lauantai 6. joulukuuta 2014

Grilliyrittäjä

Pihagrilli

Edellisessä tekstissäni esittelin metallityön kurssilla takomatyönä tekemäni avainnaulakon. Kurssin toinen raportoitava yksilösuoritus oli tehtävänantonimikkeeltään "Design-harjoitustyö ohutseinämäisestä kalusteputkesta/-profiilista". Jälleen kerran ennen kuin pääsin aloittamaan työt, jouduin painimaan saman rakkaan ongelman kanssa kuin aina ennenkin: Mitä kaikista maailman asioista haluaisin yrittää rakentaa? Työn tavoitteet eivät paljoa rajanneet valintojeni mahdollisuuksia: "Tavoitteena kalusteputken työstäminen ja liittäminen, sekä integroidun materiaalin työstäminen ideoituun ja suunniteltuun harjoitustyöhön.". Tehtävänantaja esitti myös vienon toiveen, että työhön integroitaisiin metallin lisäksi jotain muuta oheismateriaalia, lasia, puuta, kiveä yms.


Kirjan esittelemä versio pihatakasta
Olen monta vuotta haaveillut omasta pihagrillistä. En tarkoita mitään ruuanlaittobuumin myötä suureen suosioon nousutta kaasugrilliä, vaan sellaista rehellistä, muurattua, äijägrilliä. Koska muuraamalla rakennettua pihagrilliä ei voi hyvällä tahdollakaan ajatella tehtävänannon piiriin soveltuvaksi metallityöksi, edes integroiduksi oheismateriaaliksi, päätin alkaa suunnitella grilliä raudasta. Monenlaisten omien, ajoittain varsin villeiksikin äityneiden suunnitelmien jälkeen, päädyin rakentamaan yksinkertaisen grillin Weilin+Göösin kustantaman "Käden taidot" -kirjasta löytämiäni pihatakan piirrustuksia mukaillen. Suosittelen muuten kyseistä neliosaista kirjasarjaa kaikille nikkaroinnista kiinnostuneille, kirjoista löytyy noin tuhat mielenkiintoista reseptiä teknisen työn eri osa-alueilta tuohiliposta ovikelloon.



Huolimatta siitä että kirja tarjosi valmiit työpiirrustukset, päädyin tekemään omat piirrustukset grillistä. Perusajatus pysyi samana, mutta alkuperäiset mitat eivät pitäneet projektissani, koska jouduin käyttämämään eri kokoisia materiaaleja ja koska, no, koska halusin tehdä omasta grillistäni erikokoisen


Pihagrillin materiaalimenekki

Runko:
L-rautaprofiili 50x50mm x (yht.) 6200mm
teräslankaverkkoa sivut 2 x 550 x 300 ja takaosa 1 x 420x480
pohjapelti 2mm peltiä
arina 10mm harjaterästä 6m
metallitanko saranoita varten 10mm x 200mm
grilliritilä 410 x 480
Luukku:
lattarauta 25x5 x 2040mm
teräsverkko 280 x 420
metalliputki saranoita varten (halk)12mm x 200m

Pintakäsittely:
Pohjamaalaus: kuuman kestävää spraymaali
Pintamaalaus: tavallinen mattamusta kalustespraymaali

Aika: Kokonaistyöaika noin 20h.

 Alakehikon osien mallausta

Työvaiheet:

1. L-profiilin katkaisu mittoihinsa. Katkaisin profiilin osat sähkörautasahalla.
* jalat
* ylä- ja alakehikko

2. Kehikkojen kasaaminen.  Tein kehikkojen osiin 45 asteen kulmat sähkörautasalla ja kiinnitin osat toisiinsa MAG-hitsillä.

 Runko koostuu jaloista sekä ylä- ja alakehikosta



3. Kehikon kasaaminen. Tämä oli vaativa työvaihe, ei ole helppoa saada kehikkoa symmetriseksi ja seisomaan suoraan. Jouduin tekemään tämän vaiheen pari kertaa uusiksi. Loppujen lopuksi työ onnistui kun oli toinen kaveri apuna pitelemässä paikoillaan.

4. Kipinäverkkojen leikkaaminen muotoonsa ja liittäminen runkoon sisäpuolelta "heppaamalla", eli silloittamalla MAG-hitsillä.




5. Luukun rakentaminen lattaraudasta. Käytännössä hylkäsin tässä vaiheessa mittatarkat suunnitelmani ja hitsasin luukun mallailemalla sitä paikalleen.

Runko kasassa ja kipinäverkot paikallaan.
Vuorossa luukun ja salvan mallaaminen.


6. Luukun saranoiden rakentaminen. Tein saranat hitsaamalla luukkun alareunaan kaksi putkenpätkää ja hitsaamalla runkoon kaksi vastaavankokoista tappia. Sarana on hyvin yksinkertainen, mutta erittäin luotettava.
Luukku on irroitettavaa mallia













7. Luukun kiinnityssalvan rakentaminen. Kiinnitin luukkuun liikkuvan salvan. Runkoon hitsasin salvalle vastinkappaleen, johon salpa lukkiutuu. Tein sekä saranat että salvan väljiksi, koska halusin huomioida lämpölaajenemisen. Kylmänä osat ovat väljiä, mutta grillin ollessa kuumana osat tiukkenevat.




8. Pohjapellin valmistus. Aluksi tarkoituksenani oli tehdä pohjapellin sijaan tuhkalaatikko, mutta grillin luukusta ja avoimesta yläosasta tuli niin pienet, ettei laatikko mahtunut sisään saati ulos. Niinpä päädyin tekemään pohjapellistä kiinteän osan. Lisäsin pohjaan tuhkan poistoa helpottamaan suljettavan luukun.


Pohjapelti on hitsattu paikalleen. Tuhkien poistoa varten pellissä
on avattava tuhkaluukku. 

Arinasta piti tehdä kaksiosainen, jotta sen saa nostettua pois
paikaltaan putsaamista varten.


9. Arina. Arinaa varten hain 6 metrin tangon harjaterästä. Aluksi ajattelin, että harjaterästä jää yli muihinkin projekteihin, mutta kappas vain, se meinasi loppua kesken. Arinan suunnitelun kanssa kävi sama mittavirhe kuin pohjapellinkin kanssa - arina ei mahtunut yksiosaisena sisään. Siispä päädyin tekemään myös arinasta kaksiosaisen.



10. Pintakäsittely. Putsasin hitsausjämät rälläkän hiomalaikalla, jonka jälkeen kävin koko rakennelman läpi mineraalitärpätillä. Koska kyseessä on grilli, on selvää, että mikään maali ei tule kestämään niissä osissa, jotka kuumenevat. Siistin ulkonäön takaamiseksi halusin kuitenkin pintakäsitellä koko grillin. Pohjamaalina käytin kuuman kestävää spraymaalia. Toisen, pintakerroksen tein tavallisella mattamustalla huonekaluspraylla.

Pintakäsittelemätön ja pintakäsitelty grilli
11. Grilliritilä on teräsverkkoa, jonka löysin autotallistani. Pienellä modaamisella ja säätämisellä, sain kierrätettyä siitä kelvollisen lepopaikan makkaroille.

Loppupohdinta

Olen varsin tyytyväinen grilliini kolmesta syystä. Ensinnäkin jo yhden käyttökerran, eli kahdeksan tesimakkaran grillamisen jälkeen voin huojentunein mielin todeta, että grilli ajaa käytännön asiansa varsin mallikkaasti. Toisekseen grillistä tuli mielestäni aika hieno. Ei siitä olohuoneen sisustuselementiksi ole, mutta pihan koristeena varsin pätevä. Entä kolmas syy? Se on vaan aina yhtä mahtava tunne kun itse suunnittelee, tuumailee, tuskailee, kokeilee, räpeltää, askartelee, touhuaa, puhisee ja lopuksi saa jotain valmiiksi. Rakastan tätä hommaa!




Ensisavut





perjantai 5. joulukuuta 2014

Itse kun takoo, saa juuri sellaisen kuin siitä tulee.


Siitä se ajatus sitten lähti

Pienenä poikasena kaikkein hienointa mitä maailmassa saattoi olla, olivat ninjat. Ninjat olivat toki päteviä taistelijoita paljain ninjakäsin, mutta ninjuuteen kuului ehdottomasti kunnon ninjamiekka. Mistä ninja sitten saa miekkansa, kuka sen tekee ja miten? Ninjalegendoihin kuului oleellisena osana aina jonkinlainen mystinen guruseppämestari, joka takoi ninjamiekkoja ja kirjoitti runoja kaukaisen vuoren huipulla, vaarojen laakson takana. Jos ninja jotenkin onnistui löytämään sinne ja taistelemaan tiensä läpi vaarojen gurusepän puheille, tämä lupasi valmistaa ninjalle miekan. Miekkaa sitten taottiin seuraavat seitsemän vuotta vakavalla hartaudella ahjossa jossa paloi ikuinen tuli, ninja-asiakkaan seistessä sillä aikaa yläruumis paljaana vyötäröön asti hyisessä vuoristopurossa mietiskelemässä. Lopuksi guruseppämestari teroitti valmiin miekan silittämällä sitä syntymättömien kyyhkysten sulilla ja hengittämällä rauhallisesti. Kun ninja vihdoin sai miekkansa, se oli niin terävä, että sillä pystyi halkaisemaan hiuksen pystysuunnassa kahdeksaan osaan.

Tiedä sitten miksi legendojen mukaan teräaseen nikkaroiminen oli noin kamalan vaikeaa. Teknisen työn erikoitusmisopintoihini kuuluvalla metallityökurssin kurssilla opin, ettei metallinkäsittely vaadi kuin oikeat välineet ja ymmärryksen mitä tekee. Yhtä kaikki näitä asioita pohdin kun aloin suunnittelemaan kurssiin kuuluvaa taontaprojektia. Ninjamiekan, rambo-veitsen, kirveen tai jonkin muun teräsaseen takominen oli houkutteleva ajatus. Taontatyötä valitessani en ollut varma mahdollisesta guruudestani metallityön saralla, ja jotta en loisi vahingossa turmiollista asetta, päädyin suunnittelemaan ja tekemään jotain muuta kuin teräaseen. En myöskään ollut varma oliko koululla tarjota työtäni varten ikuista tulta, seitsemän vuoden opintopisteistä puhumattakaan.

Luovuin siis kaikista ninjaunelmistani toistaseksi ja valitsin lopulta taontatyöni aiheeksi avainnaulakon. Peruste oli selkeä: viime vuodet eteistämme on koristanut sinällään hieno, mutta suorituskyvyltään kovin alimittaiseksi jäänyt, tyttäreni koulussa nikkaroima, "avainkoti"

Avainanaulakon paikka saneli uuden naulakon leveyden, max 30cm
















Aloitin naulakon suunnittelun hahmottelemalla ruutupaperille sen luonnollisessa koossaan. Ainoa rajaava tekijä oli naulakon leveys, joka saisi olla maksimissaan 30cm. Päädyin valitsemaan materiaaliksi 7 mm neliöprofiili-terästangon. Teräsprofiilia on helppo muokata niin kylmänä kuin kuumana ja se on silti tarpeeksi jämäkkää kannattelemaan avainten painon.

Naulakon työvaiheet tiivistettynä:

1. Teräsprofiilin katkaisu oikeisiin mittoihin
2. Kehikkoprofiilin kiertäminen (koriste)kierteille kylmänä
3. Kehikon taivuttaminen muotoonsa.
4. Poikkipienojen katkaisu mittaansa, kiertäminen kylmänä ja muotoilu
5. Kannakeosan muotoilu takomalla.
6. Kannakeosan paikoilleen pujottaminen ja kehyksen sulkeminen hitsaamalla
7. koukkujen muotoilu teräsprofiilista, 9 kpl.
6. Poikkipienojen sovittaminen paikalleen
7. Koukkujen paikalleen ujuttaminen ja poikkipienojen kiinnitys kupariniiteillä.
8. Pintakäsittely tervaamalla.

Materiaalimenekki:

Kehikko:        1 kpl  5x5 tankoa 1370mm
Poikkipienat:  3 kpl  5x5 x 350mm
Koukut:          9 kpl 5x5 x 170mm
Kannake:        1 kpl 3x25 lattarautaa x100mm
Kupariniittejä  6kpl

Työvaiheet kuvina


Vasemman puoleinen tanko väännettynä kierteille.
Oikean puoleinen käsittelemätöntä profiilia








Valmiiksi taivutetun kehikon ja irto-osien mallailua





Ahjossa kuumennettu teräsprofiili
hehkuu kirkkaana ja odottaa
muokkausta




Ensimmäinen avainkoukku on valmis, enää kahdeksan jäljellä.

Kehikko valmiina, poikkipienat paikalleen niitatuina.
Seuraavaksi koukkujen kiinnitys oikeaan asentoon
MAG-hitsillä.






Avainnaulakko pintakäsittelyssä. Metalli kuumennettiin
nestekaasupolttimella tummanpunahohtoiseksi ja
pintaan siveltiin tervan ja vernissan sekoitusta.
Tällaisen pintakäsittelyn ideana on, että terva palaa 

kiinni metallin huokoiseen pintaan.
Käsittely toistettiin muutamaan kertaan.
Lopuksi polttimella kärvennettiin ylimääräinen
terva pois. Pinta oli valmis reilun viikon kuivumisen jälkeen.

































































































Naulakko oli kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen tutkimusretki metallitöiden ja erityisesti metallin muovaamisen maailmaan. Takominen oli mukavaa vaihtelua normaaliin luokanopettajaopiskelijan "laulua-leikkiä&askartelua"-arkeen. Työaikaa naulakon valmistamiseen meni kaiken kaikkiaan noin 10 tuntia. Eniten aikaa vei koukkujen takominen ja oikean pintakäsittelytavan opetteleminen. Aluksi kokeilin käsitellä naulakon parafiinilla ja moottoriöljyllä, mutta koska lopputulos ei miellyttänyt, päädyin terva/vernissa- seokseen. Nyt pinta on hieman vahamainen ja kiiltävä, eikä yhtään tahmea.

Olen tyytyväinen lopputulokseen. Muotoilu ja pintakäsittely onnistuivat hyvin ja kuten kuvista näkyy, naulakko löysi heti paikkansa perheemme arjen helpottajana.















tiistai 2. joulukuuta 2014

Housut nilkoissa lavalla ja luokan edessä

Viime aikoina blogissani on ollut hiljaista. Elämässäni ei. Viimeiset reilut kolme viikkoa olen ollut Tampereen Normaalikoulussa suorittamassa opetusharjoittelua. Kokemus on ollut kaikin puolin opettavainen ja silmiä avaava. Olkoonkin, että ensimmäisen viikon jälkeen oli hilkulla etten marssinut opintotoimistoon ja luovuttanut teatraalisesti pois opinto-oikeuttani. Noh, alussa aina hankalaa ja niin myös tämän ammatin alkumetreillä. Takkuilevan alun jälkeen olen sittemmin päässyt jollain lailla tämän päivän peruskoulun arkeen kiinni ja huomannut, että ei se opettaminen sentään mitään rakettitiedettä ole. Vaikka, toisinaan tuntuu, että rakettitiede olisi rentouttavaa näpertelyä omassa hiljaisuudessa, välillä kahvia ryypiskellen. Tiedä häntä.

Viiden viikon harjoittelun aikana opetettavia aineita ovat matematiikka ja äidinkieli, sekä pahaiset kaksi tuntia uskontoa. Aloitimme parini kanssa vihollisesta ystäväkseni muuttuneella matematiikalla ja puolessa välissä vaihdoimme äidinkieleen (joka puolestaan alkaa tuntua yhä enenevissä määrin luotaan työntävämmältä). Suureksi yllätyksekseni olen huomannut, että matematiikka on loppujen lopuksi aika mukava aine opettaa - sopivassa suhteessa opettajajohtoista asian selittämistä, itsenäistä laskemista ja sopivasti oppilaita motivoivaa, hauskaksi tekemiseksi naamioitua toimintaa, ja avot, katso meillä on hyvä matematiikan tunti. Asiaa helpottaa myös se, että toisin kuin äidinkieli, matematiikka on helppo jaotella tuntikokonaisuuksiin. Äidinkieli puolestaan tuntuu liian suurelta ja muodottomalta kimpaleelta pilkottavaksi 45 minuutin jaksoihin.

Se mikä on oikeasti yllättänyt ja kuvainnollisesti sanoen räväyttänyt pääkopan täyteen valoa kuin ylinopeuskameran välähdys marraskuisessa illassa, on oppituntien valmistelun tärkeyden ymmärtäminen. Olemme harjoittelun aikana pitäneet hartaasti valmisteltuja tunteja, vähemmän valmisteltuja tunteja ja sitten ihan vaan... noh, tunteja. Lyhyen kokemukseni perusteella voin sanoa, että mikään ei ole kamalampaa kuin laahustaa luokan eteen ammatilliset housut pedagogisesti nilkoissa. Varsinkin matematiikan kirjoissa aihealueet on luokiteltu tuntikokonaisuuksia ajatellen ja voisi ajatella, että helppo asia kuten tilavuusmittojen käsittely lähtee lonkalta keneltä tahansa suomalaiselta peruskoulun käyneeltä aikuiselta. No ei lähde! Totta kai aika kuluu ja jokainen suomalainen peruskoulun käynyt aikuinen saa 45 minuuttia täyteen jollain konstilla. Mutta onko pelkästä ajan tappamisesta kenellekkään mitään hyötyä? Opettajalla itsellään on epämukava olo ja oppilaita turhauttaa.

Olen useana iltana käyttänyt yhden 45 minuutin oppitunnin valmisteluun vähintään saman verran aikaa, usein enemmänkin. Joka kerta olen miettinyt, että tämä on ihan hullua, järjetöntä, mielipuolista ajanhukkausta ja että tällaista työtä en ikimaailmassa halua tehdä elääkseni. Tuskaisuuden tunne vaihtuu kuitenkin nopeasti levolliseksi euforiaksi, kun katson valmista suunnitelmaa ja tiedän, että minulla on tunnilla koko ajan kristallin kirkkaana selvillä mitä teemme nyt, mitä seuraavaksi ja mikä tärkeintä, pystyn perustelemaan sekä itselleni että oppilaille miksi teemme sitä mitä juuri teemme.

Koko homman pointtina on siis se, että tuleva tilanne, oppitunti pitää jotenkin käsitellä ja elää läpi jo etukäteen. Eivät kaikki tietenkään valmistele tunteja samalla stressitasolla kuin minä, ehkä jollain on opetettavan aineen hallinta ja koulun rutiinit paremmassa muistissa. Edellisillan valmistautumisen tarve luonnollisesti vähenee työvuosien mukana. Loppujen lopuksihan alakoulussa ei tule kovin paljoa uutta asiaa ja muutaman tilavuusmittaoppitunnin valmisteltuaan kokenut opettaja voi hyvin vetää tunnin näennäisen valmistautumatta. Mutta tässäpä piilee miina. Noviisien ei ikinä pitäisi tuudittautua vanhempien kollegojensa kokemuksen varjoon. Vanhan biologian opettajan rento ote tunneilla ja valmistautumisessa opettajanhuoneessa johtuu siitä, että hän tietää jo mitä tekee, ei hänen enää tarvitse käyttää viikonloppujansa pohtien kuinka ja missä järjestyksessä maanantain tunti etenee. Varmaa on kuitenkin se, että hänkin on joskus tehnyt omat valmistautumisensa.

En itse asiassa kokenut tätä suurta valmistautumisen valaistumista pitäessäni valmisteltua tai valmistelematonta oppituntia alakoululaisille, vaan viime viikolla seistessäni kitara kaulassa, bändimme kanssa lavalla kiusallisen hiljaisuuden vallitessa, miettien, että pitäisiköhän yleisölle sanoa jotain. Hikoillessani valokeilassa, tajusin, että olin astunut miinaan: osasin toki kappaleet, jotka aioimme soittaa, mutten ollut suunnitellut tilanteen flowta ja välispiikkejä, en osannut perustella itselleni enkä yleisölle miksi teimme mitä juuri olimme tekemässä. Jälkeenpäin kun analysoin asiaa, tajusin kuumottavan suoran yhteyden oppituntien ja musiikkiesityksen valmistelutyön välillä.

Tuoreita muusikoita jännittää aina aluksi, biisilistaa ja välispiikkejä joutuu kelaamaan läpi koko keikkaa edeltävän illan. Sama juttu opettajalla. Kun muusikko on lavalla, yleisö ei lähtökohtaisesti etsi eikä edes huomaa virheitä esityksessä, kunhan esiintyjän pokka vain pitää. Jälleen kerran, sama juttu opettajalla. Konkarimuusikko voi vetää koska tahansa keikan kenelle tahansa, soittaa minkä biisin tahansa ja näyttää siltä, että homma oikeasti sujuu, vaikka vielä hetki sitten keskitti kaiken tarmonsa miettiäkseen syödäkö ennen vai jälkeen saunan. Sama juttu opettajalla, paitsi että opettajalla ei ole usein mahdollisuutta työaikana miettiä syökö vai saunooko ensin. Vai saunooko ollenkaan.

P.S. Keikalla minut pelasti kitaravahvistin. Kesken hiljaisuuden se hajosi äänekkäästi ja menin koputtelemaan sitä. Annoin kosketinsoittajan puhua.

P.P.S. Kannattaa tulla seuraavalle keikalle, tulemme nimittäin valmistautumaan harvinaisen hyvin. Eye of the Tiger.