maanantai 1. elokuuta 2016

Kauhupaniikki - aloittelijan paras ystävä

No niin, tähän aamuun heräsin, en täyspäiväisenä opiskelijana, en osa-aikaisena taksinkuljettajana, vaan tattadaa...opettajana! Myönnettäköön etten ole vielä ihan ihka oikea opettaja, sillä muodollinen pätevyyteni on vielä gradun palautuksen, yhden tentin ja valmistumismuodollisuuksien päässä. Gradu on loppufiilausta vaille valmis ja tentti tekemistä vaille suoritettu, joten eiköhän maister'miehen paperikin parin kuukauden sisään ojenneta kouraani suurin juhlamenoin ja laajoin akateemisin tunnustuksin.

Yhtä kaikki, olen onnekas, sillä sain jo opiskelijana ollessani kunnian tulla valituksi vuoden mittaiseen opettajan sijaisuuteen erääseen Pirkanmaan suurimman kaupungin yhtenäiskouluista. Ja tänään se sitten alkoi, pehmeästi viikon lomaosuudella. Elokuun puolivälin jälkeen työnkuvaani kuuluu teknisen työn ja liikunnan aineenopettajan tehtävät. Käytännössä minusta tuli siis kertaheitolla veiston ja poikain voimistelun opettaja ala- ja yläasteelle. Täytyy tunnustaa, että hieman jännittää. Viimeiset kolme vuotta olen istunut luennoilla ja pienryhmissä kritisoimassa (kuiskimalla vieruskavereille ja viestittelemällä toiselle puolella istuville kollegoille) luennoitsijan virheitä ja pätemällä miten oppitunti pitäisi oikeasti vetää ja lapsia opettaa. Nyt kun olen itse opettajana tyhjän lukukausisuunnitelman edessä, onkin eri ääni kellossa. Itse asiassa kellossa ei ole mitään ääntä, edessä on tyhjä paperi ja päässä lyö tyhjää. Pitäisikö minun yhtäkkiä osata suunnitella koko lukuvuoden kulku?! Ja vielä monelle eri ryhmälle? Huh. Koulujen alkuun on aikaa enää vajaa pari viikkoa ja siihen mennessä pitäisi olla valmista. Vanha ystäväni, Kauhupaniikki koputtelee jo ovella ja kyselee saisiko tulla poikkeamaan. Ei. Ei hän kysele, hän vain tulee ja lampsii olohuoneeseen isännän elkein.

Onneksi minulle on kertynyt kokemusta, sekä työstä että elämästä, josta ammentaa lohtua ja toimintamalleja tällaisiin tilanteisiin. Olen viimeisen 15 vuoden aikana ehtinyt tehdä monenlaisia töitä. Jokaisessa työssä ammattilaisuuden ja osaamisen kaari on mennyt samalla tavalla:

1. Valituksi tuleminen ja uudesta työstä tai tehtävästä innostuminen
2. Fyysistä pahoinvointia aiheuttavaksi kasvanut kauhupaniikki ekaa työpäivää edeltävänä iltana. (massu kuralla ja vilpitön varmuus siitä, että "ne", keitä sitten ovatkaan, syövät minut hengiltä, enkä näe seuraavaa iltaa)
3. Ekan työpäivän jälkeen toteaminen, että olen hengissä ja elämä jatkuu (ehkä).
4. Noviisivaihe, jolloin ärsyttää kun ei tiedä mitään, ei oikein osaa mitään ja koko ajan pitää olla kyselemässä konkareilta.
5. Osaamisen huomaaminen ja ammattitaidon kasvaminen (hei, olen hengissä, ei mitään hätää!).
6. Turvallisuuden tunne, kun osaa perusjutut hyvin ja tietää mitä, milloin ja miten voi soveltaa. Osaa jo neuvoa muita. (Töihin on kiva mennä ja omilla virheillä voi jo vitsailla)

1. Vaihe: Koska aiempi työni suomalaisessa maanpuolustusyhtiössä oli niin salaista, että irtisanoutumiseni jälkeen minua kiellettiin muistamasta edes itsekseni salaa peiton alla mitä tein työkseni, käytän esimerkkinä lyhyttä taksikuskin uraani. Muistan kuinka olin onneni kukkuloilla viime elokuussa keskustellessani tulevan työnantajani kanssa työnkuvasta ja tulevaisuudesta. Menin taksikurssille innoissani ja opiskelin motivoituneena taksiautoilun saloja, liikennelakia, taksitariffeja, kelataksin hienouksia jne. Kurssiin liittyvät kokeet olivat silloin totinen paikka, jälkeen päin mietittynä läpihuutojuttuja. Esimerkiksi pikku kylämme paikallistuntemuskoe ei osoitteiden vähyyden (kaksi baaria ja terveyskeskus ja...no, siinä ne) takia yksinkertaisesti voinut olla kovin vaikea. Suoritin testit ja lääkärintarkastukset onnistuneesti. Nyt kun rikos on jo vanhentunut, haluan tehdä tunnustuksen: Lääkärintarkastuksen aikaan kärsin pahasta iskiasvaivasta, en voinut tuona päivänä oikein istua, seistä tai liikkua, selkäpakaratakareiteen sattui niin maan mahdottomasti. Kyyneliä pidätellen vastasin lääkärille, että eeipä tässä tule mieleen mitään ihmeempiä autoilua estäviä vaivoja.

2. Vaihe: Kun sain kortin ja kävin työnantajan kanssa läpi auton taksamittarin käyttöä, rahastamista, paikallisia erikoisuuksia, invahissin käyttöä ja muita ensimmäisessä työvuorossa mahdollisesti eteen tulevia asioita, tapasin pitkästä aikaa Kauhupaniikin (kyllä, hänen nimensä kirjoitetaan isolla). Hän (Kauhupaniikki, ei työnantaja) onnistui vakuuttamaan minulle, että sinällään yksinkertainen tehtävä, ihmisten kuljettaminen paikasta toiseen maksua vastaan, on paaaljon monimutkaisempi asia kuin mitä olin ajatellut. "Et ole Henrik ikinä eläessäsi itse matkustanut taksilla. Kuinka taksikuskin pitää käyttäytyä, mistä pitää puhua? Pitääkö ylipäätään puhua Henrik? Ethän sinä ole Henrik edes mikään puhelias kaveri? Et varmasti osaa käyttää taksamittaria Henrik. Mitäs reittiä ajetaan Henrik? Entä miten vaihtorahat kannataa laskea, Henrik paljonko on yksi plus yksi?"  "EN TIEDÄ!!", hätäännyin. Kauhupaniikki hykerteli ja suki partaansa. Ajoin auton kotipihaan, lukitsin sen ja lähdin sisälle. Palasin saman tien auton luo tarkastamaan olinko varmasti sammuttanut sen ja laittanut järjestelmät pois päältä. Kauhupaniikin mukaan en ollut. Olin silti, auto ei ollut käynnissä. Valot! Ai, ne ovatkin sellaiset, jotka sammuvat itsestään kun auton lukitsee. Selailin iltapalalla kauhun vallassa 06:15 alkavan koulukyytikierroksen oppilaslistoja. Jännitti niin että oksetti ja pieretti. Olin vuorenvarma etten muista hakea kaikkia lapsia kotoa ja palauttaa kaikkia oikeisiin paikkoihin. Oli myöhä ja päätä särki. Menin nukkumaan, mutta Kauhupaniikki keksi koko ajan uusia ideoita kuinka saattaisin mokata kyytien kanssa. "Et löydä oikeita osoitteita", se kuiski "Lapset eivät pääse kouluun, kun sinä ryssit kaiken. Kaaaiiiiikeeeennn".  Nukahdin, mutta säpsähdin hereille ja ryntäsin tarkistamaan, että olin varmasti sulkenut auton päävirtakytkimen. Vilkaisin oppilaslistoja ja menin sänkyyn hokien koko homman olevan suuri erehdys. Nousin vielä kerran ylös ja menin tarkastamaan kartasta kaikki osoitteet. Olivat samoissa paikoissa kuin viimeksikin. Hikoilutti. Vaimo väitti, että kaikki järjestyy. Minä puolestani olin Kauhupaniikin kanssa samoilla linjoilla: Ei varmasti järjesty, ehei.

3. Vaihe: Aamu oli toden totta iltaa viisaampi. Lähdin tukevan aamiaisen ja kahvin saattelemana matkaan. Auto oli miellyttävä ajaa, reitti oli looginen ja järkevästi suunniteltu, lapset mukavia ja koko päivä sujui kaiken kaikkiaan mainiosti. Tai no. Yhden lapsen palautin koulun jälkeen väärään paikkaan. Hätääntynyt äitinsä soitti ja kysyi missä hänen lapsensa on, ja toinen äiti puolestaan soitti ja kysyi mitä tämä lapsi täällä tekee? Pikku juttu, siitä selvittiin säikähdyksellä. Välikohtauksen jälkeen kaikki olivat tyytyväisiä ja minä opetuksen verran viisaampi. Illalla kun pääsin kotiin, huomasin olevani hengissä, vahingoittumattomana ja odottavani seuraavaa päivää varovaisen innostuneesti. Kauhupaniikkia ei enää näkynyt, mihin lie joutunut. Kävin katsomassa illalla autosta, ei ollut sielläkään.

4. Vaihe: Työvuoroja alkoi tulemaan lisää, ja keikkojen ja erilaisten tilanteiden koko kirjo näyttäytyi minulle kaikissa sateenkaaren väreissä. Yhtenä päivänä vein Kelan tukeman invakyydin. En tiennyt miten mittarilla kirjoitetaan oikeanlainen lasku, soitin pomolle. Toisena päivänä vein Sote-kyydin. En tiennyt mitä tehdä, soitin pomolle. Eränä päivänä ajoin yhden ihmisen tuonne ja toisen tuonne. Ei hajuakaan miten mittariin näppäillään tuollainen tilanne. Huokaus..soitin pomolle. Syksyn aikana ei ollut montaa sellaista vuoroa, jolloin en olisi kysynyt työnantajalta tai kollegoilta, että mitähän ihmettä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Ärsyttävintä oli kysyä samaa asiaa uudelleen seuraavana päivänä. Työnantajalle kiitos kärsivällisyydestä. Koko noviisivaihe oli ärsyttävä. On tympeää olla joukon nuorin ja pihalla kaikesta, etenkin kun oli edellisessä työpaikassa ehtinyt jo kasvaa ammattilaiseksi ja sellaiseksi, jolta nuoremmat kysyivät neuvoa. Se nyt kuitenkin kuuluu asiaan, jokainen on joskus aloittelija ja ensimmäistä päivää töissä.

5. Vaihe: Työnantaja rauhoitteli minua aloittaessani "Älä murehdi, se on pari viikkoa ajoa ja laitteiden käyttö ja rahastus tulee selkärangasta". Johtunee joko hitaasta oppimisestani tai työsuhteeni osa-aikaisuudesta, mutta minulla asioiden painuminen selkärankaan vei hieman pidempään. Jossain vaiheessa oli kuitenkin riemastuttavaa todeta kyytitilauksen tullessa "Hei! Minähän tiedän tuon osoitteen, ei tarvitse katsoa kartasta." tai kyydin päätteeksi "Jaahas, herra siis jää tähän ja rouva jatkaa matkaansa vielä etiäppäin. Seeelvä, se tekee sitten... *mittarin määrätietoista ja osaavaa näpelöintiä* tuon verran. Hyvä illan jatkoa!". Noviisivaihe alkoi olla takanapäin ja huomasin osaavani perusjutut.

6. Vaihe: Pääsin taksikuskin hommassa myös viimeiselle portaalle. Huomasin, että kesän aikana työhön on tullut mukaan rento ote. Olen itse asiassa odottanut työvuoroja. Olen odottanut sitä, että pääsen taksikopille turisemaan kollegoiden kanssa, olen odottanut uusia kohtaamisia tuntemattomien asiakkaiden kanssa, olen odottanut tiettyjä vakiasiakkaita, joiden kanssa juttu kulkee niin, että molempia harmittaa kun saavutaan perille ja pitää erota. Vasta kesän aikana olen joutunut muutaman kerran hoitamaan niin sanottuja erikoistilanteita, kuten autosta sammuneena pihalle pyörineitä kyytiläisiä, asiakkaita jotka kieltäytyvät maksamasta, pitkiä erikoiskyytejä jne. Olen selvinnyt kaikista hengissä, vahingoittumattomana ja useimmista jopa työni hyvin hoitaneena hyvien juomarahojen kera. Olen toki tehnyt edelleen virheitä ja joutunut vieläkin silloin tällöin kysymään apuja kavereilta, mutta öiset soitot työnantajalle ovat harventuneet. Taksikuskin työ on siitä mielenkiintoista, että ikinä ei voi tietää mitä tulee eteen ja kaikki, ihan kaikki on mahdollista. Mahdollisten tilanteiden kirjo voi olla niin laaja, että mikään aiempi kokemus ei annakaan suoraan oikeaa ratkaisua ilmaantuneeseen ongelmaan. Ammatillisen itseluottamuksen kasvaessa, kasvaa kuitenkin myös kyky soveltaa aiempia kokemuksia uusiin tilanteisiin. Olen päässyt siihen pisteeseen, että töihin meneminen ei jännitä ekä stressaa, vaan oleminen ja työntekeminen on mukavaa, kun perusasiat tulevat selkärangasta. Opittavaa toki riittää aina, eikä tosi ammattilainen ole ikinä valmis, sen myönnän auliisti.

Nyt olen taas aloittamassa uutta työtä ja "ammattilaisuuden kaaren" alkuvaiheissa. Toistaiseksi olen ollut kovin innoissani alkavasta opettajan urasta, kaikista siihen liittyvistä mahdollisuuksista ja sen mukanaan tuomasta suuresta elämänmuutoksesta. Samalla huomaan kuitenkin jo olohuoneen sohvalle istahtaneen Kauhupaniikin selvittelevän kurkkuaan ja valmistautuvan uusiin kujeisiin. Tiedän, että ennen kuin koulut alkavat, tulen käymään läpi melkoisen tunteiden kiirastulen ja olevani koulunaloitusaamuna vahvasti sitä mieltä, että tämä on suuri virhe ja että en missään tapauksessa ole menossa töihin enää huomenna. Yhtä varmasti tiedän myös sen, että saman päivän iltana huokaisen ja totean olevani hengissä ja kykeneväni menemään työpaikalle myös seuraavana aamuna, ja seuraavana aamuna, ja seuraavana. Ja joskus tulee sekin päivä, kun totean, että "Pahus vieköön. Onpa mahtavaa tulla aamulla töihin. Tänään poiketaankin suunnitelmasta ja pidetään teknisen työn tunti ulkona, mennääs poijaat veistämään pajupillit".

P.S. Taksin ajaminen on oikeasti mukavaa hommaa, kun on reilu työnantaja, hyvät autot ja riittävästi kyytejä. Asiakaspalvelu on jalo laji, joka palkitsee tai rankaisee tekijäänsä välittömästi. Jos joku miettii pitäisikö käydä kurssi ja lähteä alalle, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. 99% asiakkaista on tosi mukavia tyyppejä ja sen yhden prosentin kanssakin pärjää kun on oma asenne kunnossa.

P.P.S. Älkää ihmetelkö, jos näette minut kaupungilla hihittelemästä itsekseni. Taksista on kertynyt niin monta herkullista ja hauskaa tarinaa kerrottavaksi Valitettavasti joudun taksisalaisuuden velvoittamana vaikenemaan ja nauramaan niille itsekseni.

P.P.P.S. Joitain päiviä tapahtuneen jälkeen, sain väärään paikkaan palauttamaltani lapselta söpön piirrustuksen. Olin ilmeisesti jäänyt hänen mieleensä.






torstai 28. heinäkuuta 2016

Six-pack - Tie onneen

Johdanto

Panin tänään merkille kuinka timmit ja selvästi piirtyvät vatsalihakset kuusivuotiaalla tyttärelläni on. Äidiltään perinyt. Onneksi.
Yhtä kaikki, aloin miettimään mitä ja miten hän syö, ja miten liikkuu päivän aikana? Kenties löytäisin sitä kautta reseptin omien painonhallintaongelmieni selätykseen ja apuja kadonneen six-packin, ja miksei muidenkin lihasryhmien visuaaliseen löytämiseen. Päivän ajan seurasin tytärtäni kuin varjo, ja kirjasin ylös syömiset ja liikunnan.

Syöminen

Aamupala: Tämän aterian koostumusta en saanut tarkasti selville, koska olin itse vielä nukkumassa, kun tutkimuskohteeni jo nousi uuteen päivään. Uskoakseni hän kuitenkin nautti aamupalan useassa erässä. Ensimmäisen kattauksen jäljiltä keittiön pöydän äärestä löytyi kolmesti haukattu persikka, puolikkaan banaanin kuoret ja puoliksi täynnä oleva vesilasi (hän on optimisti, ehdottomasti optimisti), jonka pohjalla oli runsaasti leivänmuruja ja purkka.
Toisen kattauksen tyttö nautti ulkona marjapuskien äärellä. Annokseen kuului punaviinimarjaterttu, kourallinen mustaviinimarjoja ja kaksi poissyljettyä karviaisenmarjaa.
Kolmas kattaus sisälsi karkkia, koska hän oli väittämänsä mukaan syönyt erittäin tulevan aamupalan. Yövuoron jälkeisessä sekavassa horroksen omaisessa tilassa en hoksannut epäillä saati kiistää väitettä.

Välipala: Kourallinen marjoja ja yksi haukkaus (ja sylkäisy) raa'asta omenasta.

Välivälipala: Lasi vettä ja muutamia karkkeja. Perusteena edelleen tukeva aamupala.

Lounas: Ateria sisälsi pääasiassa vastaanhangoittelua ja vilpittömän oloista pöyristyneisyyttä siitä, että yhden paistetun kananmunan lisäksi hänen vaadittiin maistavan myös vihersalaattia ja perunaa. Ikään kuin jälkiruoaksi hän pyysi toisen annoksen kolmella kananmunalla ja jätti kaiken syömättä. Löydettiin hetken kuluttua marjapuskien luota suu täynnä marjoja.

Välipala: Marjoja ja kerhorepusta löytynyt vanha tikkari.

Päivällinen: Spagettia, jauhelihakastiketta, tuorekurkkua, leipää ja vettä. Kohteliaiden kiitosten ja kehujen säestämänä tiskipöydälle palautetulta lautaselta löytyi spagettia, jauhelihakastiketta, tuorekurkkua ja leipää. Vesilasi oli enää puoliksi täynnä.

Välipala: Marjoja ja muutama varsi takapihalta löytynyttä ruohosipulia.

Välivälipala: Karkkia, koska oli kauhea nälkä. Karkki evättiin ja tilalle tarjottiin juotavaa sekä ohje odottaa iltapalalle. Kiukkuisena kohde ryntäsi marjapuskille ja söi muutaman kourallisen.

Iltapala: Esteettisesti lautaselle murskattu banaani, karjalanpiirakan keskiosa ja juomaksi maitoa. Todennäköisesti myös jonkin verran viinimarjoja. Ei kuulemma ollut nälkä.

Liikunta

Päivän liikuntasuorituksia ei niiden limittäisten ja osittain yhtäaikaisten suoritusten vuoksi ole mahdollista asetella kronologiseen järjestykseen, mutta päivän kulku oli suunnilleen seuraava:

- Aamu alkoi noin puolen tunnin mittaisella rentoutuksella sohvalla tv:n äärellä. Ilmeisesti harjoituksen tarkoituksena oli purkaa olemassa olevat lihasjännitykset ja valmistella kehoa tulevaan liikkeeseen.

- Ilmeisen rakas harrastus lego-jooga tuntui haukkaavan leijonaosan päivän ajasta. Lego-jooga -harjoitukset koostuvat todella vaikeista ja monipuolisista koko vartaloa rasittavista kyykkyvariaatioista, joissa lonkkien ja alaraajojen nivelet viedään suorituskykynsä äärirajoille. Raskaiden staattisten venytysten aikana käsillä suoritetaan hienomotorisia toimintoja, joiden merkityksiä täydennetään samanaikaisesti puhutulla metakognitiivisella ajattelulla "Tää tulis täältä ja tää tarvis tollasen palan...". Harjoitukset ilmeisesti aktivoivat aineenvaihduntaa, sillä havainnoinnin aikana joogaryhmäläiset poistuivat vuorotellen saniteettitiloihin kiemurtelevan tanssin saattelemana. Metakognitiivinen ajattelu ja puhe ei katkennut tänä aikana "Tää menis...*hngg*.. tää tulis kohta takasi"

- Tutkittava kohde vietti pitkiä aikoja olohuoneen matolla ja sohvalla seisten niskallaan ja tehden erilaisia, kieltämättä repivän oloisia harjoitusliikkeitä. Väärinpäin olemisen yhteenlaskettu aika oli n 1h 45 min.

- Harjoitukset eivät suinkaan olleet pelkkää sisäliikuntaa, vaan iso osa liikkeestä tapahtui ulkona helteisessä säässä. Suosittuja ulkoharjoituksia olivat mm. Trampoliinilla pomppiminen (3h 16min), keppihevosilla juokseminen (1h 3min), marjastaminen (1h 58min), päämäärätön haahuilu ja samanaikainen laulaminen (3h tasan), uiminen (1h) ja yleinen ilkamointi. Ehdottomasti eniten aikaa vei ulko- ja sisäliikuntaharjoitusten rajapintana toimivan ulko-oven avaaminen ja sulkeminen (4h).

Analyysi ja yhteenveto

Näyttäisi siltä, että tyttäreni ruokavalio ja liikuntatottumukset muistuttavat hämmentävän paljon muinaisaikojen keräilijäkansojen elintapoja. Ruokavalio koostuu pääasiassa marjoista, hedelmistä ja muista eteen tulleista kasvikunnan tuotteista. Luonnollinen ateriarytmi ei puolla lainkaan yhden tai kahden suuren aterian syömistä päivässä, vaan laiduntajilta tuttua jatkuvaa pientä evästämistä. Keräilijäkansoijen tapaan, myös tutkimuskohteeni löysi silloin tällöin erikoisuuksia, kuten kerhorepusta löytynyneen vanhan tikkarin, tai isosiskon laatikkoon unohtuneet joulusuklaat. Proteiininlähteinä toimivat esimerkiksi kananmunat (kai niitäkin keräilijöiden eteen osui silloin tällöin) ja palkokasvit sekä esi-isien (vanhempien) tyrkyttämät jauheliharuoat.

Myös liikunnan osuus muistutti nomadikansojen elintapoja. Suoritukset olivat toisaalta äärimmäisen rankkoja ja silti pitkäkestoisia. Koskaan niitä ei kuitenkaan tehty itse suorituksen takia tai siitä seuraavan kunnon kohoamisen, endorfiinihumalan tai ulkonäön takia, vaan siksi, että ne olivat osa päivän kulkua ja niitä oli mukava tehdä.

Liikuntaharjotukset ja ruokavalio kytkeytyivät toisiinsa saumattomasti ja muodostivat herkän psykofyysissosiaalisen kokonaisuuden, jossa hyvä elämä näyttää muodostuvan näiden kahden tukijalan lisäksi henkisen hyvinvoinnin (esim. lego-jooga -harjoitukset ja päämäärätön haahuilu laulaen) varaan.

Etukäteen hypoteesinani oli, että tiukat vatsalihakset ja hyvä kunto ovat suoraa seurausta syömisestä ja kovasta urheilusta, ja toisaalta merkki hyvästä elämästä. Seurausta elintavista kyllä, mutta että merkki hyvästä elämästä? Enpä tiedä. Seuraavana päivänä yritin toistaa tarkasti miten tutkimuskohteeni oli syönyt ja liikkunut, mutten kyennyt suoriutumaan kummastakaan. En taipunut lego-jooga -asentoihin, en jaksanut trampoliinissa, enkä kehdannut vaellella ulkona ja laulaa itsekseni. En myöskään pystynyt syömään tarpeeksi marjoja. Lopuksi lohduttauduin toteamalla, että aikuinen mies tavoittelemassa kuusivuotiaan tytön ruumiinrakennetta olisi joka tapauksessa kiero ja sairas ajatus.

Sen sijaan totesin, että laadukkaan elämän salaisuus on tasapainoinen kokonaisuus hyvää ruokaa, liikuntaa ja mielekkyyttä. Olkaa siis tyytyväisiä itseenne ja leikkikää legoilla koska se on kivaa, ei siksi että se parantaa motoriikkaa. Hyppikää trampalla, koska se on hauskaa, ei siksi että se tekee hyvää luustolle. Syökää marjoja puskista, ei siksi että se parantaa vastustuskykyä, vaan koska ne maistuvat hyvälle.

Ps. Kireähattuisille tai -hiuslaitteisille lukijoille tiedoksi tutkimukseni etiikasta. Yhtään lasta, lapsen henkistä tai fyysistä kasvua, tai ravinnonsaantia ei vahingoitettu tätä tutkimusta tehtäessä. Tutkimuskohteena olevalla lapsella oli koko ajan saatavilla pyyteetöntä rakkautta, lämpöä sekä raikasta vettä ja puhtaat (tosin eripariset) sukat.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Haluan palauttaa nämä!

Kyllä kuulkaa tänään jouduin tukalimpaan tilanteeseen mihin sävyisä, asioista sen kummempaa numeroa tekemätön, ristiriitoja kaihtava ja hillitty tavallinen suomalainen mies voi joutua: palauttamaan kauppaan epäsopivan, mutta ihan ehjän tuotteen.

Tuossa muutama päivä sitten antauduin jonkinlaisen markkinahumun vietäväksi ja osti Lidlistä tuulihousut. Järkiperusteitakin minulla toki oli, aloitan nähkäätten työt liikunnanopettajana elokuussa. Ajattelin, että kenties identifioitumistani uuteen ammattiin helpottaa jos uudistan myös ulkoista habitustani pehmoisesta iskästä timmiksi urheilun ammattilaiseksi. Istuvista tuulihousuista on hyvä aloittaa.

Yhtä kaikki, en osannut kaupassa ajatella, että halpakaupan L-kokoa olevat monipuolisiksi kehutut ja kuvan mallin päälle kieltämättä hienosti istuvat tuulihousut, olisivat huono ostos XL-kokoiselle varrelleni. Jälkikäteen ajateltuna jo halvahko 6,99€ hinta viittaa huonohkoon laatuun ja ihmisvartalolle epäsopivaan leikkaukseen. Housut pussittivat edestä, kiristivät vyötäröltä ja haaroista, olivat lahkeista pikkuisen liian leveät, mutta lyhyet. Päädyin palauttamaan tuotteen.

Jos tuote on rikki, se on helppo palauttaa. Olenhan maksanut ehjästä tuotteesta. Ehjän, mutta epäsopivan ostoksen kanssa tilanne on toinen. Vaikka kauppa rehdisti ilmoittaa palautuksen olevan ihan täysin ok ja normaalia. Silti. Kyseessähän on erimielisyys, lähes konflikti. Minähän käytännössä menen haastamaan riitaa ja haukkumaan heidän valikoimiaan. Ties vaikka ymmärtävät väärin ja luulevat minun toivottavan heidät pois maasta, takaisin sinne mistä tulivat! Pelkäävät, että etsin heidän kotiosoitteensa ja jatkan räyhäämistä yökaudet. Kauhean kiusallisia moiset väärinkäsitykset.

Matka kauppaan oli jännittävä. Tarkistin vielä kotona, että kuitti on varmasti lompakossa ja kaiken varuiksi kaivoin kuitin esiin hyvissä ajoin jo muutaman kilometrin ennen kaupan pihaan saapumistani. Otin vielä autossa kuvan kuitista katoamisen (esim. yllättävän tuulenpuuskan) varalta. Pelkäsin myös, että hermostuksissani hienomotoriikkani pettää ja saatan livauttaa kuitin tyhjien vissypullojen kanssa palautusautomaattiin. Sieltähän sitä ei saa kuin itse henkilökunta ja sen jälkeen reklamaatio on vielä astettakin kiusallisempi. Pakkasin housut takaisin pakettiin niin hyvin kuin vain taisin ja marssin kauppaan puristaen hikistä kuittia toisessa kädessä ja liukkaaksi hionnut muovipakkaus kainalossa.

Mietin kuumeisesti minkälaisen lähestymistavan ottaisin reklamaatiotilanteeseen. Olisinko piin kova liikemies, jolla on tiukka neuvotteluasenne ja auktoriteetti muihin ihmisiin? Sellainen, jota voitaisiin kuvailla romaanissa vaikkapa "Hän astui sisään ja silmäili huonetta. Taustamelu hiljeni. Miehen olemuksesta näki, että hän oli tottunut käskemään. Ja siihen, että muut tottelevat".
Voisin myös olla huoleton maailmanmies, joka ei pane rahalle arvoa, vaan puolustaa periaatteitaan. Hän voisi esimerkiksi sanoa olevansa lähdössä juuri Australiaan surffaamaan ja haluaisi palauttaa sinällään hyvät ja toimivat tuulihousut, koska ne eivät mahdu matkalaukkuun ja roskikseen hän ei niitä periaatteen takia halua heittää (miksi ihmeessä hän osti tuulihousut jos vuorenvarmasti tiesi lähtevänsä ylihuomenna surffaamaan!?).
Hämmästyneen myötäeläjän rooli puolestaan näyttäytyisi siten, että kassalla olisin hämilläni ja yhtälailla aidosti pahoillani tällaisesta tilanteesta. "Hehheh, vaimo nämä osti, mutta olin itse ostanut samaan aikaan eri paikasta, hehheh, toiset piti palauttaa, nämä nyt sitten, hehheh. Tiedä sitten miten näin kävi, hehheh. Olen pahoillani".

Miettiessäni vielä strategiaa, huomasin kassaneidin hymyilevän ja tervehtivän. Häkellyin, yskähdin ja tervehtimättä vastasin tarpeettoman kovalla äänellä "HALUAN PALAUTTAA NÄMÄ!". Kassaneiti hymyili ja sanoi huikkaavansa esimiehen tekemään reklamaation, hän painoi nappia, jolloin koko kaupassa raikui "ESIMIESTÄ KAIVATAAN KASSALLA". Hätkähdin ja sanoin "No sehän oli huomaamaton huikkaus". Kassaneiti hymyili kauniisti ja oli hiljaa. Sen jälkeen odotimme molemmat esimiestä saapuvaksi kassalle. Oli aivan hiljaista. Jonoa alkoi kertyä ja vanhukset rykiä ja yskiä närkästyksen merkiksi. Tunsin katseiden porautuvan selkääni ja ostokseeni, saatoin kuulla ihmisten ajatukset ja pään sisäisen vihapuheen

"Jaaha, siinä on reppana tehnyt tyhmän ostoksen. Nyt pitää sitten palauttaa. Olisiko pitänyt vähän miettiä ennen kuin ostaa."

"Oliko pakko kiilata siihen eteen?!"

" Onpas siinä tyhmä ihminen, idiootti! Ostaa nyt tuulihousut Lidlistä. Maalainen! Juntti!"

" Jo on röyhkeä nuorimies! Ei edes laittanut tuota asiakkaiden ostoksia erottavaa kapulaa. Minäpä vähän opetan sitä" *TÖNKS* (laittaa kapulan liukuhihnalle ja tekee suivaantuneille vanhuksille tyypillistä huulillamuikistelua)

Seisoin tulipunaisena suu mutrulla ja odotin esimiestä. Kassaneiti istui tyynenä ja odotti. Emme jutelleet, tuijotimme ohi toisistamme. Tilanne oli kuin Kaurismäen elokuvista, vain tupakansavu puuttui. Kassaneiti huomasi jonon kertymisen ja painoi toista nappia "KASSOILLA TARVITAAN HENKILÖKUNTAA". Minusta tuntui, että kuulutuksen ääni alkoi olla jo anova ja, että se näennäisestä kohteliaisudestaan huolimatta se tarkoitti oikeasti "Tulkaa nyt herranjumala joku auttamaan! Täällä on tilanne päällä!! Esimies, varastomies, jokumies, äkkiä! Täällä on kohta mellakka!"

Lopuksi esimies saapui ja näppäili kaksi kertaa kassakonetta, käänsi kerran avainta ja sanoi "jeps, se on siinä." Se oli siinä. Minun ei tarvinnut selittää mitään, ei perustella, riitti että allekirjoitin palautuskuitin. Tuntui kuin koko asiakaskunta olisi huokaissut tilanteen rauhanomaisesta purkautumisesta. Minuakin hymyilytti, olin maksanut housuista muutama päivä aikaisemmin pankkikortilla tasan 6,99€, mutta nyt sain takaisin käteisenä 7€. Poistuin voittajana.

Nyt on kevyt mieli ja kesäpäivä kauneimmillaan. Harmi ettei minulla ole housuja.

P.S. Liikunnanopettajan vakiovarustukseen kuuluvan pillin hankin jo taannoin kevällä.