torstai 30. tammikuuta 2014

Puhummehan nyt samasta asiasta?

Nyt kun olen istunut jo useammalla luennolla, osallistunut asioiden miettimiseen pienryhmissä, tulkinnut ajoittain haastavaakin kirjallisuutta, ja käynyt lukuisia pitkiä, syvällisiä ja akateemisia keskusteluja yliopiston alaCafessa, olen pannut merkille erään kaikkia edellisiä yhdistävän asian. Nimittäin, asioista keskusteltaessa ja puidessa, erityisesti väitellessä, on tärkeää määritellä käytettävien käsitteiden merkitykset.

Ei ole lainkaan yhdentekevää, tarkoitetaanko miesten ja naisten välisellä tasa-arvolla sitä, että tunnustetaan ja hyväksytään että sukupuolet ovat erilaisia, ja maksetaan palkkaa tehdyn työn, ei sukupuolen mukaan. Vai tarkoitetaanko tasa-arvolla sitä, että kaikilta ajetaan hiukset pois, puetaan Pohjois-Korealaisiin unisex-asuihin ja vaaditaan sama osaaminen ja jaksaminen erilaisilla työaloilla hapettomista kaivosoloista, elokuvatrailereiden haudansyvinä miesääninä ja sijaisimettäjinä toimimiseen.

En uskalla väittää, että ahaa-elämykseni – käsitteiden merkitysten sopiminen ennen keskustelun avaamista – tekisi maailmasta paremman paikan, mutta voi siinä olla hieman perää. Mistäs sen tietää, ehkä lähi-idässäkin vallitsevassa rauhattomuudessa on kysymys vain suuresta väärinkäsityksestä? Länsimaat huokaisevat syvään taas kerran järjestettävässä maailmanrauhanneuvoston juhannuskonfferenssissa ja penäävät kiivasluntoisilta idän viisailta syitä ja perusteita sille miksi rauha ja sopuisa rinnakkaiselo ei kelpaa arvon herroille. Idän uskonnon edustajat kääntyvät tulkkiensa puoleen, jotka välittävät viestin "Mehän olemme ajaneet rauhaa koko ajan, Miksi te ette suostu rauhaan?". Lännen edustajat pöyristyvät ja ovat sieraimet väristen aloittamassa kamalan möykän, kun joku keksii kysyä idän edustajilta "Tuota, mitä RAUHA teidän mielestänne tarkoittaa?". Idän edustaja tokaisee kuin itsestään selvän asian "Rauhan tekeminen tarkoittaa kielellämme korkeaa, ujeltavaa kiljumista kaduilla, päätöntä ammuskelua erilaisilla tuliaseilla, kivien heittelyä, amerikan lipun polttamista, sekä kaikennäköistä rettelöintiä ja vastaanhangoittelua. Kuinka niin, mitä rauha teidän kielessänne tarkoittaa?".
Rauhankonfferenssin puheenjohtaja huokaisee "No niin, aloitetaanpa alusta..."

Arkipäiväisempi esimerkki suomalaisesta arjesta ja käsitteiden ristiinymmärtämisestä: Äiti käskee alakoulun ekaluokkalaisen tulla koulusta SUORAAN KOTIIN. Koulu loppuu kello 12.15 ja koululainen saapuu kotiin vajaan kilometrin taipaleeltaan siinä neljän maissa, vaatteet likomärkinä ja mutaisina. Äidin kovisteltua miksei opiskelija noudattanut sovittua kotiintuloaikaa, koululainen vastaa "No mähän tulin!" Tapahtui käsitteen väärinymmärrys, puurot ja vellit menivät sekaisin. Lapsen mielestä äidin väljästi määrittämään "suoraan kotiin" -ehtoon mahtui hyvin vain parin askeleen päässä jalkakäytävästä sijainnut, yllättävän suuri lammikko joka oli syytä ylittää maassa lojuneella pahvilaatikolla, kauhean jännännäköinen keppi joka oli kivenkolossa, jahka se oli ensin porukalla irroitettu koivun latvasta ja tökätty kivistä vaivalla kasattuun kekoon, sekä koirankakka jota jouduttiin välttelemään niin kiivaasti, että se jäi kiinni kaverin kengän pohjaan, joka puolestaan upposi lätäkköön kun kenkää soudettiin pahvilaatikolla miehissä pesemään lätäkön ulapalle. Suoraan kotiin tulemista ei olisi ollut puolestaan poikkeaminen kaverin luona koska se ei ollut reitillä, siitä pikkuoppilas kieltäytyi kohteliaasti. Tosin oli jo alkanut hämärtää ja nälkä kurnia.

Jos arkikielessä ja -puheessa tulee helposti väärinkäsityksiä siitä mitä joku sanomallaan oikeasti tarkoittaa, tuntuu siltä että akateemisen maailman tieteellinen ammattikieli ja -termistö suorastaan vilisee mahdollisuuksia ymmärtää väärin ja tulkita ristiin asioita. Tästä puolestaan seuraa se, että keskustelu ja väittely eivät lopu koskaan. Kun asiaa alkaa oikein pohtimaan ja vetää mukaan ajatuksen siitä mitä oikeasti sellaiset suuret sanat kuin RAKKAUS, VIISAUS, YMMÄRRYS, USKO, jne. tarkoittavat ja miten ne määritellään, niin että kaikki ymmärtävät asian samoin, voi helposti tulla hulluksi(Ettei tule sekaannuksia: Tarkoitan tässä hullulla sellaista henkilöä joka on liiallisen miettimisen vuoksi irtaantunut todellisuudesta.).


 
P.S. En ole oikeasti käynyt yhtään kovin pitkää, syvällistä tai akateemista keskustelua yliopiston alaCafessa.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Kiusantekijä

Koska minusta tulee joskus alakoulun luokanopettaja, koulutukseeni kuuluu tiivistetysti koko alakoulun oppiainekirjon läpikäynti. Tietenkään kaikkia aineita emme ehdi syvällisesti opiskeleman, mutta henkisen orvaskeden rikkovan pintaraapaisun koemme lähes kaikista aihealueista. Koska nyt, kolmekymppisenä minulla on näkökulmaa elämään laajemmin kuin aikanaan alakouluikäisenä, osaan nähdä eri oppiaineiden hyödyllisyyden ja soveltuvuuden tavallisen arjen tilanteisiin. Sitäpaitsi monet oppiaineet ovat näin aikuisiällä ihan oikeasti kiinnostavia ja on vain kiva kerrata helppotajuisella tasolla historiaa, maantietoa, biologiaa, äidin- ja muidenkieliä jne. 
Mutta. Aina on joku mutta, tällä kertaa muttani on esiin noussut, jo lähes unohtunut kauna. Viime viikolla jouduin nähkäätten kohtaamaan vanhan koulukiusaajani. Lähes ihmishahmon saanut oppiaine "Hän" vainosi minua koko oppivelvollisuusikäni ajan. Kiusaaminen ei loppunut lukiossakaan ja "Hän" lyhyenä sai minut jopa puijatuksi vapaaehtoisena yhteisiin ylioppilaskirjoituksiin.  Kun kohtasin "Hänet" yliopistolla luennolla, vanhat haavat repeytyivät auki ja saatoin maistaa katkeruuden karvaan kalkin ja epäonnistumisen kyyneleiden suolaisen maun. Olimme ystäviä vielä 2. luokalla, mutta sitten tiemme pikkuhiljaa erkanivat. En tiedä oliko kyse ystävysten erilleen kasvamisesta, vai rikkoiko välimme jokin typerä väärinkäsitys, mutta 4.luokka-asteesta eteenpäin olimme vihollisia. Muistan kuinka luokkatoverini puhuivat "Hänestä" kuin kenestä tahansa, osa jopa kertoi pitävänsä koulussa juuri "Hänestä" erityisesti ja viihtyvänsä kanssaan jopa vapaa-ajalla. En ymmärtänyt moista.
Loppujen lopuksi selvisin ala-asteen suhteellisen helposti, kunhan pysyin riittävän välimatkan päässä "Hänestä". Useimmat kokeet, joita "Hänen" kanssaan jouduin tekemään, tein opettajan pyynnöstä kahteen kertaan. Se ahdisti, mutta johtui siitä etten ollut viettänyt "Hänen" kanssaan vapaa-aikaani. Isäni, joka on viisas ja vahva mies auttoi minua suhtautumaan "Häneen" ja olen kiitollinen rohkaisevasta asenteesta. Olisin kuitenkin toivonut että isä olisi mennyt antamaan selkäsaunan "Hänelle" ja "Hän-isälleen", jotta touhu olisi loppunut. Toisinaan projisoin "Häneen" kohdistuvan vihani opettajaani, tämä suhtautui tunteisiini kuitenkin ymmärtäen ja rohkaisten hänkin selvittämään välini "Hänen" kanssaan. Ei auttanut, enkä selvittänyt. 
Yläasteelle siirryttäessä, "Hän" muuttui monimutkaisemmaksi ja vaikeaselkoisemmaksi. Silti jouduin olemaan "Hänen" kanssaan tekemisissä viikoittain. Jälleen kokeiden sattuessa, teimme ne poikkeuksetta kahteen kertaan. Yhtä usein "Hän" sysäsi minut uusintakokeista halveksien eteenpäin kohti seuraavaa kiirastulta, luokalleni en sentään jäänyt. Yläasteella myös huomasin että "Hän" on jonkinlaisessa löyhässä aseveliliitossa "FY:n, KE:n ja ATK:n" kanssa. "He" eivät kiusanneet minua yhtä paljon, mutta suhtautuivat silti penseästi, enkä oikein ikinä ymmärtänyt heitä.
Lukiossa kuulin että "Hänellä" on paha...anteeksi vielä pahempi kaksoisveli, "Pitkä-Hän". Meille myös kerrottiin, että "Heistä" ei pääse eroon, vaan jompikumpi "Hän-rouvan" pojista pitää valita. Luonnollisesti päädyin "Lyhyt-Häneen". Mikään ei muuttunut ja vihani kasvoi, "Hän" puolestaan muuttui yhä vaikeammin ymmärrettäväksi. Olin ymmärtänyt, että elämässä pitää tehdä asioita joista ei pidä, niinpä suoritin lukion "Lyhyt-Hänen" kanssaan kurssi kurssilta, rima heiluen. Luulen että eteneminen minun kanssani oli yhtä vastenmielistä "Lyhyt-Hänelle" kuin minulle hänen kanssaan. Koulumme johtava opettajatar, joka oli "Häneyden" asiantuntija ja puolestapuhuja, agitoi minut osallistumaan "Lyhyt-Hänen" kanssaan ylioppilaskirjoituksiin vapaaehtoisena. Perusteena oli se, että ""Pitkä-Hän" vaatii jo lahjoja, mutta "Lyhyt-Hänen" kanssaan pärjääminen vaatii ainoastaan istumalihaksia.". Koska olen helposti lietsottavaa ihmissortimenttia, ilmoittauduin kirjoituksiin. Seuraavan päivänä, taas kerran riideltyäni "Lyhyt-Hänen" kanssaan menin sanomaan johtajaopettajattarelle etten tule selviytymään edes "Lyhyt-Hänestä" ja koska kyseessä oli vapaaehtoinen kirjoitus, haluaisin perua sen. Opettajatar katsoi minuun Clinteastwoodin kostajasilmillä ja sanoi sylkäisten: "Istumalihakset.". Ymmärsin vihjeen ja suostuin osallistumaan kirjoituksiin vaikka mieleni olisi tehnyt näyttää "Lyhyt-Hänelle" ja johtajaopettajarakastajattarelleen istumalihaksiani. Kirjoitukset eivät menneet hyvin. 

Kohtasimme "Hänen" kanssaan viime viikolla, monialaisten aineiden matematiikan luennolla. Ajattelin, että nyt aikuisena pystyn kyllä päivittämään kokemukseni ja motivaation avulla asenteeni sellaiseen vireeseen, että pystyn, jaksan haluan ja jopa innostun opiskelemaan matematiikkaa. Sehän on oikeasti hyödyllinen aine, olen tarvinnut sitä erilaisissa tilanteissa aina ja tulen tarvitsemaan. Perustaitojen lisäksi olisi kiva kokeilla vaikeampia yhtälöitä ja ehkä jopa oppia mitä se derivointi oikein on. Sitä paitsi, ongelmanratkaisutehtävät ovat hauskoja pikku pulmia, niitä on kiva ratkoa.

 Ei, ei, ei ja vielä kerran ei! Mielikuvaharjoituksista ja tsemppiasenne-naminami-hokemista huolimatta en edelleenkään siedä matematiikkaa. En yhtään pidä ongelmanratkaisutehtävistä, en halua pohtia kenen pojista pitää mennä ensin tunnelista kenen kanssa, enintään kaksi kerrallaan, edeten aina parin hitaamman osapuolen mukaan, niin että kaikille neljälle pojalle riittää taskulampun valoa joka palaa vain 13 minuuttia.
Miksi te menitte sinne tunneliin!?
Hankkikaa parempi lamppu, jokaiselle oma!
Menkää nyt hyvänen aika peräkanaa, käsi kädessä siitä tunnelista, jos se on liian ahdas kulkea rinnakkain!
Jättäkää hitain poika virumaan tunnelin toiseen päähän, oppiipahan pitämään kunnoistaan huolta!
Soittakaa apua, jos on hätä!
Keksikää jotain, mutta älkää vaivatko minua sillä. Kiitos!

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

"Nämä kalvot tulevat nettiin, mutta kannattaa tehdä muistiinpanoja."

Luento on alkamaisillaan, kuulijat hakevat paikkojaan, asettautuvat istumaan ja kaivavat esille muistiinpanovälineensä. Joillain laukusta ilmestyy tabletti, toisella läppäri ja osa kirjoittaa asiat ylös ruudulliseen luentolehtiöön. Minä olen viimeksimainitun menetelmän kannattaja ja tykkään rustata muistiinpanoni käsin, joten kaivanpa minäkin esille omat paperini. Muistiin merkitseminen on kurssista suoriutumisen kannalta tärkeää, koska myös luennot tullaan tenttimään.Viimein luennoitsija aloittaa viisauden jakamisen ja kuulijakunta kerää tärkeät tiedonhiput talteen myöhempää opiskelua varten.

Minä tuijotan luennoitsijaa. Siirrän katseeni valkokankaalla paistuvaan powerpoint-esitykseen. Sitten katson taas luennoitsijaa. Otan kynän käteeni, mutta en keksi mitä kirjoittaa muistiin, joten kirjoitan paperin yläreunaan vain kurssin nimen ja luennon otsikon, on nähkäätten tärkeää pitää eri kurssien muistiinpanot järjestyksessä. Tuijotan vuorotellen valkokangasta ja luennoitsijaa. Siristän silmiäni ja rypistän kulmiani, jotta näyttäisin keskittyneemmältä ja vakavammalta. En kuitenkaan vakuuta edes itseäni, enkä edelleenkään keksi mitä kirjoittaa muistiin. Huomaan sivusilmällä kuinka monet muut muistiinpanijat kääntävät jo esiin kuka toista, kuka kolmatta sivua lehtiöissään. Kynät sauhuavat. Kyllä minäkin ymmärrän mitä luennoitsija sanoo, mutta en kuule enkä ymmärrä mitään niin erikoista tai poikkeavaa, että se kannattaisi kirjoittaa muistiin. Vihdoin ryhdistäydyn: "Nyt herätys mies! Kirjoita jotain!". Alan kirjoittaa.  Noin, nyt minulla on paperilla suttuisella käsialallani kirjoitettu sanasta sanaan kankaalle heijastettu powerpoint -kalvo. Mitäs hyötyä tällaisesta nyt sitten on? Luovutan, istun hiljaa paikoillani ja kuuntelen. Vihdoin luennon loputtua, pakkaan huolellisesti tyhjän muistiinpanopaperini sille kuuluvaan kansioon ja poistun tyytyväisenä lounaalle.

Tunnustettakoon se ääneen: En osaa tehdä muistiinpanoja. En ole koskaan osannut, enkä tiedä opinkokaan. Oikeasti kyse ei liene välttämättä asioiden teknisestä ylöskirjaamisesta, vaan erilaisten kokonaisuuksien ja asiayhteyksien tietynlaisesta hahmottamisesta. Toivon kovasti että tämän ammattikasvattajakoulutkseni aikana opin itsestäni uusia puolia ja opin uusia ammattialanikäsitteitä, jonka jälkeen pystyn totuudenmukaisesti kertomaan minkälainen oppija oikein olen ja miten opin. Massaluennoilla muistiinpanoja tekemällä en ainakaan, enkä kyllä odota sitä oppilailtanikaan.