lauantai 27. syyskuuta 2014

Balsamia haavoihin

Taannoin kirjailin varsin kriittiseen sävyyn koulukiusaajastani Matematiikasta. Tätä tulevan ammattini suolaa on viimeisen vuoden aikana hierottu vanhoihin haavoihin sellaisella voimalla, että kaikki arvet ja ruvet ovat repeyteen auki ja olen joutunut kohtaamaan vanhan piinaajani uudelleen. Vanhoista kaunoista huolimatta, tai juuri niiden takia, olen ollut ihmeissäni siitä kuinka miellyttävältä ja kohteliaalta tämä vanha vihtahousu nykyään vaikuttaa.

Aluksi ajattelin, että kenties oma kasvamiseni ihmisenä tehnyt ihmeitä omalle asenteelleni, ehkä elämänkokemuksen karttuminen on opettanut ottamaan vastaan rennommin maailman tarjoamat epämieluisatkin asiat, kuten koulunkäynnin ja matematiikan. Vaan ei, ei se ole sitä. Olen huomannut istuessani erinäisten opettajankoulutukseen kuuluvien oppiaineiden luennoilla ja pienryhmissä, että itsesäätelyni ei edelleenkään ole kolmekymppisen tasolla, en jaksa istua kauaa kuuntelemassa aihetta joka ei ole mielenkiintoinen ja jota en ymmärrä tai koe tarvitsevani. Nykyään luennoilla kiemurtelee se sama juippi, joka peruskoulussakin innostui ainoastaan teknisestä työstä ja äidinkielen toiminnallisista harjoituksista.

Miksi matematiikka sitten ei nykyään tunnu niin vastenmieliseltä? Sen olemme oppilaskollegoideni kanssa huomanneet, että yliopistomme matematiikan lehtori-tohtori-dosentti-pedantti-mitäkaikkeaonkaan on niin vietävän etevä pedagogi, että itse kukin on huomannut vanhojen matikkatraumojen sulavan pois. Syksy alkoi matematiikan KASLUOM2-kurssilla, jonka aiheena oli matematiikan ja äidinkielen kielentäminen. Haluan jakaa muutaman kurssilla opetetun tärkeän pointin, jotka olisivat helpottaneet minun matematiikan opintojani peruskoulussa huomattavasti:

Puhuminen 
Hienoin oivallus, jonka olen syksyn aikana kokenut kiteytyy seuraaviin sanoihin: Jos saat lapset puhumaan matematiikasta, saat heidät ajattelemaan sitä. Nerokasta! Juuri niinhän se on, voin tehdä kaikessa hiljaisuudessa tehtäviä mekaanisesti kirjaani ja ajatella samalla jotain aivan muuta. Jos minun taas täytyy selittää samaa tehtävää vieruskaverilleni, en voi ajatella muuta, on pakko miettiä sitä mitä puhuu. Herääkin kysymys, miksi ihmeessä juuri matematiikan tunneilla yksinäistä, hiljaista puurtamista on perinteisesti pidetty kultaakin arvokkaampana työtapana? Sitäpaitsi jos ekaluokkalainen on ymmärtänyt jonkin asian, osaa hän varmasti selittää asian paremmin toiselle ekaluokkalaiselle, kuin toista sukupolvea ja aikuisten ajattelua edustava opettaja.

Muistatteko kuinka jonkun laskutehtävän jäätyä paikalleen junnaamaan, viitattiin opettaja paikalle? Ja juuri kun alkoi selittämään opettajalle ongelmaa, keksiikin ratkaisun itse. Kyseessä on jälleen sama asia, ääneen ajattelu.

 Piirtäminen, kirjoittaminen ja havainnollistaminen
Omilta kouluajoiltani mieleeni on jäänyt väkevät mielikuvat siitä, että matemaattisen ongelman ratkaisemisen korkein totuus ja oikein tapa oli miettiä asia päässä läpi ja sen jälkeen tehdä siitä lauseke. Lauseke, jossa asia on esitetty matematiikan symboleilla. Laskemiselle oli varattu tietyn kokoinen laatikko, tietty määrä tyhjiä ruutuja tai ylipäätään rajattu ja vastauksesta vihjaava tila. Kun asiaa oikein ajattelee, siinä voi äkätä pienen ristiriidan: Matematiikkaa opetellaan elämää varten, "Ssse on tuiki tärkeää" -korostaa opettaja värisevällä äänellään s-kirjainta vislaten. Mutta eihän elämä anna valmiita laatikoita tai osittain täytettyjä ruutuja, joihin rustata määrämittaiset vastaukset symboleilla! Toki tiedostan myös matematiikan symbolikielen tärkeyden, mutta ennen sen hallitsemisen vaatimista, pitäisi opettaa myös itse ajatteluprosessi lausekkeen takana. Samahan se on vaikka käyttäisi apuna sormia, varpaita, kissoja, omenoita tai vaikka opintopisteitä.

 En muista, että kukaan olisi koskaan rohkaissut kirjoittamaan ylös laskua vaihe vaiheelta, tai piirtämään havainnollistavia kuvia. Päinvastoin, muistan, että vihkon piti olla järjestelmällisesti ja tiiviisti täytetty ilman turhia suttauksia (helppoa käsialattomalle pojalle). Miksi ihmeessä? Kyseessähän on matematiikan HARJOITUSvihko, vihko johon harjoitellaan tekemään laskuja ja jonka avulla opetellaan ymmärtämään matemaattista ajattelua. Miksi ihmeessä sinne ei saisi piirrellä ja kirjoitella havainnollistavia kuvia ja tarinoita aiheesta?

Tehtävien määrä

Opiskelimme siis matematiikan opettamista käyttämällä kielentämismenetelmää. Karkeasti tiivistäen voisi sanoa, että laskutoimitusta tehtäessä pyritään kertomaan koko tehtävään liittyvä ajatteluprosessi virheineen päivineen. Työkaluina prosessin kuvauksessa ja ajattelussa voidaan käyttää neljää eri kieltä. Matematiikan symbolikieli tarkoittaa kaikkia numeroita ja matemaattisia merkkejä, luonnollinen kieli tarkoittaa puhuttua kieltä, kuviokielellä tarkoitetaan havainnollistavia kuvia ja taktiilisella kielellä (jep, luit oikein) kaikkea käsillä tehtävää toimintaa, joka voidaan liittää matematiikan opiskeluun.

Käytännössä ylläoleva tarkoittaa sitä, että laskutehtävä voidaan ratkaista perinteisellä matematiikan lausekkeella, piirtämällä kuvia, sepittämällä tehtävänannon numeroista ja laskusta tosimaailmaan liittyvä tarina tai laskemalla lasku erinäköisten helmitaulujen, palikoiden ynnä muiden materiaalien avulla. Tavoitteena on yhdistää eri "kieliä" toisiinsa. Koska kyseessä on matematiikka, on ylevänä pyrkimyksenä toki se, että jossain vaiheessa jokainen osaa ilmaista matemaattista ajatuksenjuoksua lausekkeilla ja symboleilla. Kaiken takana piilevä vitsi on kuitenkin siinä, että oppilas oppii ongelmanratkaisutaitoja ja ajattelemaan matemaattisesti.

Tehtävän ratkaiseminen, vaikkapa jo kahta edellä mainituista kielistä hyödyntäen, on pitkähkö urakka verrattuna "simppeliin" oikeaa vastausta painottavaan pelkkään lausekkeelliseen laskutoimitukseen. Pätevinkin numeronikkari, saati tällainen asenteelliiseen siilipuolustukseen vetäytynyt antiteoreetikko ahdistuu jos kaikki 10 sanallista kotitehtävää pitäisi ratkaista ajatusprosessi huolellisesti ylös merkiten ja oikeaa vastausta tavoitellen. Muistan ihan oikeasti 3.-4.luokkalaisena itkeneeni kotitehtävien mahdottomuuden äärellä. Tehtäviä oli niin paljon ja ne olivat niin vaikeita. Projisoin suunnattoman turhautumiseni vihaksi (viatonta) opettajaani kohtaan ja muun muassa piirsin hänen kuvansa paperille ja solvasin, sekä heittelin sitä paperitolloilla ja kuminpalasilla. Eihän moisesta hyötyä ollut, mutta jotenkin se ehkä helpotti. Epäilen tosin opettajani harrastaneen samaa tunteiden kanavointia koulukuvaani kohtaan kokeiden tarkastuksen yhteydessä.

Entäpä jos unohdetaankin oikean vastauksen korostaminen ja keskityttäisiin ajatteluprosessin oppimisen varmistamiseen? Kenties kotitehtäviä ei tarvitsisi antaa niin paljoa, satoja kuten minulla, vaan yksi tai kaksi huolella tehtyä tehtävää riittäisivät varmistamaan tavoitteen saavuttamisen.

En ole vielä valmis kutsumaan matematiikkaa ystäväkseni, saati vaihtamaan sen kanssa intohimoisia kielentämissuudelmia, mutta kenties olen valmis paiskaamaan kättä ja hautaamaan matemaattisen sotakirveeni. Sen jos minkä olen oppinut, että opettajan toiminnalla on väliä. Toivottavasti en itse onnistu haavoittamaan ketään ikinä, matematiikassa tai muussakaan aineessa.




maanantai 15. syyskuuta 2014

Rehellisesti sanoen

No niin, olen nyt jo kolmatta viikkoa tokaluokkalainen opsikelija (enkä näemmä osaa vieläkään tuota kirjoittaa). Miltä alkanut syksy sitten maistuu? Usein kevätpuolella alkaa ikuisenkin opiskelijan puhti hyytymään ja mieli irtaantumaan opintojen arjesta lomalaitumille. Kesäloman ideahan on mielen puhdistaminen ja henkisten voimavarastojen täydentäminen uutta lukukautta varten.

Mitäpäs jos tuntuu, että akut eivät olekaan kesän aikana lataantuneet? Siinä missä vielä vuosi sitten kirjoitin ihastumisen huumaa huokuvia tekstejä ja päivityksiä kuulumisistani opintojen viettelevässä seurassa, voisin mainita pari sanaa nykyisestä arjestamme, kertoa rehellisesti missä mennään. 

Voisi sanoa, että opinnot ovat kuin oikukas nainen:
Ensinnäkin olen kyllästynyt siihen, etten saa tehdä mitä itse haluan, vaan aina pitää miettiä mikä on opintojeni kannalta paras ratkaisu. Välillä tuntuu, ettei minua enää ole, on vain "me" ja "meidän" tarpeemme. Yksilöllisyyteni murenemisen lisäksi minua riivaa ajoittain kovasti se, etten saa itse päättää omasta ajankäytöstäni. Otetaan esimerkkinä loma-ajat. Olen omilla työtunneillani kerännyt itselleni lomapäiviä, jotka luonnollisesti unelmoin käyttäväni lepäämiseen tai johonkin, niin sanotusti akkuja lataavaan toimintaan tai vaikkapa työn tekoon. Mutta ei. Sen sijaan ME mietimme YHDESSÄ mitä ME minun (MINUN!!) lomillani tekisimme, mitä opiskeluhommia suunnittelisimme, mitä valmistelisimme ja mihin tenttiin lukisimme. Se tekee kipeää, sillä olen ihminen, olen mies, minun täytyy välillä saada olla ihan yksin ilman opintojeni jatkuvaa niskaan hengittämistä.

Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun tulin töistä kotiin, potkaisin työsaappaat jalastani, rojahdin sohvalle ja nautin pullollisen piristävää Lidlin vissyä. Ihan kaikessa rauhassa. Saatoin hetken mielijohteesta lähteä tapaamaan hyviä kamujani kuten yksinsoittoa tai bändisoittoa, tai lähteä morjestamaan ystävääni juoksulenkkiä. Ei minulla ollut mitään esteitä lähteä vaikkapa perheeni kanssa uimahalliin. Noin vain, ilman mitään tunnontuskia ja pelkoa illalla syyttävänä sojottavasta sormesta. Muistan myös ne kerrat, kun kävin suorittamassa kansalaisopistoissa lyhyitä yhden illan kursseja. Pari tuntia istumista, vähän käytäntöä, jonka jälkeen kiitos ja näkemiin. Ei velvollisuuksia, eikä jatkuvasti päivitystä vaativia henkilökohtaisia opiskelusuunnitelmia suorituspaineita lisäävine opintosuoritusrekistereineen.

Vuosi sitten opinnot tuntuivat vielä ihanalta ja kutkuttavalta kaikkinen uusine ja viehättävine piirteineen. Mitä sitten, jos hän vaatikin minua uhraamaan itselleen koko viikonloppuni, sellainen omistushaluhan oli vain jotenkin herttaista. Sitä paitsi maisterin paperi on vakava ja sitoutumista vaativa asia, ei siihen pidä suhtautua kevytmielisesti. Tuntui hyvältä olla tärkeä. Muistan kuinka kutkuttavaa oli ensi kertaa esitellä itsensä uusille ihmisille luokanopettajaopiskelijaksi. Ei minua haitannut ollenkaan puhua jatkuvasti ja lakkaamatta opinnoistani ja niiden etenemisestä, vaikka sitten vapaa-ajallani. Nyt sen sijaan olisin valmis muistelemaan hyvällä omalla tunnolla myös ex-harrastuksiani. Mitähän vaikkapa maanmainiolle seuramiehelle RC-lennokilleni nykyään kuuluu?

Olen myös huomannut, että opinnot käyvät kalliiksi. Öisin minua pitää hereillä sekä ahdistus tulojen menetyksestä, että piilokulut, joita opinnot vaativat. Tästä en kovasti kehtaa valittaa, koska tiedostan hyvin, että Suomessa yhteiselämä opintojen kanssa on harvinaisen halpaa ja yhteiskunnan puolesta hyvin tuettua verrattuna useimpien maiden maksullisten opintojen käyttöön. Itse asiassa, jo pelkkä ajatus tuntuu jotenkin...en tiedä, likaiselta. Maksaa nyt opinnoista. *pthyi*

Olen alkanut myös miettiä alavalintaani. Raotanpa jälleen hieman sieluni vereslihaa ja myönnän, että juuri nyt, juuri tällä hetkellä en ole ollenkaan varma tulenko jäämään eläkkeelle luokanopettajan työstä. Itse asiassa en ole varma tulenko edes ikinä tekemään minkäänlaista uraa opettajan ammatissa. En edes tiedä kiinnostaako kasvatustiede tieteenalana pätkääkään. Toisaalta omaatuntoani keventää oppilaitoksen siunaus "hyppiä kukasta kukkaan" ja jopa kehoitus kokeilla myös muita oppiaineita, sekä keräillä opintopisteitä eri yksiköistä (ent. Tiedekunnista).

Kieltämättä edellinen kuulostaa ääneen sanottuna nykytilanteessa aika hurjalta, mutta sanon saman minkä sanoin opinnoilleni niitä rauhoitellakseni: Rehellinen pohdinta ja sen ylöskirjaaminen on tärkeää myöhemmän reflektoinnin kannalta. Sitä paitsi ei yhden maanantaiaamun, tai yhden syyslukukauden muutaman ensimmäisen viikon motivaatiopula vielä oikeasti ole merkki luovuttamisesta, ei tokikaan. Veikkaanpa, että perusharjoittelun muodossa tapahtuva jalkautuminen tulevan työmaan pariin lokakuussa, saa opiskeluintooni taas uutta roihua. 

P.S. Teknisen työn tunneilla on kyllä kivaa.





tiistai 2. syyskuuta 2014

Pientä vilskettä

Kesä meni töissä "lomaillessa", elokuu "lomalla" lomaillessa ja syyskuussa alkoi koulu. Polttopuusavottaa, lasten koulukyyditsemistä, kodin siivousta, nurmikon leikkuuta, kuistin katon paikkaamista, vuotavan vessanhanan korjaamista, polttopuusavottaa, jätevesiuudistuksen murehtimista, yhden asian tekemistä, toisen valmistelua ja tuhannen muun suunnittelua, autoremppaa, ruoanlaittoa (koko ajan), omien opiskeluaikataulujen mahdottomalta tuntuvaa sumplimista, sinne, tänne, tonne. Iik, pitää mennä, nyt ei ehdi bloggailla enempää. Palataan taas!

P.S. Huomasin että vessanpönttö ei oikein vedä. Pitää varmaan tehdä sillekin jotain.
P.P.S Muistin huomanneeni asian jo viime kesänä. Ei sille tarvitsekaan tehdä mitään.