perjantai 26. heinäkuuta 2019

Häpeällinen paljastus

Äh, hävettää. Hävettää niin että silmät putoavat päästä ja poskia punoittaa niin, että leimahtavat kohta liekkeihin. Hävettää niin että tekisi mieli ryömiä liian pieneen muurahaiskekoon ja jäädä sinne. Hävettää niin että tekisi mieli kasvattaa tekoviikset, naamioitua roomalaiseksi Fiat-kauppiaaksi ja kiertää pitkin Eurooppaa kertomassa surullista, mutta todentuntuista tarinaa 80-luvun italian autojen kulta-ajasta, ihan vaan vaihtaakseni puheenaihetta. Mikäkö hävettää? Huokaus, kai se on pakko nyt tunnustaa, pitäkää hatuistanne ja peruukeistanne kiinni – tykkään katsoa telkkarista reality-sarjoja. Kyllä, juuri niitä 60 minuutin mittaisia otteita eri alojen ammattilaisten rankasta elämästä eripuolilla maailmaa. Tiedän, tiedän, se on kiusallista, ei tarvitse muistuttaa.

En edes muista milloin harrastus varsinaisesti alkoi tai mikä sen pariin johdatti. Liekö syynä tv:n huono tarjonta vai ylimääräinen aika, kuka tietää. Ensimmäisen kosketuksen tosi-tv:n äärelle muistan saaneeni lähes 20 vuotta sitten Selviytyjät-sarjan ensimmäisen tuotantokauden myötä. En varsinaisesti pitänyt sarjasta, mutta se oli jotain uutta. Oli kuumottavaa saada seurata käsikirjoittamatonta ohjelmaa, jossa ihmiset toimivat spontaanisti. Mitä tahansa saattoi tapahtua. Tai niin meille uskoteltiin. Silloin uskoin sokeasti tarinan todeksi, nykyään erona on se, että tiedän vain uskovani tarinan todeksi. Siinä on hiuksen hieno ero, esitän valveutunutta, mutta elän silti mukana täysillä.

En minäkään aluksi hypännyt sokkona mukaan, ei veikkoset. Homma taisi alkaa viattomalla kanavasurffailulla ja paheksumisella: ”Voi hyvänen aika mitä täältä tulee! Katso nyt, tosi-tv:tä talviolosuhteissa ajavista rekkakuskeista.” Jatkoin selailua ja paheksuntaa: ”Ei kerta kaikkiaan, taas tulee lentoturmatutkintaa. Ja täällä seurataan kullankaivajien taistelua erämaassa. Yhyy, onpa rankkaa.”
”Voi ei, kylläpä on Michiganin eläinlääkärillä taas kiire päivä, kanin jalan kipsaus ja lampaan lisäkiveksen poisto, huijui.”

Mutta, mutta, jotta saatoin paheksua poliisien arkea, ulosottomiesten työtä, huutokauppoja, uima-altaan rakentajia, New Yorkin leipurimestaria tai Bondin rantavahtien draaman täytteistä työtä, minun piti seurata sarjoja vähän. Annoin pikkusormen. Aloin seuraamaan sarjoja enemmän. Yhtäkkiä paheksuntani alkoi muuttua mielenkiinnoksi. Mielenkiintoni taas lisäsi myötätuntoa työntekijöitä kohtaan ja halua oppia heidän arjestaan. Pikkuhiljaa kelkkani kääntyi ja innostuin asiasta. Aluksi olin tökkinyt realitya inhoten pitkällä tikulla, mutta loputa huomasin seisovani nilkkojani myöten tosi-tv -lantalassa ja lapioivani selkä märkänä.

Nykyään seuraan muutamaa sarjaa intensiivisesti ja elän vahvasti mukana. Tiedän esimerkiksi, kuinka avustetaan lehmän poikimisessa. Tärkeintä on saada etusorkat ensin ulos, sitten ei muuta kuin vetämään. Toisinaan käy niin, että vasikka on liian suuri, eikä mahdu tulemaan lantiokanavasta. Tällöin joudutaan uhraamaan joko emä tai vasikka. Joudutaan jopa käyttämään sahalankaa. Raaka peli, mutta sellaista se on. Ette te kaupunkilaiset taida ymmärtää, mutta tämä kuuluu elämään. Jos lehmä on puolestaan apaattinen vaikka kaiken pitäisi olla ok, on syynä todennäköisesti kaliumin puute, sitä nähkääs ei juuri luontaisesti löydy Michiganin maaperästä. Ei hätää, minulla…tai siis tohtori Polilla on kaliumia auton takakontissa, lehmän vointi kohenee puolessa tunnissa.

Olen seurannut Bondin rantavahteja 11 kauden ajan ja minulla alkaa olla melko hyvä käsitys vedenalaista virtauksista, rannan eteläpään vaarallisesta riutasta sekä rantavahtiporukan rennosta australialaisesta työilmapiiristä. Olen oppinut huomaamaan, kun uimari on pulassa. Välillä näkyy pää pinnalla ja välillä painuu uppeluksiin, ja siinä vaiheessa meillä rantavahdeilla on jo kiire. Kyse voi olla sekunneista. Osaan iloita taitavasti suoritetusta pelastuksesta ja haluaisin taputtaa työharjoittelijaa selkään hyvästä suorituksesta: ”Good job mate, well done!”
Välillä ärsyttää turistien piittamattomuus. Miten vaikeaa se voi olla, kun selkeästi ohjeistetaan uimaan punaisten lippujen välissä ja silti sinne eteläpäätyyn joku uhmakas ulkolainen aina ajautuu! Virtaukset ovat oikeasti vaarallisia. Ruuhkaisina päivinä minulla tulee sohvalla hiki pelastuksia seuratessani. Eihän siinä mitään, kun muistaa juoda tarpeeksi.

Viimeisimmässä reality-löydössäni seurataan pienen alaskalaisen lentoyhtiön arkea taistelussa säätä ja olosuhteita vastaan. Perheen isä, Jim on yhtiön päämies ja yksi lentäjistä, äiti Ferno puolestaan vastaa yrityksen toimistopuolesta. Sarjassa seurataan tyttären, Arielin opiskelua puskalentämisen saloihin. Perhe on mukava tuttavuus, tunnen jo muutaman jakson jälkeen kuuluvani miehistöön. Huomaan alituisesti tarkkailevani taivasta ja pilvien kerääntyessä murahtavani, että pahus kun menee taivas tukkoon, ja että pitäisi lähteä saman tien, jos haluan palata illaksi kotiin Unalakleetiin. Olen jo hommannut pilotin rannekellon, jonka kehyksellä pystyn laskemaan polttoaineenkulutusta ja matkalentoaikoja. Jimillä on samanlainen. Ollessani ilmavoimissa töissä, podin helposti huonoa olo pienissä lentolaitteissa, nyt Jimin ja perheen kanssa sekään ei enää vaivaa.

No, nyt se on sanottu, tykkään reality-sarjoista. Mainittakoon vielä, että näitä erilaisia nuorisojoukkojen pöljäilytempauksia rannoilla seksien ja eksien kanssa en jaksa seurata. Tosi-tv-sarjoissakin pitää joku tolkku olla. Esimerkiksi alakoulun opettajien villistä arjesta olisi mukava saada reality-show. Olisihan se hienoa nähdä miten taitavasti leikkaamalla ja syvä-äänisen kertojan dramaattisilla vuorosanoilla omakin työ saataisiin näyttämään hohdokkaalta. Sellainen voisi toimia hyvänä motivaationa näin elokuun kynnyksellä, kun pitää palata työn ääreen. Eikä tarvitsisi edes hävetä, että on koko kesän tuijottanut telkkaria. Voisi väittää hakeneensa inspiraatiota.

maanantai 22. heinäkuuta 2019

1-vuotiaan valta

Muutama vuosi sitten pääministeri piti televisiossa puheen, joka liittyi….tjaah, enpäs enää muista mihin. Muistan kuitenkin, että lähetyksen sävy oli asiallinen ja pääministeri vetosi totisena kansaan. Puhe taisi koskea kikyä, sotea tai mahdollisesti närästystä, niin tuimana maan johto asian äärellä oli. Muistan pääministerin toistaneen useaan kertaan fraasia ”Tilanne on vakava”.

Perheemme joutui samanlaiseen vakavaan tilanteeseen taannoin, kun veimme meteliä aiheuttavan yksivuotiaamme ensimmäistä kertaa isovanhemmille yökylään. Kotoa lähdettäessä tilanteen vakavuudesta ei ollut vielä tietoakaan, vaan lähdön valmistelu sujui kuin tanssi. Pieni vierailija kuuli aamupuuron jälkeen lähtevänsä retriitille isovanhempien luokse, riemastui ja veti varmuuden vuoksi vasemman toppakengän oikeaan jalkaansa jo heti aamusta. Hän pakkasi itse tomerana laukkuaan, varmistaen mukaan lähteväksi muun muassa isosiskon puhelimen laturin, koiran puruluun, leipäpussinsulkijaklipsin, muumikirjan ja keittiöstä löytämänsä pienen hillopurkin kannen. Myöhemmin matkaaja poisti laukustaan kaiken paitsi leipäpussinsulkijan, joka oli hukkunut. Se löytyi seuraavalla viikolla isän hiihtomonosta. Metallinen hillopurkin kansi puolestaan löytyi keväällä Helsinki-Vantaan turvatarkastuksessa isosiskon takin sisävuorin välistä, hänen yrittäessään päästä läpi kolmatta kertaa metallinpaljastimesta.

Äiti avusti pakkaamisessa hieman ja yökyläilijä saateltiin matkaan suurin jäähyväismenoin. Kun ovi laitettiin kiinni, seurasi hetki, jonka jokainen yksivuotiaansa hoitoon saanut vanhempi tietää – täydellinen hiljaisuus. Seisoimme eteisessä vaimoni kanssa ja kuuntelimme hiljaisuutta. Ei mennyt kauaa, kun teinit ryntäsivät alakertaan ja huusivat hätääntyneinä ”Onko täällä ketään, miksi on niin hiljaista?!”
Halasimme vaimoni kanssa heitä ja vastasimme hymyillen, ”shh, shh, ei hätää.”
”Isä”, toiseksi vanhin sanoi ihmetellen, ”kuulen seinäkellon raksuttavan. Ja kuulen liesituulettimen humisevan.”
”Tiedän”, vastasin, ”Eikö ole ihmeellistä.”

Kun toivuimme äänityhjiön aiheuttamasta järkytyksestä, aloimme toimiin. Olimme vaimoni kanssa päättäneet pitkästä aikaa tehdä sitä, mitä ei tavallisesti voi tehdä, kun talossa on pieniä, uteliaita lapsia – katsoa televisiota äänet päällä. Saatoin jo kuulla mielessäni elokuvan äänet, askelten kopinan, vakuuttavat repliikit sankarin karhealla äänellä lausuttuna, takaa-ajon tuottamat renkaiden vinkaisut ja kumisevat räjähdysten äänet. Ai että. Koska olimme nelistään minä, vaimoni ja kaksi teiniämme, saatoimme valita elokuvaksi jotain muuta kuin Disneyn tai Pixarin tuotantoa. Perhoset vilistivät vatsassani, kun kannoimme herkkuja olohuoneeseen ja optimoimme sohvien asentoa televisioon nähden. Vihdoin kaikki oli valmista ja elokuva saattoi alkaa.

Kun vain löytyisi kaukosäädin.

Aluksi kaikki istuivat paikoillaan ja siirtelivät laiskasti sohvatyynyjä ja silmäilivät josko kaukosäädin löytyisi jostain läheltä. Ei tulosta. Jokainen kokeili takamuksensa alta ja istuintyynyjen välistä. Seuraavaksi heräsivät epäilyt ja vuosien aikana rakennettu keskinäinen luottamus rapautui hetkessä kuin jättilohkareet mannerjäästä.
”Onko kaukosäädin sun peffan alla?”
”Ei”.
”Katsoitko?”
”Tietenkin”.
”En usko, väistä!”

Lyhyen ja tuloksettomaksi jääneen kahakan jälkeen liittouduimme taas rintamana etsimään kaukosäädintä. Yksi muisti nähneensä kaukosäätimen tuolla, toinen täällä ja kolmas vannoi viimeisen näköhavainnon olleen yksivuotiaan kädessä ennen lähtöä. Pian tilanteen vakavuus (tätä tarkoitin alussa kertomallani vakavuudella) selvisi meille, kun tajusimme, että ennen yökylään lähtöä yksivuotias pikkuveli oli kätkenyt säätimen. Aloimme käydä läpi kaikkia hänen aiemmin käyttämiään kätköpaikkoja: sängynaluset, cajon-rumpu, kotiteatterin bassokaiutin (sinne mahtuu legoja ja ainakin yksi pieni poni), potta, eteisen 150 kenkäparia, tai joku muu kodin lukemattomista paikoista.

Kuten sanottu, tilanne oli vakava. Yksivuotiaamme ei osaa vielä puhua, joten puhelinkuulustelun tai videoneuvottelun järjestäminen olisi ajanhukkaa. Kaiken lisäksi hän oli toisessa kaupungissa menossa juuri nukkumaan, eli syytettyä ei ehtisi hakea näyttämään kaukosäätimen sijaintia. Vaihtoehdot olivat vähissä. Emme edes tienneet oliko kyse harkitusta kostosta vai tahattomasta lipsahduksesta, mutta hyvin pian kävi ilmi, että pienellä yksivuotiaalla oli kaikki valta joko mahdollistaa huolellisesti valmisteltu leffailtamme, tai pakottaa meidät pelaamaan lautapelejä.

Tuntien uurastuksen jälkeen totesimme etsinnät turhaksi. Päädyimme katsomaan elokuvaa modernilla otteella. Minä ja vaimoni kyyhötimme vierekkäin, mikä on toki aina miellyttävää, ja katsoimme elokuvaa yhdeltä läppäriltä ja teinit katsoivat samaa elokuvaa toisella tietokoneella. Elokuva oli hauska ja nauroimme ääneen. Eri aikaan tosin, sillä emme saaneet elokuvia alkamaan aivan samaan aikaan.

Ilta oli mukava. Kaukosäädin löytyi lopputekstien aikana takapuoleni alta. En pitänyt asiasta meteliä, vaan "löysin" kaukosäätimen uudelleen seuraavana päivänä pikkuveljen tyynyliinan sisältä kovan naurunremakan säestämänä. On se näiden pienokaisten kanssa melkoista tämä elämä.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Kiinnostaisiko stressi?


Jos elämä tuntuu oikein helpolta ja mukavalta, kannattaa alkaa stressaamaan. Paitsi tietenkin, jos haluat olla ihan rauhassa ilman vatsahaavoja ja ruuansulatusvaivoja. Tai jos tykkäät nukkua yösi levollisesti illasta aamuun ja herätä pirteänä aamulla punttisalille raikkaan, hartaudella valmistellun luomusmoothien siivittämänä. Siinä tapauksessa älä hyvä ihminen ala stressaamaan mistään. Sanovat, että terveyden kannalta dieettejä ja kuntokuureja tehokkaampaa on, että elämässä ei olisi kovasti murhetta ja painetta, vaan kaikin puolin hyvä ja rento olla.

Jos nyt kuitenkin aiot jostain stressata, kuten me vastuulliset aikuiset usein teemme, mieti tarkoin mistä. Valitse taistelusi. Maailmahan on huolenaiheita täynnä ja äkkipoika voisi ajatella, että väliäkö tuolla, pääasia että on joku asia mistä murehtia. Sitä ajattelee ottavansa kunnon stressin ensimmäisestä pikku naarmusta auton lokasuojassa. Että nyt sitten voi rypeä ansaitusti rahanmenossa ja säälissä pitkän tovin. Ei! Aloittelijan virhe. Pikku naarmun korjaaminen maksaa muutaman satasen ja sen jälkeen murhe on mennyttä. Vuotuinen autokatsastus on vielä huonompi stressinaihe – ensimmäisen hylkäyksen jälkeen on kuukausi aikaa hoitaa homma kuntoon. Onhan se kieltämättä kurja kuukausi, mutta sen jälkeen asia on ohi taas vuodeksi. Toki asiaa on mukava mutustella vielä muutama kuukausi, mutta kesän kynnyksellä alkuvuoden katsastus alkaa jo olemaan rahanmenomurheineen menneen talven lumia.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, en tietenkään halua ylenkatsoa kenenkään hyvää stressaushanketta. On kuitenkin muutama seikka, jotka on hyvä muistaa ennen murehtimisen alkamista. Jos oikeasti haluaa taakoittaa itsensä jollain asialla, kannattaa valita sellainen, jolle ei oikein voi mitään ja vaikka hetkellisesti voisikin, niin vähän ajan päästä täytyy aloittaa alusta. Kyllähän tällaisilla hakuehdoillakin jo vaihtoehtoja löytyy. Ilmastonlämpeneminen on tällä hetkellä suosittu murehtimisen aihe. Itse en pidä tätä kuitenkaan stressin arvoisena. Siinä missä naarmu auton maalipinnassa on turhan helppo ja hoidettava murhe, on kasvihuoneilmiön kiihtyminen puolestaan aivan liian abstrakti asia valvottamaan öitä.

Tässä vaiheessa arjen paaduttama lukija karaisee kurkkuaan ja murahtaa: ”Taloushuolet poika, taloushuolet. Siinä on sinulle murehdittavaa. Ja verot! Murehdihan niitä”. No näinhän se on. Palkan riittämisen, tai ei riittämisen murehtiminen on kuitenkin jo melko kova stressi. Varsinkin murehtijan uran alkumetreillä. Taloushuolia vatvoessa voi helposti joutua liian syviin vesiin ja silloin voi käydä huonosti. Ei tämä kuitenkaan niin vakavaa saa olla, ei veikkoset. Pitäisi löytää sellainen elämää sopivasti jäytävä, mutta siedettävä stressinaihe.

Ihmettelet varmasti kujeilevaa hymyäni ja odottavaa ilmettäni. Minä puolestani ajattelen, että ”voi pojat, kysy jo!"
No hyvä on, hyvä on, minäpä kerron. Monen vuoden kenttätutkimuksen tuoman auktoriteetin turvin voin ylpeänä todeta, että hintalaatusuhteeltaan ehdottomasti paras tapa stressata, on ahdistuminen kodin siisteydestä. Kyllä vain, näin se on.

Ai että sitä kutkuttavaa tunnetta vatsanpohjassa, kun perjantai-iltana (tai jo varhain iltapäivällä niin kuin me opettajat) raahaudut töistä ja koti näyttää viikon arjen jälkeen Waterloon taistelutantereelta. Tai voi sitä kurkkua ja perhesopua kuristavaa paniikkia, kun ovikello soikin jo 20 minuuttia ennen kuin lauantai-illan vieraat on kutsuttu tulevaksi ja koti on vielä aivan sekaisin. Tai se suloinen kiukku, joka hiipii sydänalaan, kun illalla menee peittelemään lapsia nukkumaan ja näkee kaaoksen partaalla olevan lastenhuoneen – nurkissa ja kirjahyllyllä lepäävät puhtaat ja likaiset pyykit, hujan hajan levitetyt piirustustarvikkeet ja lattian peittävän lego-meren. Tai se avioliittoa jäytävä mykkäkoulu, joka alkaa viattomasta kritiikistä puolison tavasta täyttää astianpesukone.

Kodin siisteydestä stressaamisen hienous piilee sen monipuolisuudessa. Massiivinen juhlapyhäsiivousstressi on takuuvarma keino seota ja saattaa koko perhekunta hulluuden partaalle. Paljon pienemmälläkin pääsee kuitenkin alkuun. Odotettu perjantai-ilta saa aivan uuden käänteen, kun juuri ennen leffaillan alkua isi päättää, että ei pysty rauhoittumaan elokuvan ääreen ennen kuin tiskit on laitettu ja keittiö siivottu. Äiti puolestaan yrittää istua rentona, mutta muistaa yhtäkkiä koneessa odottavat märät pyykit ja säntää ripustamaan niitä narulle. Hetken päästä kello onkin jo niin paljon, että on aika mennä nukkumaan. Katsotaan elokuva sitten huomenna. Paitsi isi ja äiti rentoutuvat vielä tänään tv:n äärellä, oli rankka ilta. Kenties hieman herkkujakin voisi ottaa.

Siivousstressi edustaa hienosti murehtimisen koko kirjoa - asian murehtimista etukäteen, murehtimista sen aikana ja hetken helpotuksen jälkeen uuden murheenaiheen etsimistä. Se on samalla stressin syy ja seuraus. Siivousstressi, siinä missä moni muukin stressi on kuin itse rakennettu häkki. Hieno rakennelma, jota ihminen rakentaa hartaasti ja lopuksi lukitsee itsensä sinne. Ihan omasta halustaan, ilman kenenkään painostusta.

Uskokaa pois, minä tiedän mistä puhun. Olen jo vuosia sitten piinttänyt mieleeni, että onnistuneen viikonlopun takaa napakka perjantaisiivous. Monesti olen pakottanut itseni ja perheeni siivoamaan perjantai-iltapäivänä, olosuhteista riippumatta, vaikka takana olisi kuinka rankka viikko. Ihan vaan siksi, että perjantaina pitää siivota. Olen niin päättänyt. Piste. Tervetuloa hyvä viikonloppu.

Mutta tiedättekö mitä? Kerron salaisuuden. Hyvä viikonloppu ei liity mitenkään siivoukseen. On toki mukavaa, kun on siistiä, en kiellä sitä. Eikä siivouksessakaan itsessään mitään pahaa ole. Mutta rento fiilis ja lepo tulee aivan muualta kuin siivouksesta murehtimistesta. En nimittäin usko, että joku olisi oikeasti ikinä jättänyt tulematta kylään ystävälle, siksi että kyläpaikassa olisi ollut niin epäsiistiä. Tai, että oikeasti joku olisi joskus lähtenyt kesken kyläilyn kotiin, huonovointisuuteen vedoten, vaikka oikea syy olisi ollut isäntäperheen vierashuoneen lattialistojen päältä löytynyt pölykerros.

Elämä on helpompaa, jos osaa katsoa asioita oikeassa mittakaavassa ja tarpeen vaatiessa läpi sormien. Niin kuin nyt vaikka sitä perjantain viikkosiivousta.



tiistai 2. heinäkuuta 2019

Pyykinlaittoa


Ajauduin tässä eräänä päivänä kuin huomaamattani pyykkäämisen pariin. Pyykinlaittohan on siitä metkaa puuhaa, että itse peseminen on varsin helppoa ja jopa antoisaa tekemistä – sen kuin siirrät samanväriset pyykit pyykkikorista koneeseen, mittaat pesuaineet ja napsautat oikean pesuohjelman käyntiin. Tadaa, pyykkikori on tyhjä ja kone hurruuttaa seuraavat kaksi tuntia, itse voit istahtaa vaikka kahvikupposen ääreen. Helppoa ja antoisaa. Tulee hyvä mieli.

Ongelmat alkavat vasta, kun kone piippaa ja ilmoittaa pesuohjelman olevan valmis. Märän pyykin ripustaminen naruille, pyykkitelineisiin, kuivausrumpuun ja keittiöntuolien selkänojille on uuvuttavaa puuhaa. Miten sitä märkää pyykkiä riittääkin. Yleensä sitä kuulee ihmisten kepein sanankääntein vitsailevan sillä, kuinka pyykkikone ”syö” sukkia ja kadottaa parillisista vaatteista aina sen toisen parin. Itse olen eri mieltä. Minä väitän, että pyykkikone päinvastoin tuottaa lisää vaatetta.

Tälläkin kertaa pyykin määrä kasvoi pesuohjelman aikana. Alun perin pienessä korissa olleet likapyykit eivät enää mahtuneet yhdelle, kahdelle tai edes kolmelle kuivaustelineelle. Kävi nimittäin ilmi, että märän pyykin seasta löytyi kyllä parittomia sukkia, mutta sukatpa olivat sellaisia, joita en koskaan ollut edes laittanut pesukoneeseen. Pestyinä löytyi myös kahden T-paitani lisäksi kolmas samanvärinen paita, jonka olemassa oloa en ollut lainkaan muistanut. On toki myös mahdollista, että niin sanotussa latausvaiheessa olin sullonut koneeseen pyykkiä, miettimättä sen kummemmin onko kyseessä yksi sukka, kaksi sukkaa vai kolme t-paitaa. En kuitenkaan suostu kantamaan asiasta syyllisyyttä. Pyykkikorien tyhjeneminen oli tavattoman tyydyttävää ja jouduin hurmostilaan. Silloin kylmähermoinenkin pyykkääjä tekee laskuvirheitä. Sitä paitsi pyykit on nyt pesty, joten turha valittaa, peskää itse ensi kerralla.

Siinä missä äkkipoika luulee pyykkien kuivumaan ripustamisen olevan vaivalloisin vaihe, tietää konkari pahimman olevan vasta edessä. Kaikkein kamalin osio pyykkäämisessä on pyykkien lajittelu kaappeihin. Niin sanottu viikaaminen. Hrr, tulee oikein kylmiä väreitä ja alkaa heikottaa. Parempi istua hetkeksi alas ja hengittää pyykkipussiin.

Lajittelu-urakka on valtava ja työ turhauttavaa pikkunäperrystä. Ainoana lohtuna voidaan pitää sitä tosiseikkaa, että puhtaat pyykit tuoksuvat hyvälle. Mutta se on vain lohtu, ei helpotus. Projekti aloitetaan kumoamalla aiemmin likaisena pyykkinä koreissa levännyt, sittemmin pesty ja nelinkertaiseksi turvonnut puhtaan pyykin vuori sopivan laajalle alustalle. Tähän käy hyvin parivuode, olohuoneen matto, lähikoulun jääkiekkokaukalo tai sunnuntaisin ennen kauppojen aukeamista Citymarketin parkkipaikka. Tänään päädyin käyttämään lajittelualustana parisänkyämme.

Olen usein katsonut mielenkiintoisia dokumentteja äärisuorituksia tehneistä ihmisistä. Eräs mies oli ottanut tavoitteekseen uida jokainen maailman tunnettu suuri joki päästä päähän, Amazon, Keltainen joki, Volga, ja niin edelleen. Naisporukka puolestaan aikoi lähteä soutuveneellä ylittämään Atlanttia ja kolmas dokumentti kertoi kaveruksista, jotka päättivät polkupyöräillä Nordkapista Kapkaupunkiin. Äärisuorituksissa kiehtoo ihmisen oman mielen ja kehon asettamat rajat, jotka sitten ylitetään. Olen miettinyt miltä tuntuu, kun suuri ääriurakka on vasta edessä, seistä nilkan syvyisessä rantavedessä ja lähteä ylittämään valtamerta? Tai miltä tuntuu istahtaa pyörän selkään ja tietää, että seuraavat 16 000 km taittuvat vain, kun itse polkee pyörän poljinta.

Katselin sängyllämme lepäävää pyykkivuorta ja tunsin samaa pyhyyttä ja pienuutta kuin dokumenteissa ihailemani äärisuoritusten tekijät. Yksikään pikkiriikkinen sukka ei löydä pariaan ja etsiydy kaappiin, jos minä en sitä sinne vie.

Sanasta miestä, härkää sarvista ja pikkareista pyykkivuorta, niinhän sitä sanotaan. Helpoin osuus lajittelussa on vuodevaatteiden ja pyyhkeiden erotteleminen muusta massasta. Sen osaan hyvin, jopa siinä määrin, että vuodevaatteiden kaappiin viikaaminen ei ole minulle mikään ponnistus. Mutkatonta on myös omien vaatteiden etsiminen, louhiminen pyykkivuoresta ja saatteleminen kaappiin harkittuun järjestykseen. Yksivuotiaankin asukokonaisuudet ja pikkiriikkiset sukat osaan lajitella pyykin seasta. Tukalin osuus on viiden, yllättävän samankokoisen naisen pyykkien lajittelu ja erottaminen toisistaan. Miten kukaan voi edes kuvitella, että osaisin tietää kenen pinoon heittää kokoa 35-39 olevan viininpunaisen sukan? Tai kenelle kuuluu valkoinen toppi, jonka niskassa ei lue kokomerkintää? Entä kuka on mustien, melkein, muttei ihan samankokoisten tyttöjen, tai ehkä naisten pikkuhousujen omistaja?

Istahdin hetkeksi vuoren juurelle ja nyyhkäisin. Urakka tuntui mahdottomalta ja olin jo luopua toivosta. Meinasin soittaa vaimolleni ja ilmoittaa ettei minussa ollut miestä tähän, kun yhtäkkiä näin pyykkivuorella ilmestyksen. Isäni ilmestyi Leijonakuningaspyyhkeeseen ja sanoi ”Poikani!” Katsoin hämmästyneenä ja ihmettelin mitä tapahtui. Totta puhuen olin hivenen yllättynyt, en muista koskaan nähneeni isäni laittavan pyykkiä. ”Isä. Mitä sinä teet pyyhkeessä, näin sinut juuri aamulla kotona tekemässä lumitöitä?” Isäni hymyili viisaan näköisenä ja vastasi ”löydä oma tiesi”. Äkkiä näin kirsikankukkien leijuvan tuulen lailla ja revontulien tanssivan äärettömyydessä. Yhtäkkiä tiesin, mitä minun tuli tehdä. ”Kiitos!” huikkasin isälleni leijonakuningaspyyhkeeseen ja aloin hommiin. Isäni hymyili edelleen viisaasi ja hyväksyvästi, ja veti henkeä sanoakseen jotain ”Poikani, sinä olet kuning…”. ”Juu, juu!” huudahdin ja rullasin leijonakuningasisäpyyhkeen lakanapyykkikasaan.

Tuntui kuin olisin joutunut keskelle Matrix-elokuvaa. Näin pyykkien liukuvan silmissäni ykkösinä ja nollina, olin yhtä pyykkikoodin kanssa. Vauvan vaatteet vasemmalle, vaimon vaatteet siihen viereen, esikoisen vaatteet heitin sängyn oikeaan reunaan ja kun trendikkäät vaatteet vasta laskeutuivat omalle paikalleen, olin jo heittänyt seuraavan tyttären vaatteet paikalleen. Muutamien vaateparsien omistajia en tiennyt, mutta niitä varten kehitin ”en tiedä” –pinon, mutta pidin huolen, ettei kasa kasvanut suureksi. Kadotin ajantajun ja tuntui kuin olisin ollut kiihtyvässä pyykkimyräkässä vain hetken, mutta kuitenkin ikuisuuden. Lopulta silmissäni musteni ja luovutin.

Heräsin lintujen lauluun ja rauhalliseen oloon. Katselin ympärilleni ja ihailin kätteni töitä. Olin saanut purettua pyykkivuoren kahdeksaan kasaan. Tyytyväisenä huusin perheeni paikalle. ”Katsokaa”, puhuin heille kuin valaistuneet profeetat puhuvat, ”olen lajitellut pyykkinne. Ottakaa kukin omat kasanne ja viekää kaappeihinne”. Seurasin kuinka vaimoni ja tyttäremme alkoivat ihmetyksestä mykkinä keräämään omia vaatteitaan. Onnenpekkoja koko perhe, ei kaikilla ole tällaista nykymiestä isänä ja perheenpäänä.

”Heei, iskä! Ei tää on mun!”, huusi ensimmäinen. Toinen parahti perään, ”Toi on mun paita ja tämä sun housut!” Kolmas pillahti itkuun ”Hyi! Iskä näähän on sun alkkarit, mun kasassa!”.

Totisesti, kukaan ei ole pyykkiprofeetta omalla maallaan.