En edes muista milloin harrastus varsinaisesti
alkoi tai mikä sen pariin johdatti. Liekö syynä tv:n huono tarjonta vai
ylimääräinen aika, kuka tietää. Ensimmäisen kosketuksen tosi-tv:n äärelle
muistan saaneeni lähes 20 vuotta sitten Selviytyjät-sarjan ensimmäisen
tuotantokauden myötä. En varsinaisesti pitänyt sarjasta, mutta se oli jotain
uutta. Oli kuumottavaa saada seurata käsikirjoittamatonta ohjelmaa, jossa
ihmiset toimivat spontaanisti. Mitä tahansa saattoi tapahtua. Tai niin meille
uskoteltiin. Silloin uskoin sokeasti tarinan todeksi, nykyään erona on se, että
tiedän vain uskovani tarinan todeksi. Siinä on hiuksen hieno ero, esitän
valveutunutta, mutta elän silti mukana täysillä.
En minäkään aluksi hypännyt sokkona mukaan,
ei veikkoset. Homma taisi alkaa viattomalla kanavasurffailulla ja
paheksumisella: ”Voi hyvänen aika mitä täältä tulee! Katso nyt, tosi-tv:tä
talviolosuhteissa ajavista rekkakuskeista.” Jatkoin selailua ja paheksuntaa: ”Ei
kerta kaikkiaan, taas tulee lentoturmatutkintaa. Ja täällä seurataan
kullankaivajien taistelua erämaassa. Yhyy, onpa rankkaa.”
”Voi ei, kylläpä on Michiganin eläinlääkärillä taas kiire päivä, kanin jalan kipsaus ja lampaan lisäkiveksen poisto, huijui.”
”Voi ei, kylläpä on Michiganin eläinlääkärillä taas kiire päivä, kanin jalan kipsaus ja lampaan lisäkiveksen poisto, huijui.”
Mutta, mutta, jotta saatoin paheksua
poliisien arkea, ulosottomiesten työtä, huutokauppoja, uima-altaan rakentajia,
New Yorkin leipurimestaria tai Bondin rantavahtien draaman täytteistä työtä,
minun piti seurata sarjoja vähän. Annoin pikkusormen. Aloin seuraamaan sarjoja
enemmän. Yhtäkkiä paheksuntani alkoi muuttua mielenkiinnoksi. Mielenkiintoni
taas lisäsi myötätuntoa työntekijöitä kohtaan ja halua oppia heidän arjestaan. Pikkuhiljaa
kelkkani kääntyi ja innostuin asiasta. Aluksi olin tökkinyt realitya inhoten
pitkällä tikulla, mutta loputa huomasin seisovani nilkkojani myöten tosi-tv -lantalassa
ja lapioivani selkä märkänä.
Nykyään seuraan muutamaa sarjaa intensiivisesti
ja elän vahvasti mukana. Tiedän esimerkiksi, kuinka avustetaan lehmän
poikimisessa. Tärkeintä on saada etusorkat ensin ulos, sitten ei muuta kuin
vetämään. Toisinaan käy niin, että vasikka on liian suuri, eikä mahdu tulemaan
lantiokanavasta. Tällöin joudutaan uhraamaan joko emä tai vasikka. Joudutaan jopa
käyttämään sahalankaa. Raaka peli, mutta sellaista se on. Ette te
kaupunkilaiset taida ymmärtää, mutta tämä kuuluu elämään. Jos lehmä on puolestaan
apaattinen vaikka kaiken pitäisi olla ok, on syynä todennäköisesti kaliumin
puute, sitä nähkääs ei juuri luontaisesti löydy Michiganin maaperästä. Ei
hätää, minulla…tai siis tohtori Polilla on kaliumia auton takakontissa, lehmän
vointi kohenee puolessa tunnissa.
Olen seurannut Bondin rantavahteja 11 kauden
ajan ja minulla alkaa olla melko hyvä käsitys vedenalaista virtauksista, rannan
eteläpään vaarallisesta riutasta sekä rantavahtiporukan rennosta australialaisesta
työilmapiiristä. Olen oppinut huomaamaan, kun uimari on pulassa. Välillä näkyy
pää pinnalla ja välillä painuu uppeluksiin, ja siinä vaiheessa meillä rantavahdeilla
on jo kiire. Kyse voi olla sekunneista. Osaan iloita taitavasti suoritetusta
pelastuksesta ja haluaisin taputtaa työharjoittelijaa selkään hyvästä suorituksesta:
”Good job mate, well done!”
Välillä ärsyttää turistien piittamattomuus. Miten vaikeaa se voi olla, kun selkeästi ohjeistetaan uimaan punaisten lippujen välissä ja silti sinne eteläpäätyyn joku uhmakas ulkolainen aina ajautuu! Virtaukset ovat oikeasti vaarallisia. Ruuhkaisina päivinä minulla tulee sohvalla hiki pelastuksia seuratessani. Eihän siinä mitään, kun muistaa juoda tarpeeksi.
Välillä ärsyttää turistien piittamattomuus. Miten vaikeaa se voi olla, kun selkeästi ohjeistetaan uimaan punaisten lippujen välissä ja silti sinne eteläpäätyyn joku uhmakas ulkolainen aina ajautuu! Virtaukset ovat oikeasti vaarallisia. Ruuhkaisina päivinä minulla tulee sohvalla hiki pelastuksia seuratessani. Eihän siinä mitään, kun muistaa juoda tarpeeksi.
Viimeisimmässä reality-löydössäni seurataan
pienen alaskalaisen lentoyhtiön arkea taistelussa säätä ja olosuhteita vastaan.
Perheen isä, Jim on yhtiön päämies ja yksi lentäjistä, äiti Ferno puolestaan
vastaa yrityksen toimistopuolesta. Sarjassa seurataan tyttären, Arielin
opiskelua puskalentämisen saloihin. Perhe on mukava tuttavuus, tunnen jo
muutaman jakson jälkeen kuuluvani miehistöön. Huomaan alituisesti tarkkailevani
taivasta ja pilvien kerääntyessä murahtavani, että pahus kun menee taivas
tukkoon, ja että pitäisi lähteä saman tien, jos haluan palata illaksi kotiin
Unalakleetiin. Olen jo hommannut pilotin rannekellon, jonka kehyksellä pystyn
laskemaan polttoaineenkulutusta ja matkalentoaikoja. Jimillä on samanlainen.
Ollessani ilmavoimissa töissä, podin helposti huonoa olo pienissä
lentolaitteissa, nyt Jimin ja perheen kanssa sekään ei enää vaivaa.
No, nyt se on sanottu, tykkään reality-sarjoista.
Mainittakoon vielä, että näitä erilaisia nuorisojoukkojen pöljäilytempauksia
rannoilla seksien ja eksien kanssa en jaksa seurata. Tosi-tv-sarjoissakin pitää
joku tolkku olla. Esimerkiksi alakoulun opettajien villistä arjesta olisi
mukava saada reality-show. Olisihan se hienoa nähdä miten taitavasti leikkaamalla
ja syvä-äänisen kertojan dramaattisilla vuorosanoilla omakin työ saataisiin
näyttämään hohdokkaalta. Sellainen voisi toimia hyvänä motivaationa näin
elokuun kynnyksellä, kun pitää palata työn ääreen. Eikä tarvitsisi edes hävetä,
että on koko kesän tuijottanut telkkaria. Voisi väittää hakeneensa
inspiraatiota.