni ei edelleenkään ole kolmekymppisen tasolla, en jaksa istua kauaa kuuntelemassa aihetta joka ei ole mielenkiintoinen ja jota en ymmärrä tai koe tarvitsevani. Nykyään luennoilla kiemurtelee se sama juippi, joka peruskoulussakin innostui ainoastaan teknisestä työstä ja äidinkielen toiminnallisista harjoituksista.

Miksi matematiikka sitten ei nykyään tunnu niin vastenmieliseltä? Sen olemme oppilaskollegoideni kanssa huomanneet, että yliopistomme matematiikan lehtori-tohtori-dosentti-pedantti-mitäkaikkeaonkaan on niin vietävän etevä pedagogi, että itse kukin on huomannut vanhojen matikkatraumojen sulavan pois. Syksy alkoi matematiikan KASLUOM2-kurssilla, jonka aiheena oli matematiikan ja äidinkielen kielentäminen. Haluan jakaa muutaman kurssilla opetetun tärkeän pointin, jotka olisivat helpottaneet minun matematiikan opintojani peruskoulussa huomattavasti:

Puhuminen 
Hienoin oivallus, jonka olen syksyn aikana kokenut kiteytyy seuraaviin sanoihin: Jos saat lapset puhumaan matematiikasta, saat heidät ajattelemaan sitä. Nerokasta! Juuri niinhän se on, voin tehdä kaikessa hiljaisuudessa tehtäviä mekaanisesti kirjaani ja ajatella samalla jotain aivan muuta. Jos minun taas täytyy selittää samaa tehtävää vieruskaverilleni, en voi ajatella muuta, on pakko miettiä sitä mitä puhuu. Herääkin kysymys, miksi ihmeessä juuri matematiikan tunneilla yksinäistä, hiljaista puurtamista on perinteisesti pidetty kultaakin arvokkaampana työtapana? Sitäpaitsi jos ekaluokkalainen on ymmärtänyt jonkin asian, osaa hän varmasti selittää asian paremmin toiselle ekaluokkalaiselle, kuin toista sukupolvea ja aikuisten ajattelua edustava opettaja.

Muistatteko kuinka jonkun laskutehtävän jäätyä paikalleen junnaamaan, viitattiin opettaja paikalle? Ja juuri kun alkoi selittämään opettajalle ongelmaa, keksiikin ratkaisun itse. Kyseessä on jälleen sama asia, ääneen ajattelu.

 Piirtäminen, kirjoittaminen ja havainnollistaminen
Omilta kouluajoiltani mieleeni on jäänyt väkevät mielikuvat siitä, että matemaattisen ongelman ratkaisemisen korkein totuus ja oikein tapa oli miettiä asia päässä läpi ja sen jälkeen tehdä siitä lauseke. Lauseke, jossa asia on esitetty matematiikan symboleilla. Laskemiselle oli varattu tietyn kokoinen laatikko, tietty määrä tyhjiä ruutuja tai ylipäätään rajattu ja vastauksesta vihjaava tila. Kun asiaa oikein ajattelee, siinä voi äkätä pienen ristiriidan: Matematiikkaa opetellaan elämää varten, "Ssse on tuiki tärkeää" -korostaa opettaja värisevällä äänellään s-kirjainta vislaten. Mutta eihän elämä anna valmiita laatikoita tai osittain täytettyjä ruutuja, joihin rustata määrämittaiset vastaukset symboleilla! Toki tiedostan myös matematiikan symbolikielen tärkeyden, mutta ennen sen hallitsemisen vaatimista, pitäisi opettaa myös itse ajatteluprosessi lausekkeen takana. Samahan se on vaikka käyttäisi apuna sormia, varpaita, kissoja, omenoita tai vaikka opintopisteitä.

 En muista, että kukaan olisi koskaan rohkaissut kirjoittamaan ylös laskua vaihe vaiheelta, tai piirtämään havainnollistavia kuvia. Päinvastoin, muistan, että vihkon piti olla järjestelmällisesti ja tiiviisti täytetty ilman turhia suttauksia (helppoa käsialattomalle pojalle). Miksi ihmeessä? Kyseessähän on matematiikan HARJOITUSvihko, vihko johon harjoitellaan tekemään laskuja ja jonka avulla opetellaan ymmärtämään matemaattista ajattelua. Miksi ihmeessä sinne ei saisi piirrellä ja kirjoitella havainnollistavia kuvia ja tarinoita aiheesta?

Tehtävien määrä

Opiskelimme siis matematiikan opettamista käyttämällä kielentämismenetelmää. Karkeasti tiivistäen voisi sanoa, että laskutoimitusta tehtäessä pyritään kertomaan koko tehtävään liittyvä ajatteluprosessi virheineen päivineen. Työkaluina prosessin kuvauksessa ja ajattelussa voidaan käyttää neljää eri kieltä. Matematiikan symbolikieli tarkoittaa kaikkia numeroita ja matemaattisia merkkejä, luonnollinen kieli tarkoittaa puhuttua kieltä, kuviokielellä tarkoitetaan havainnollistavia kuvia ja taktiilisella kielellä (jep, luit oikein) kaikkea käsillä tehtävää toimintaa, joka voidaan liittää matematiikan opiskeluun.

Käytännössä ylläoleva tarkoittaa sitä, että laskutehtävä voidaan ratkaista perinteisellä matematiikan lausekkeella, piirtämällä kuvia, sepittämällä tehtävänannon numeroista ja laskusta tosimaailmaan liittyvä tarina tai laskemalla lasku erinäköisten helmitaulujen, palikoiden ynnä muiden materiaalien avulla. Tavoitteena on yhdistää eri "kieliä" toisiinsa. Koska kyseessä on matematiikka, on ylevänä pyrkimyksenä toki se, että jossain vaiheessa jokainen osaa ilmaista matemaattista ajatuksenjuoksua lausekkeilla ja symboleilla. Kaiken takana piilevä vitsi on kuitenkin siinä, että oppilas oppii ongelmanratkaisutaitoja ja ajattelemaan matemaattisesti.

Tehtävän ratkaiseminen, vaikkapa jo kahta edellä mainituista kielistä hyödyntäen, on pitkähkö urakka verrattuna "simppeliin" oikeaa vastausta painottavaan pelkkään lausekkeelliseen laskutoimitukseen. Pätevinkin numeronikkari, saati tällainen asenteelliiseen siilipuolustukseen vetäytynyt antiteoreetikko ahdistuu jos kaikki 10 sanallista kotitehtävää pitäisi ratkaista ajatusprosessi huolellisesti ylös merkiten ja oikeaa vastausta tavoitellen. Muistan ihan oikeasti 3.-4.luokkalaisena itkeneeni kotitehtävien mahdottomuuden äärellä. Tehtäviä oli niin paljon ja ne olivat niin vaikeita. Projisoin suunnattoman turhautumiseni vihaksi (viatonta) opettajaani kohtaan ja muun muassa piirsin hänen kuvansa paperille ja solvasin, sekä heittelin sitä paperitolloilla ja kuminpalasilla. Eihän moisesta hyötyä ollut, mutta jotenkin se ehkä helpotti. Epäilen tosin opettajani harrastaneen samaa tunteiden kanavointia koulukuvaani kohtaan kokeiden tarkastuksen yhteydessä.

Entäpä jos unohdetaankin oikean vastauksen korostaminen ja keskityttäisiin ajatteluprosessin oppimisen varmistamiseen? Kenties kotitehtäviä ei tarvitsisi antaa niin paljoa, satoja kuten minulla, vaan yksi tai kaksi huolella tehtyä tehtävää riittäisivät varmistamaan tavoitteen saavuttamisen.

En ole vielä valmis kutsumaan matematiikkaa ystäväkseni, saati vaihtamaan sen kanssa intohimoisia kielentämissuudelmia, mutta kenties olen valmis paiskaamaan kättä ja hautaamaan matemaattisen sotakirveeni. Sen jos minkä olen oppinut, että opettajan toiminnalla on väliä. Toivottavasti en itse onnistu haavoittamaan ketään ikinä, matematiikassa tai muussakaan aineessa.




maanantai 15. syyskuuta 2014

Rehellisesti sanoen

No niin, olen nyt jo kolmatta viikkoa tokaluokkalainen opsikelija (enkä näemmä osaa vieläkään tuota kirjoittaa). Miltä alkanut syksy sitten maistuu? Usein kevätpuolella alkaa ikuisenkin opiskelijan puhti hyytymään ja mieli irtaantumaan opintojen arjesta lomalaitumille. Kesäloman ideahan on mielen puhdistaminen ja henkisten voimavarastojen täydentäminen uutta lukukautta varten.

Mitäpäs jos tuntuu, että akut eivät olekaan kesän aikana lataantuneet? Siinä missä vielä vuosi sitten kirjoitin ihastumisen huumaa huokuvia tekstejä ja päivityksiä kuulumisistani opintojen viettelevässä seurassa, voisin mainita pari sanaa nykyisestä arjestamme, kertoa rehellisesti missä mennään. 

Voisi sanoa, että opinnot ovat kuin oikukas nainen:
Ensinnäkin olen kyllästynyt siihen, etten saa tehdä mitä itse haluan, vaan aina pitää miettiä mikä on opintojeni kannalta paras ratkaisu. Välillä tuntuu, ettei minua enää ole, on vain "me" ja "meidän" tarpeemme. Yksilöllisyyteni murenemisen lisäksi minua riivaa ajoittain kovasti se, etten saa itse päättää omasta ajankäytöstäni. Otetaan esimerkkinä loma-ajat. Olen omilla työtunneillani kerännyt itselleni lomapäiviä, jotka luonnollisesti unelmoin käyttäväni lepäämiseen tai johonkin, niin sanotusti akkuja lataavaan toimintaan tai vaikkapa työn tekoon. Mutta ei. Sen sijaan ME mietimme YHDESSÄ mitä ME minun (MINUN!!) lomillani tekisimme, mitä opiskeluhommia suunnittelisimme, mitä valmistelisimme ja mihin tenttiin lukisimme. Se tekee kipeää, sillä olen ihminen, olen mies, minun täytyy välillä saada olla ihan yksin ilman opintojeni jatkuvaa niskaan hengittämistä.

Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun tulin töistä kotiin, potkaisin työsaappaat jalastani, rojahdin sohvalle ja nautin pullollisen piristävää Lidlin vissyä. Ihan kaikessa rauhassa. Saatoin hetken mielijohteesta lähteä tapaamaan hyviä kamujani kuten yksinsoittoa tai bändisoittoa, tai lähteä morjestamaan ystävääni juoksulenkkiä. Ei minulla ollut mitään esteitä lähteä vaikkapa perheeni kanssa uimahalliin. Noin vain, ilman mitään tunnontuskia ja pelkoa illalla syyttävänä sojottavasta sormesta. Muistan myös ne kerrat, kun kävin suorittamassa kansalaisopistoissa lyhyitä yhden illan kursseja. Pari tuntia istumista, vähän käytäntöä, jonka jälkeen kiitos ja näkemiin. Ei velvollisuuksia, eikä jatkuvasti päivitystä vaativia henkilökohtaisia opiskelusuunnitelmia suorituspaineita lisäävine opintosuoritusrekistereineen.

Vuosi sitten opinnot tuntuivat vielä ihanalta ja kutkuttavalta kaikkinen uusine ja viehättävine piirteineen. Mitä sitten, jos hän vaatikin minua uhraamaan itselleen koko viikonloppuni, sellainen omistushaluhan oli vain jotenkin herttaista. Sitä paitsi maisterin paperi on vakava ja sitoutumista vaativa asia, ei siihen pidä suhtautua kevytmielisesti. Tuntui hyvältä olla tärkeä. Muistan kuinka kutkuttavaa oli ensi kertaa esitellä itsensä uusille ihmisille luokanopettajaopiskelijaksi. Ei minua haitannut ollenkaan puhua jatkuvasti ja lakkaamatta opinnoistani ja niiden etenemisestä, vaikka sitten vapaa-ajallani. Nyt sen sijaan olisin valmis muistelemaan hyvällä omalla tunnolla myös ex-harrastuksiani. Mitähän vaikkapa maanmainiolle seuramiehelle RC-lennokilleni nykyään kuuluu?

Olen myös huomannut, että opinnot käyvät kalliiksi. Öisin minua pitää hereillä sekä ahdistus tulojen menetyksestä, että piilokulut, joita opinnot vaativat. Tästä en kovasti kehtaa valittaa, koska tiedostan hyvin, että Suomessa yhteiselämä opintojen kanssa on harvinaisen halpaa ja yhteiskunnan puolesta hyvin tuettua verrattuna useimpien maiden maksullisten opintojen käyttöön. Itse asiassa, jo pelkkä ajatus tuntuu jotenkin...en tiedä, likaiselta. Maksaa nyt opinnoista. *pthyi*

Olen alkanut myös miettiä alavalintaani. Raotanpa jälleen hieman sieluni vereslihaa ja myönnän, että juuri nyt, juuri tällä hetkellä en ole ollenkaan varma tulenko jäämään eläkkeelle luokanopettajan työstä. Itse asiassa en ole varma tulenko edes ikinä tekemään minkäänlaista uraa opettajan ammatissa. En edes tiedä kiinnostaako kasvatustiede tieteenalana pätkääkään. Toisaalta omaatuntoani keventää oppilaitoksen siunaus "hyppiä kukasta kukkaan" ja jopa kehoitus kokeilla myös muita oppiaineita, sekä keräillä opintopisteitä eri yksiköistä (ent. Tiedekunnista).

Kieltämättä edellinen kuulostaa ääneen sanottuna nykytilanteessa aika hurjalta, mutta sanon saman minkä sanoin opinnoilleni niitä rauhoitellakseni: Rehellinen pohdinta ja sen ylöskirjaaminen on tärkeää myöhemmän reflektoinnin kannalta. Sitä paitsi ei yhden maanantaiaamun, tai yhden syyslukukauden muutaman ensimmäisen viikon motivaatiopula vielä oikeasti ole merkki luovuttamisesta, ei tokikaan. Veikkaanpa, että perusharjoittelun muodossa tapahtuva jalkautuminen tulevan työmaan pariin lokakuussa, saa opiskeluintooni taas uutta roihua. 

P.S. Teknisen työn tunneilla on kyllä kivaa.





tiistai 2. syyskuuta 2014

Pientä vilskettä

Kesä meni töissä "lomaillessa", elokuu "lomalla" lomaillessa ja syyskuussa alkoi koulu. Polttopuusavottaa, lasten koulukyyditsemistä, kodin siivousta, nurmikon leikkuuta, kuistin katon paikkaamista, vuotavan vessanhanan korjaamista, polttopuusavottaa, jätevesiuudistuksen murehtimista, yhden asian tekemistä, toisen valmistelua ja tuhannen muun suunnittelua, autoremppaa, ruoanlaittoa (koko ajan), omien opiskeluaikataulujen mahdottomalta tuntuvaa sumplimista, sinne, tänne, tonne. Iik, pitää mennä, nyt ei ehdi bloggailla enempää. Palataan taas!

P.S. Huomasin että vessanpönttö ei oikein vedä. Pitää varmaan tehdä sillekin jotain.
P.P.S Muistin huomanneeni asian jo viime kesänä. Ei sille tarvitsekaan tehdä mitään.


tiistai 29. heinäkuuta 2014

Ei kiitos, yritän vähentää

Facebook-pakoani on kestänyt nyt kymmenisen päivää. Ehkä. En muista tarkasti. Mitäkö olen tehnyt? Voi veikkoset, olen elänyt. Olen tavannut ystäviäni, olen lukenut kirjoja, olen lenkkeillyt, nikkaroinut kärsivällisesti ja hymyillen lasteni kanssa leikkimökin. Sen sijaan, että olisin aamulla ensimmäiseksi kaivanut kännykkäni esiin ja selaillut facebookia, olen ensi töikseni avannut seinänkokoiset 20m2:n parvekkeellemme johtavat puolikaariovet (kuvittele ovia, jotka ovat Disneyn Tuhkimo-elokuvassa, ne ovat samanlaiset), astellut yömekon helma kevyesti hulmuten tasanteelle, tarttunut molemmin käsin kaiteeseen ja nuuhkaissut sisääni raikasta ja aurinkoista aamuilmaa. Olen katsellut kuinka pikkulinnut leikittelevät kilvan yläpuolellani, olen rapsutellut luokseni tulleita kauriin vasoja, tai mitä ne bambit nyt ovatkaan. Sanalla sanoen olen nauttinut elämästä ilman facebookia.


Tai. No. Monen monta kertaa olen yllättänyt itseni halaamasta vaimoani takaapäin hänen selaillessaan puhelimella tai ipadilla facea, kuten minäkin aikoinaan. Olen "nuuhkinut" hänen hiuksiaan ja halaillut ylettömän pitkään, yrittäen vaivihkaa nähdä mitä somessa tapahtuu. Iiihan pikku vilkaisu vain....
Ketä minä huijaan! Onhan tämä nyt hyvänen aika hankalaa! Puhelimitse olen saanut kiinni viisi kaveria, tavannut noin kolme, yhdelle kaverille lähetin jopa vintagetyyliin sähköpostia. On kovin järkyttävää todeta, että siihen miksi ihmisiä tapaa nykyään yhä harvemmin tosielämässä, on syynsä. Olisi todella mahtavaa nähdä kavereita ja istuskella iltaa joka päivä, mutta eihän sellaiseen ole aikaa. Toki voisi ajatella, että aikaa olisi enemmän, jos kaikki eivät olisi kännyköidensä ja padiensa äärellä. Mutta toisaalta, iso osa kavereista asuu eri paikkakunnalla, osa eri maassa ja jotkut jopa toisella puolella maapalloa.. Eräs ystäväni, jonka tapasin livenä(!) kiteytti asian fiksusti: "Kyllä se facebook on nykyään vähän niin kuin puhelin ennen: jos ei sitä sinulla ole, vaikea sinua on tavoittaa ".


Kertoessani olevani facebook-lakossa olen huomannut lokeroivani itseni vapaaehtoisesti "erilaiseksi" muiden silmissä. Nykypäivänä FB:ttomuutta voisi verrata vaikkapa kasvissyöntiin tai raittiuteen ja niiden eri ehdottomuusasteisiin.
Vastaani on tullut hyväntahtoista ihmettelyä:


"Ai sä et käytä somea. Ollenkaanko? Siis mulle ihan ok ja must on tosi hienoo, et joku niinku pitää tollee kiinni periaatteestaan. Mut eiks teitä oo sellasiikin, jotka käyttää niinku vähä, tai sillee, et voi kattoo päivitykset, muttei ite päivitä? Ja sit sellasii, jotka voi käyttää twitterii tai instagrammii, mut sit ei tyyliin facee?"


"Joo, no mä arvelinkin, että sä oot "niitä", teillähän on noita lapsia aika liuta. Mites, onks se oikeesti niin, että te ette saa käyttää facen lisäks ehkäisyä?"


"Ooksä niinku ihan täysfacettomalla dieetillä? Voiksä niinku käyttää läppäriä, jos sillä on joku ollu faces? Tai reagoiksä siihen, jos huonees on joku joka käyttää facea? Tai siis haittaakse, jos seurassa joku muu käyttää?"


"Toi on kyl huikee juttu toi sun facedieetti, mä en ite kyl ikinä pystyis, mä tykkään niin facesta, etten mä vois olla ilman, mä oon ihan koukus....ootas, mulle tuli ilmoitus...Mut joo, oikeesti toi on tosi hieno juttu. Peace."


"Ohhoh! Etkö käytä ollenkaan? Siis edes seurassa, tai lomilla? Kerros nyt niinku mies miehelle, että eikö nyt sentään edes silloin tällöin tule kiusausta laittaa instagrammiin kuva lauantai-illan pihviateriasta, hä? *vink, vink*"


Lisäksi olen kohdannut hivenen punaniskaista, negatiivisempaa kommentointia:


"Ooksäkin niitä v****n 99 päivää-pellejä? Miten kukaan voi addiktoitua johonkin feizbh...feicb...faicbo..ihan sama!!! Voi morjens! Menisit sinäkin töihin, etkä elelis veronmaksajien rahoilla"


"Siis ei nyt millään pahalla, mutta eikö tuo oikeasti vaan hankaloita sinun ja läheistesi elämää? Tarkoitan, että eihän sinulla ole mitään terveydellistä, syytä olla ilman sosiaalista mediaa? Kyllä mä sen ymmärrän, että joku joutuu terveyssyistä välttämään facea ja twitteriä, mutta vapaaehtoisesti? Kyllä siinä vaan tekee itelleen asiat vaikeaksi, eihän tuollaista voi kutsua kyläänkään, kun ei tiedä voidaanko kattoa netistä yksi hauska video, vai loukataanko me tätä yhtä hihhulia."


Toki mukaan on mahtunut muutama pakollinen, tyystin epäasiallinen mikähän-on-pointtisi-kommentti:


"Joopa joo, olisi saunan taakse asiaa. Eivät valittaneet sodassa, vaikka ei ollut sähköä. Miksi siis nyt, kysyn vaan?"


"Etelän poika taitaa olla idiootti. Taitaisi tulla äitiä ikävä jos joutuis poron nylkemään tunturissa. Meillä rovan niemellä päin tuollaiset käytetään peto eläimille syötteinä."

Uskon tämähetkisen uteliaisuuden kavereideni kuulumisia kohtaan olevan täysin normaalia. Elän vielä siirtymävaihetta kohti puhtaasti livekontaktipainotteisempaa elämää ja tällä hetkellä minua vaivaa sekä somen aiheuttama jetlag että vanhanaikaisen face to face -elämän rutiinin puute. Säälittävää, myönnän.

Run baby run!


Note to self: Älä ikinä uhoa liikoja! Tai jos uhoat, selvitä ensin taustat!
Nyt nimittäin kävi niin, että (varsinkin tosielämässä) paljon kouhkaamani osallistumiseni ensi vuoden Tukholman maratonille on vaarassa peruuntua. Kävi nähkäätten niin, että kerskuessani juoksumotivaatiostani ja lupauksesta osallistua Tukholman juoksuun, kuulin kyseisen tapahtuman olevan yleisesti perin hankala osallistua siksi, että se järjestetään perinteisesti juuri samana päivänä kuin meillä kotosuomessa on koulujen päättäjäiset ja valmistujaiset. Pahaksi onneksi, tai siis perheeni kannalta hyväksi onneksi, ensi keväänä on erään läheiseni lakkiaiset. Niihin juhliin minun on yksinkertaisesti pakko päästä. Juhliin pääseminen tarkoittaa puolestaan sitä, että maraton jää kysesisenä päivänä väliin. Harmi juttu, mutta jatkan harjoittelua.


Vaikka maailma on juoksutapahtumia pullollaan, tuntuu kyseisen kilvan väliin jääminen haukkaavan ainakin hetkellisesti motivaatiota. Erään toisen läheiseni erittäin aktiivisen maratonharrastuksen perusteella tiedän pienempiä tapahtumia järjestettävän lähes joka viikko jossain päsin suomenniemeä. Pienet tapahtumat eivät kuitenkaan kiinnosta, sillä isossa tapahtumassa on aina se ison tapahtuman tuntu. Sitä paitsi isossa tapahtumassa yksittäisen juoksijan yllättävä nuupahtaminen ja kieriminen ojaan lepäämään ei aiheuta yhtä suurta huomiota kuin vaikkapa naapurissani juostavassa 43:n juoksijan Västilän Maratonissa saattaisi. Noh, ei auta lannistua. Maratonosallistumiseni oli lahja vaimoltani, eikä eikä etenkään häälahjahevosta ole suuhun katsominen. Siispä etsiskelen kalenterista jonkin uuden tapahtuman. Helsinki, Berliini, New York..onhan näitä.


Harjoittelu on muutoin sujunut mainiosti, suuresti rakastamani hellekelit ovat jatkuneet jo monta viikkoa, joten juokseminen on ollut varsin leppoista touhua. Toistaiseksi pisin lenkki on ollut reilut 18 km. Lenkin jälkeen olo oli miehekäs, kunnes tajusin etten ollut taapertanut edes puolta tulevasta kisamatkasta, mutta silti suorittamani alimatka oli vaatinut puolitoista kertaa tavoiteajasta. Ainoana pikkiriikkisenä miinuksena mainittakoon ajanpuute. En ymmärrä mitä oikein ajattelin ryhtyessäni ylipäätään harjoittelemaan maratonille! Jos minulla ei riitä aikaa moottoripyöräilylle, nurmikonleikkuulle, onkimiselle, varaston siivoamiselle, parille erittäin akuutille remontille, lasten kanssa touhuamiselle, soittamiselle ja elämiselle ylipäätään miten ihmeessä saatoin edes kuvitella ehtiväni nylkyttämään monen tunnin hitaita juoksulenkkejä, monta kertaa viikossa? Mainitsemani 18 km kesti reilut pari tuntia. Ja se ei ole oikeasti vielä edes pitkä lenkki. Tähän päälle vielä lyhyet kympin lenkit joka päivä, huhhuh.


Googlailin netistä juoksuohjelmia, mutta ne alkoivat kaikessa monimutkaisuudessaan lähennellä rakettitiedettä, joten otin ohjenuorakseni aiemmin mainitsemani maratonaktiiviläheiseni nyrkkisäännön "Mahdollisimman usein, mahdollisimman hitaasti, mahdollisimman kauas kotoa,". Tuohon nyrkkisääntöön lisäsin vielä muutaman salatieteisiin perustuvan jaottelun "viikossa yksi tosi pitkä, loput lyhyempiä, välillä vähän nopeampia". Näillä ajattelin pärjätä. Ainakin siihen asti, että kehitys pysähtyy.


Koska olen tosissani harrastukseni kanssa, ostin uudet juoksukengät ja pienen ruutuvihon lenkkien merkkaamista varten. Tapani mukaan tein kaupat vääränkokoisista ja huonosti sopivista jalkineista. Kenkien käyttämisen mahdollistavien lisävarusteiden, kuten rakkolaastareiden ja kangasteippien suuri kulutus pienentää alelaarista löytämieni jalkineiden ja normaalihinhtaisten jalkineiden erotuksesta syntynyttä säästöä. Lisätään listaan toinen note to self: Säästä toki, mutta älä kengissä!


P.S. Hankkimani vihko on juuri sopivan kokoinen.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Raparperin alla, äidin kasvimaalla...AUTO?!

Kirjoitan nyt tuohtuneena. Tai en itse asiassa ole enää tuohtunut. Olin sitä eilen ja eilen tuohtuneena päätin kirjoittaa mahdollisimman pian jotain aloittamalla virkkeellä "Kirjoitan nyt tuohtuneena". Olin niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että olisin saattanut yhtä hyvin valita tuohtumuksen tilalle "olen pöyristynyt" tai "olen vimmoissani". Sanaa pöyristynyt pyrin välttämään, koska jostain syystä kirjoitan sen usein hätäpäissäni(varsinkin tuohtuneena) väärin, eikä kukaan ota vakavasti sieraimet suurina kirjoittamaani, kylän nuorten julkista kaljoittelua kritisoivaa, kantaaottavaa mielipidekirjoitustani, joka alkaa sanoilla "Olen pyöristynyt koska..".


Yhtä kaikki, tällä kertaa valitsin kiukkuani kuvaavaksi ilmaisuksi tuohtumuksen. Mitä tuohtumukseni sitten koski? Kaikki alkoi siitä kun taannoin pakkasimme maallisen omaisuutemme ja lähdimme kaupungista valloittamaan Pirkanmaan ääriltä hankkimamme maapalstan. Kun perhekuntamme vankkurit oli purettu, korskuvat hevoset syötetty ja juotettu, ja olimme asutteent taloksi tuolle vihoviimeiselle korpiseudulle, iskin hakkuni ja lapioni isänmaan multaan ja aloin muokkaamaan maata mieleisekseni. Mahtavaa! Mies ja lapio. Ihminen ja luonto. Minä ja pihamaani, yhdessä, harmoniassa. Olin onnellinen, saisin möyriä omalla pihallani kuinka tahtoisin, leikata nurmikkoa, polttaa risuja, haravoida lehtiä, kompostoida, pitää luonnosta huolta. Aah, oma puhdas piha.


Mutta kuinka ollakkaan, jo ensimmäisen lapioniskun jälkeen tuohduin, vimmastuin ja pyöristyin (No niin, taas!). Kaivaessani kanalalle ulkoaitausta, kuulin rusahtavan äänen. Mitä löysin? Löysin mullasta lasinsiruja. Ei hätää, tyynnyttelin itseäni, sinne on vain pudonnut joku vanha lasipullo, niitähän tiputeltiin ennen vanhaan sinne tänne. Hymähdin ja jatkoin töitäni. Tuohtumus, vimma ja pyöreys(äh, antaa olla) kuitenkin saivat lisää bensaa liekkeihinsä, kun huomasin, että satunnaisen lasipullon sijaan joku muinainen alkuasukas oli haudannut pihaan kokonaisia ikkunalasiruutuja! Samasta paikasta lapiooni osui myös vanhoja maatalouskoneiden osia ja muttereita. Oma, rakas, puhdas paratiisini onkin kaatopaikka! Löytöni eivät nimittäin rajoittuneet näihin saasteisiin. Muutamien vuosien kuluessa olen löytänyt pihaltamme muun muassa: maahan haudattua muoviroskaa, pressuja, lasipulloja (muovikasseissa!), tiiliromua, kymmenisen neliötä kattopeltiä, pisoaarin(niinpä?!), noin 2 kpl Opel-merkkisen auton moottoria, lisää lasinsiruja, lukematon määrä ruuveja, nauloja, pultteja ja saranoita, maahan haudattua asbestilevyä (kiitokset alkuasukkaille), sähköpylvään osia, ja ikään kuin sokerina pohjalla mainittakkoon takapihan marjapuskien alta löytynyt auton runko! Jep, siellä lepää akseleineen päivineen.


Ekohippiä ja vihreän ideologian kannattajaa minusta ei saa tekemälläkään. En hyväksy sitä,  että ekologisuus on saanut julkisessa keskustelussa lähes uskonnon aseman ja että ilmastonmuutokseen ja sen syihin kriittisesti suhtautuvat tuomitaan oitis kerettiläisksi, minua myös ärsyttää se, että ekologinen ja vihreä ovat nykyään mainostekstien käytetyimpiä avainsanoja, mitä tahansa maan ja taivaan väliltä myydäänkin. Itse ajan yksityisautolla niin usein kuin mahdollista, syön lihaa ja jos rahaa on, ostan kaikkea uutta kivaa vaikka tiedän, etten ehkä oikeasti tarvitse sitä. Kaikesta tästä huolimatta arvostan suuresti puhdasta luontoa ja ympäristöä: sinistä taivasta, vihreää nurmea ja valkoista hankea. Ymmärrän myös vastuuni arvostamieni asioiden olemassaolon edesauttamiseksi.


Voi olla, että minulta ei jää jälkeläisilleni kovin suurta maallista omaisuutta, mutta värikkään ja ylitsevuotavan rikkaan henkisen perinnön lisäksi haluan jättää jälkeeni mahdollisimman siistin elinympäristön, pihamaan. Ymmärrän toki, että muutama vuosikymmen sitten asiat tehtiin eri tavalla kuin nyt. Silti tuntuu jotenkin kohtuuttoman vastuuttomalta ja lyhytnäköiseltä katsantokannalta, että maatumaton materiaali, siis rehellinen jäte on joskus ollut tapana ihan vaan haudata maahan. Muutaman kymmenen metrin päähän talosta.


Pistääkin miettimään, mikä nyt on lyhytnäköistä ja vastuutonta? Mitä ovat tämän päivän takapihalle haudattavat lasinsirut? Sillä en toki halua, että lapsenlapseni pyöristyvät minun ajattelemattomuuteni tähden.


PS. Myydään autonrunko ja Opelin moottoreita varaosiksi tai kunnostukseen.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Uutiset: kotimaa



Torstai 16.7.2014

Mies hukkui facebookista Orivedellä

Orivesiläinen, kolmekymppinen mies katosi torstaina aamupäivällä facebookista. Mies oli ollut aktiivisena, onlinessä tuttuun tapaan ainakin noin kello 10:14 asti, jolloin hän oli tykännyt kaverinsa tilasta ja kommentoinut sarkastisesti toisen kaverinsa kuvaa. 
Kadotessaan miehellä oli profiilikuvanaan huonosti potretiksi naamioitu selfie ja statuspäivityksenä mystinen viesti "Henrik is off to facebook next 99 days".
Omaiset ja facebookin lähipiiri huolestuivat miehen poissaolosta, kun kun keskusteluikkuna kertoi, normaalisti läsnäolevan ja osallistuvan miehen olleen viimeksi aktiivisena 3 tuntia sitten. "Tällainen ei ole ollenkaan hänen tapaistaan", toteaa eräs miehen kavereista. 
Miehen katoaminen käynnisti pienessä kylässä huhumyllyn ja onpa nettipoliisin korviin kantautunut jopa varmoiksi väitettyjä tietoja, että mies olisi havaittu tosielämässä istumassa puutarhatuolissa keskustelemassa kasvotusten toisen elävän ihmisen kanssa. "Tällaiset hevosmiesten tietotoimiston juorut voidaan jättää omaan arvoonsa. On hyvin todennäköistä, että mies on vain hetkellisesti offlinessa käsittelemässä julkaistavaksi tarkoitettuja kuvia, tai vilkuilemassa tosielämää sen verran, että siitä saa värikkäästi kertoen mehevän jutun statuspäivitykseen", tyynnyttelee Pirkanmaan netpoliisin päivystäjä Markku Hejoneesi. Poliisi kehoittaakin omaisia odottelemaan rauhassa sillä yleensä niin sanotut offline-karkulaiset palaavat aktiivisiksi viimeistään kolmen vuorokauden kuluttua. "Kyllä tosielämän routa someporsaan onlineen ajaa", hymähtää netkonstaapeli Hejoneesi. Kaikista mahdollisista havainnoista miehen liikkeistä verkossa pyydetään ottamaan yhteyttä Pirkanmaan netpoliisiin.   
- Lihva Peukumäki, Pirkanmaan verkkouutiset 
(Tykkää artikkelista facebookissa ja voita vuoden verkkolehtitilaus ilmaiseksi)


 Lauantai 19.7.2014
Orivedellä facebookista kadonnut mies löytyi
Torstaina kadonneeksi ilmotettu kolmekymppinen mies on löytynyt.  Naapurit olivat törmänneet mieheen sattumalta kaupan kassajonossa tämän tervehdittyä heitä yllättäen. Naapurit olivat taluttaneet miehen kotiin ja rauhoitelleet miestä "tykkäämällä" tämän löytymisestä ja jakamalla tiedon sosiaalisessa mediassa. Mies oli löydettäessä fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta henkisesti hämmentynyt. Shokin ja tosielämän yliannoksen oireisiin viittasivat kuitenkin valpas katse, päättymätön puhetulva ja halu fyysiseen kontaktiin, mies oli kätellyt löytäjänsä ja läimäytellyt toverillisesti selkään. Omaiset ja lähipiiri kiittävät kaikkia etsintöön osallistuneita, erityisesti Pirkanmaan offline-pelastuspartioiden vapaaehtoisia digijalanjälkikoirineen.
- Lihva Peukumäki, Pirkanmaan verkkouutiset


Sunnuntai 20.7.2014
Nyt puhuu Offline-Henrik "Olin uhri"

Orivesiläisen omakotitalon pihamaalla hyörii vapautuneen oloinen mies. Pitkänhuiskea, entinen miesmalli ja astronautti Henrik Katto ponnahti julkisuuteen viime viikolla kirjautumalla yllättäen ulos facebook-yhteisöpalvelusta. Jälkeensä hän jätti viestin, jossa kertoi palaavansa aktiiviseksi yhdeksänkymmenenyhdeksän vuorokauden kuluttua. "Onhan se pitkä aika nykyihmiselle olla ilman minkäänlaista sosiaalista kontaktia, mutta valloitettuani paljain jaloin mount Everestin, ajattelin kokeilla jotain uutta, jotain äärimmäistä haastetta", Katto hymyilee ja sivelee tiheää, koko leuan peittävää parransänkeään.

Mutta mistä idea moiseen kokeiluun ja miksi juuri nyt? "Olin miettinyt facebookin käytön vähentämistä jo pidemmän aikaa. Jossain vaiheessa tulin huomanneeksi, että olen onlinessä kaiken aikaa. Huomasin myös facebookin tarkastamisen pinttyneen alituiseksi tavaksi, selailin puhelimeni netillä facebookia niin tiheään, että se alkoi haitata työtäni orpoleskien aivokirurgian erikoisyksikön yliylilääkärinä", myös syvänmerentutkijana kunnostautunut Katto kertoo ja hörppää itse kasvattamastaan ja paahtamastaan erikoiskahvilajikkeesta jauhettua kahvia. Hän jatkaa "Ajankohta tällaiselle, sanoisinko jopa kreisille, sosiologian kenttätutkimukselle sattui minusta riippumattomista syistä. Hyvä ystäväni, suomalaisen appleismin johtava iprofeetta heitti puolihuolimattomasti haasteen, facebookissapa hyvinkin, ja minä tartuin koukkuun". Hymyillen löytöeläinten ystävä ja luomuruoan puolestapuhuja Katto kertoo kirjautuneensa ulos facebookista siltä istumalta. Rauha ja vapaus täyttivät kuulemma samantien tämän musiikinkin saralla menestyneen merkittävän sävellajilöytöretkeilijän olemuksen. Hän harmittelee ainoastaan sitä, ettei tullut kirjanneeksi mihinkään ylös milloin saa seuraavan kerran avata facebookin. 

Siinäpä selvästi tyytyväinen mies. Jätän Kasvatustieteen tohtorin istumaan huoliteltuun japanilaiseen puutarhaansa ja selailemaan tiibetin vuosinaan kirjoittamaansa elämäntapateosta "Kemisti". Vilkutan hyvästiksi. Katto väläyttää vitivalkeaa hymyään ja huikkaa silmää iskien "saa tykätä ja jakaa". Kukapa tästä veikosta ei tykkäisi, hymyilen ja huomaan jo odottavani miehen paluuta onlineen.

P.S. Katon saavutukset taiteen, tieteen ja humanismin saralla perustuvat miehen statuspäivityksissään luomaan kuvaan.
- Sauno M. Ajakkara, Hyvää-Päivää verkkolehti.




torstai 10. heinäkuuta 2014

Hyvä on, tehdään tästä julkista beibe..

Miehen vuoteen ei loppujen lopuksi mahdu montaa päivää jotka voisi unohtaa ilman anteeksiantoa. Mieleen tulee oikeastaan vain kolme:  Vaimon syntymäpäivä, hääpäivä ja auton katsastuksen eräpäivä. Lasten syntymäpäiviä ei tarvitse muistaa, koska a) he eivät unohda niitä ja b) vaimoni ei unoda niitä. Kohta b) pätee myös oikeastaan kaikissa muissa mahdollisissa jollain lailla merkityksellisissä päivissä.

Tällä kertaa ajankohtainen merkkipäivä oli hääpäivä, jonka muistin ajoissa. Itse asiassa jopa niin hyvissä ajoin, että ehdin hankkia lahjan hyvissä ajoin ennen viime hetken paniikkia. Tällä kertaa sijoitin viimeiset pennoseni sekä uusimmat lomarahani elektroniikkaan ja ostin vanhan puhelimensa kanssa kiukuttelevalle vaimolleni uuden iphonen. Mitä ilmeisimmin lahja oli iloinen yllätys, mutta niin oli myös tuleva oma lahjanikin. Uudella tuulennopealla puhelimellaan vaimoni pääsi näppärästi nettiin ja hetken kuluttua sainkin kaikilla iphonen mahdollistavilla medioilla kehoituksen mennä lukemaan sähköpostini. Postilaatikossa odottaisi häälahjani.

Arvaatteko mitä sain? No minäpä kerron. Minä olen nyt onnellinen... huh, uskallankohan edes sanoa julkisesti...no, menköön, minä olen nyt onnellinen... 

...2015 Stockholm Marathonille osallistuja. Tadaa! 

Lahja tuli täytenä yllätyksenä. Tai siis olinhan siitä toki puhunut ja ylipäätään maratonille osallistumisesta pitkään haaveillut, mutta silti ajoitus yllätti. Positiivisesti. 

Ihan täysin ennenkokematon tapahtuma maraton ei minulle ole, osallistuin taannoin kahtena vuonna samaiselle city maratonille Helsingissä. Molemmat juoksut menivät muistaakseni aikahaarukkaan 04:40-04:45. Silloiset osallistumiset juonsivat juurensa työporukkamme kunnialla suorittamasta Finlandia-hiihdosta ja sen aiheuttamasta minähänpystynvaikkamihin -buumista. En voi kerskua olevani ruumiinrakenteeltani klassisen kestävyysurheilijan perikuva. Siksi en aluksi edes uneksinut 75 kilometrin hiihtourakasta, saati sitten 42 km juoksemisesta. Kuitenkin samankuntoisten porukassa harjoittelu ja yhteinen päämäärä potkivat kummasti eteen päin ja joka kerta pääsin maaliin. Joskus uupuneena ja joskus lopen uupuuneena.

Parasta antia tuollaisissa massaurheilutapahtumissa on kaikkien tunteman muinaisen radioäänen hehkuttama "suuren urheilujuhlan tuntu". Tunnelmaa on vaikea kuvata sanoin, sellaista väreilevää jännitystä ja kutkutusta odottavasta koitoksesta. Liikkeellä on paljon, tuhansia ihmisiä, eikä väliä kenen tahansa kanssa pysähdytkään juttelemaan, puhuttavaa riittää: Onko tavoiteaikaa, miten olet harjoitellut, oletko aiemmin juossut, miten tankkasit, missä täällä on vessa? Myös itse suorituksen aikana on hyvä henki päällä ja osallistujat tsemppaavat toisiaan ja reitin varrelle kerääntynyt yleisö kannustaa kisailijoita. Maalissa fiilis on hieno, kun vihdoin saa lopettaa juoksemisen ja kamala olo alkaa hellittää otettaan. Endorfiinipöllyissä on mukava köpötellä jäykin jaloin kisa-alueella ja fiilistellä tapahtumaa. Mutta kuten sanoin, tunnelmaa on hankala kuvailla, se pitää itse kokea. Vaikka keväällä Tukholmassa.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Siipikarjapaimen

Kuutisen vuotta sitten muutimme pois kaupungista. Tavoitteenamme oli löytää sellainen kotipaikka, jossa:
A) Kukaan kyttääjänaapuri ei ohjeistaisi pysäköimistäni kiinnittämällä nimettömiä lappuja autoni tuulilasiin.
B) Olisi tilaa leikkiä maanviljelijää ja puutarhuria, sekä lääniä pitää kotieläimiä, kuten kissoja, koiria, kanoja..mitä näitä nyt on.


Eihän asuinpaikkamme mikään maatila ole, mutta tupamme syrjäinen sijainti ja suurehko piha ovat mahdollistaneet sekä omien että vieraiden autojen pysäköimisen täysin mielivaltaisesti, sekä erinäköisten elukoiden kesäasumisen pikkuisessa talouskeskuksessamme. Kaiken kaikkiaan meillä on ollut yhteensä 3 koiraa, 2 omaa ja 3 vuokralammasta, kolmisenkymmentä kanaa, tosi monta kissaa sekä erinäinen määrä lastemme löytämiä ja ehjäksi rakastamia (villi)eläimiä. Kunnollisen piharakennuksen puuttuessa, kaikki eläimet ovat asuneet meillä vain kesäisin ja talven tullen ovat muuttaneet kuka mihinkin. Mainittakoon kuitenkin, että kissat ja koirat ovat toki saaneet sijan myös talven ajaksi.


Tänä kesänä innostuimme taas hankkimaan kanoja. Pari kesää tyhjänä ollut kanala vaati ehostusta. Ulkoaitaus rakennettiin uusiksi ja siihen lisättiin ilmauhkaa vastaan häkkikatto. Pykäsin kanoille myös toisenkin kämpän munintabisnestä varten. Panostimme siipikirjanpitoon rahaa oikein tosissaan ja hankimme agrimarketista lattialle eläinsahanpurua (se on ilmeisesti tähän tarkoitukseen parempaa kuin puusahanpuru, tai muutenvaansahanpuru) sekä juoma-automaatin. Juoma-automaatista olen innoissani. Aiemmin vesipisteen virkaa toimitti laaja astia, joka laitettiin vedellä täytetyn ämpärin avoimen suun päälle, pienten tikkujen varaan väärinpäin ja käännettiin ripeästi toisinpäin, jolloin ämpäri oli väärinpäin ja alusastia oikeinpäin ja, ja ja...eikös kuulostakin mahdottomalta? No sitä se onkin! Jos vesi jollain kumman keinolla sattui pysymään astiassa, oli se kolmen minuutin siipikarja-arjen jälkeen kananpaskasta ruskeaa kuravettä. Vaan nyt on toisin! Nyt kanoilla on 12 litran vesiautomaatti, josta rouvien sopii ryypiskellä sivistyneesti.


Asumme Pirkanmaan itäosissa, lähellä keski-Suomea. Jostain syystä täällä päin kotomaatamme kanankasvatus tai munien tuotanto ei ole suuressa huudossa ja etsinnöistä huolimatta emme löytäneet sopivaa kanalaumaa läheltä. Munanetin (jep, se on ihan oikea alan harrastajien nettisivusto) keskustelupalstoilta löysimme toki omalta kylältäkin myynnissä olevia kanoja, mutta 25 euron kappalehinta erikoisrotuisesta kääpiösilkkisifonkipatonkikukkopojasta tuntui kohtuuttomalta.  Emme olleet etsimässä ystäviä tai olohuoneessa asustavia lemmikkejä, vaan ihan tavallisia kanoja, jotka asuvat kanalassa, syövät ruoantähteemme ja munivat munia.


Loppujen lopuksi, kuten aiempinakin vuosina,  kananhankintareissumme suuntautui muna-Suomeen, eli Satakunta-Varsinais-Suomi -akselille. Löysimme Huittisista kanalan, jonka kanapopulaatio alkoi olla munaelinkaarensa (*tirsk) loppupäässä ja viimeistä matkaa vailla. Kun olimme hakemassa kanoja, tilan vanha emäntä kertoi kanojen munintaprosentin olevan vielä jopa 70%. En tiedä onko 70 hyvä vai huono munintaprosentti, tai mitä munaisuus prosentteina itseasiassa edes tarkoittaa, mutta koska olin hetkeä aiemmin hieman väritetysti kertonut tietäväni kanoista kaikenlaista, tyydyin nyökkäämään, suikistamaan suuta ja sisäänpäin henkeä vetämällä totemaan asiantuntevasti "juuh".
Kananhakureissu oli kaikenkaikkiaan mukava roadtrip. Ystäväni lähti mukaan repsikaksi ja reilu sadan kilometrin matka taittui rattoisasti jutellessa. Haimme menomatkalla kaupasta tyhjiä banaanilaatikoita koko pienen mintunvihreän VW polon täydeltä ja karautimme navigaattorin opastamana halki idyllisen Satakunnan, mummolamaisen maatalon pihaan. Esittäytymisten ja rupatteluiden jälkeen lastasimme ja laskimme laatikoihin 10 kanaa, tuumasin sen olevan juuri sopiva määrä. Lompakkoa kaivaessani, vanha rouva toppuutteli maksun olevan tyystin vapaaehtoinen, kanathan olisivat muutoin joutuneet autuaammille orsille. En kuitenkaan rohjenut aivan ilmaiseksi munamasiinoita ottaa, joten lyhyen liikeneuvottelun jälkeen sovimme kauppahinnaksi euron per kana. Kaikille jäi hyvä mieli, paitsi ehkä kanoille, joiden kuulin keskenään supisevan "Tässäkö on kiitos, tämänkö arvoisia me olemme!?"


Matka oli pitkä ja pahanhajuinen. Pikku välihuomautuksena mainittakoon, että pienen Polon sisäilmatila ei ole läheskään riittävä tarjotakseen raikasta hengitysilmaa kahdelle raavaalle miehelle ja kymmenelle hädissään paskovalle kanalle. Paluumatka sujui väkevissä merkeissä (emme tosin kumpikaan muista siitä mitään).  Perillä yllätys oli suuri, kun laatikot purettuamme huomasimme kymmenen kanan sijasta kanalassa vaeltavan 13 kotkottajaa. En lähtenyt palauttamaan ylimääräisiä, se sopi myös omalletunnolleni. Heti uuteen kotiinsa päästyään kanat saivat osakseen ylenpalttista huomiota, hellyyttä, sekä vettä, jyviä, rehua, kalkkia ja kasoittain voikukan lehtiä. Taloutemme pienet kanankasvattajat alkoivat siis oitis kantaa huolta kanojen onnellisuudesta.


Jännitin kovasti seuraavaa päivää, koska silloin selviäisi mitä "munintaprosentti 70", oikeasti tarkoittaisi. Aiempina vuosina kanat ovat tehtailleet munan päivässä. Tämä on johtanut siihen, että loppukesästä olemme olleet helisemässä munakuorman kanssa. Olemme kehitelleet erilaisia käyttötapoja munille. Ylensyömisen ja kolesterolimyrkytyksen lisäksi, olemme muun muassa harrastaneet munankätkentää ilman että kukaan edes yrittää löytää niitä, olemme heitelleet ohilentäviä vesilintuja munilla, lisäksi olemme myyneet paikkakunnalla vieraileville kesämökkiläisille kalliita, mutta runsain terveyshyödyin perusteltuja munakylpyjä. Eivätkä tämän vuoden kanatkaan tunnu huonommaksi jäävän. joka päivä olemme keränneet kanalasta keskimäärin 12 munaa.


Mutta kuten sanonta kuuluu "Ei kanoja kukoitta", aloimme mekin haalia kanalaumalle kaitsijoita. Koska kukot ovat munabisneksessä vähemmän arvostettua kansaa, eivät niiden hinnat päätä huimaa. Tällä kertaa kukot löytyivät läheltä, paikallisesta pikkukanalasta. Jälleen kerran kaupanteko onnistui ja niin myyjälle kuin ostajallekin jäi voittajafiilis. Muutoin hinta/laatusuhteeltaan hyvissä kukoissa on yksi ainoa miinuspuoli, ne ovat nuoria, aivan liian nuoria ja kokemattomia. Tilannetta voisi verrata työelämän tilanteeseen, jossa nuori, yliopistosta ennenaikaisesti valmistunut, ihmisten kanssa tehtävän työn sijaan tutkijan uraan asennoitunut luokanopettajapoika joutuu täysin yllättäen vt. rehtoriksi lakkautettavaan kyläkouluun. Tehtävänään hänellä on motivoida 6 hengen, piakkoin eläköityvä ja riitaisa naisopettajaporukka jaksamaan vielä kaksi lukukautta työn parissa uutta opetussuunnitelma 2016:aa tarkasti seuraten ja perustella miksi rouvien tulisi ottaa ipadit käyttöön perusopetuksessa. Täysin mahdoton tilanne. Kuten kuvitteellisen esimerkin maisterismies, tarhamme kukkopojatkin totesivat hyvin pian tilanteen toivottomuuden ja vetäytyivät kahdestaan ulkoaitauksen kauimpaan nurkkaan siilipuolustukseen.


Huomasin kukkopoikien tuskan ja naisvaltaisen talomme ainoana miehenä ymmärsin tilanteen. Tein kukoille ulos oman katetun orren, jonne vetäytyä ihmettelemään maailman menoa. Ulko-orresta tuli aika mukava paikka, olen toisinaan käynyt siellä itsekin rauhoittumassa.


Aiemmat kanat ovat olleet White Leghorn-rotuisia, puhtaan valkoisia ja keskenään identtisiä kanoja. Tällä kertaa kanat ovat rodultaan ruskeita Hy-Lineja. Hyvää tässä rodussa on se, että kanat ovat selkeästi erinäköisiä. Lapsemme ovat ottaneet kukin itselleen henkilökohtaisen lemmikkikanan ja nimenneet  ne. Laumasta löytyy muun muassa Celine Dion (eli Seli), Juhatapio(päästään kalju kana), Fred (aapiskukon näköinen kukko), Hockley (toinen kukko, lauman kiintiömusta), Norjalaiskulmakarvainen (sillä on ilkeät norjalaiskulmakarvat ), Juhatapio (laumassa on toinenkin kalju kana), Makkiemesser (?), Rose, Lila jne.


Kanoilla näyttäisi siis olevan yksilölliset persoonallisuudet. En vielä kovin tarkasti osaa esitellä yksilöiden luonteita, mutta ainakin valtasuhteista voin todeta, että kukot ovat selvästi alistettuja. Itse asiassa Hra. Hockely oli mitä ilmeisimmin saanut tarpeekseen kanalan huonost ilmapiiristä ja paennut häkistä jollain mystisellä tavalla. Hän ei jättänyt viestiä, ei mitään. Frediltä tiedustelin Hockleyn liikkeistä, mutta tämä ei pukahtanut mitään. Vetosi johonkin kukkojen väliseen kunnioitukseen ja verivalaan. Annoin asian olla. Kanat puolestaan ovat luoneet oman nokkimisjärjestyksen laumaansa. En ole varma kuka on loppujen lopuksi suurin johtaja, mutta ilmeisesti ainakin Celine Dion käyttäytyy diivan elkein ja yrittää alistaa muita. Toisaalta myös Norjalaiskulmakarvainen tuntuu olevan hallitsevassa asemassa. Ilmiselvää on ainakin se, että Juhatapiot eivät ole hierarkiassa kovin korkealla, kaljuun kopauttamalla muut osoittavat olevansa näitä parempia. Olen suunnitellut heille tupeita.


Kuten mainitsin, lapsemme ovat erittäin motivoituneita ja työlleen omistautuneita kananhoitajia. Erityisesti nelivuotias lomittaja hoitaa osuutensa kiitettävällä pieteetillä. Olen toisaalta hivenen huolestuneena katsellut kanojen reagointia hänen vieraillessa kanatarhassa. Nähkäätten, olen pannut merkille, että eläimet ylipäätään suhtautuvat kuopukseemme kahdella tavalla: Ne yrittävät joko syödä hänet, tai yrittävät adoptoida tämän laumaansa. Eilen satuin sivukorvalla kuulemaan, kuinka Celine Dion ja Norjalaiskulmakarvainen kävivät jo tyttärelleni läpi alustavaa työehtosopimusta ja 24 kuukauden määräaikaista työsuhdetta (hyvillä ehdoilla se tunnustettakoon), mikäli tämä liittyisi laumaan. Tarjous kuulemma oli voimassa vain tänään. Sinällään lupaavan työhaastatteluksi kääntyneen tilanteen laukaisi Norjalaiskulmakarvaisen hallitsematon reaktio, tämän yhtäkkiä kääntäessään takkinsa ja alkaessa nokkia kuopuksemme kengännauhoja.


Tällä hetkellä tilanne kanalassa on rauhallinen ja harmoninen. Ainoa varjo kanaharrastuksemme yllä ovat harakat, jotka ovat löytäneet taas pihallemme ilmaisen munitusrehun ja ruoantähteiden toivossa. Liekö yllättävän yhteisen vihollisen aiheuttama kollektiivisuuden tunne vai mikä, mutta jäljelle jäänyt Fred-kukkokin oli päässyt kanojen kanssa samalle orrelle yöksi. Uskon, että päivittäinen kannustukseni, psyykkaamiseni ja ns. "äijien juttuhetket" koulivat hänestä vielä laumanjohtajan. Hra. Hockelyn paluuseen en enää usko, hän on ollut karussa jo kaksi yötä. Vaikka kuka tietää vaikka, hän olisi lähtenyt etsimään itseään ja mietiskelemään lammasaitaukseen, palatakseen joskus kanalaan ottamaan johtajuuden? Kanat puolestaan munivat säännöllisesti ja koko porukan tuotto on ollut 10-12 munaa päivässä. Se on miten tahansa laskien parempi kuin munintaprosentti 70.  Loppujen lopuksi uskon kanalastamme löytyvän onnellisten, tyytyväisten tai ainakin jollain tavalla elämään positiivisesti suhtautuvien kanojen munia.