Nykynuoret ja milleniaalit ovat velttoa porukkaa. Autolla kuljetaan töihin ja harrastuksiin, jos nyt mitään edes harrastetaan Netflixin ja mobiilipelailun lisäksi. Yleisurheilua ei ainakaan. Lapsetkaan eivät nykyään hiihdä koulumatkoja ylämäkeä molempiin suuntiin. Eikä suomalaista sisua löydy enää kuin hipsterin parkatakin taskusta, ja sekin kummallisena sokerittomana minttuversiona. Puthui, sanon minä, puthui.
Jaa, että kuinka kehtaan? Siksi, että minä olen tehnyt tänä
syksynä sitä, mikä on maailmassa kaikkein suomalaisinta. Olen tehnyt sitä,
missä tiivistyy koko suomalaisen perinnehistorian tervan ja kaskipellon
tuoksuinen ydin, sammon taonta ja talvisodan henki. Olen mennyt läpi omien
harmaiden kivieni ja ponnistellut itseni - otsa hiessä, kourat veressä ja
silmät kyynelissä - osaksi suomineidon katkeamatonta sydenharmaata sukulinjaa.
Minä olen käynyt sienimetsässä.
Huh, tekipä hehkutus hyvää pehmeälle kerrostaloasujan
minäkuvalleni. Suokaa anteeksi, kuivaan vaahdon suupielistäni ja jatkan maltillisemmin.
Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että en oikeasti ole kova marja- tai sienimies. Suurin
osa aikuisuuteni syksyistä on mennyt hävetessä sitä, kuinka en taaskaan käynyt
hakemassa pakastinta täyteen luonnonantimia. Vaikka ne ovat ilmaisia ja täynnä
vitamiineja, ja kuinka joka vuosi metsiin jää mätänemään monta miljoonaa kiloa
hyvää lähiruokaa. En tiedä, jotenkin sitä on aina kaikkea muuta.
Tänäkään syksynä en sen kummemmin yrittänyt, kaikki vain sattui
osumaan kohdalleen – Oli kaunis sää, päädyin metsään, kasvukausi oli ollut
otollinen. Yksi asia johti toiseen, se tuttu tarina, tiedäthän. Pian ensimmäinen
sieniämpäri oli täynnä.
”Mitäs sieniä sinne ämpäriin sitten päätyi?” saattaa lukija
älähtää ilkikurisesti, ja jatkaa ettei kai vaan mitään myrkkymäen
hallusinaatiosieniä? Entä osaakos poika ryöpätä?
No veikkoset! Tietenkin olen perehtynyt asiaan. Kärpässienet jätän väliin ja
korvasieniinkään en koske. Oikeastaan ainoa sieni, jonka tunnen ja jota
uskallan poimia, on kantarelli. Kyllähän siellä on kaikenlaista hyvää sientä,
tatteja ja muita vahveroita, mutta kantarelli on helppo tunnistaa ja mukava
kerätä. Sitä paitsi pitää muistaa, että olen vetelä milleniaali ja jo
myönteisen suhtautumisen sienestämiseen pitäisi riittää ansaitsemaan edellisten
ikäluokkien hyväksyntä.
Olen kuullut monen keski-ikäisen muistelevan ahdistuneena,
kuinka mustavalkoisessa, tai vähintään seepianvärisessä ja muutenkin kovassa lapsuudessa
syksyn satokausi oli piinaavaa aikaa: piti nostaa perunat, putsata pihan
marjapuskat ja mikä pahinta, täytyi osallistua muiden mukana sieni- ja
marjasadon keräämiseen ja perkaamiseen. Marjastusinto jäi kotikylään ja elämä
vei muualle, sienet ostettiin jatkossa torilta.
Liekö syynä vapaaehtoisuus ja se, että harteilla ei painanut menneiden sukupolvien taakka vai mikä, mutta kun menin elokuussa metsään, kylläpäs olikin mukavaa puuhaa. Metsässä haahuilu ilman syytä on toki rentouttavaa, mutta ei sitä kauaa jaksa. Sienestäminen sen sijaan antaa samoilulle syyn ja muuttaa haahuilun järjestelmälliseksi etsinnäksi. Etsintäkin on tylsää, jos mitään ei löydy. Ehkä tämän syksyn keräilyinnostukseni roihautti liekkiinsä nimenomaan runsas sienisato.
On mahtava tunne, kun on saapastellut
mättäillä tovin ja vihdoin näkee sammaleiden välistä pilkistävän keltaisen
rykelmän. Ja oi sitä tunnetta, kun tajuaa, että se ei olekaan kellastunut
koivunlehti, eikä edes pelkästään yksi sieni, vaan runsas esiintymä, tai apaja
niin kuin me ammattilaiset sanomme. Siinä tulee äkkiä ämpäri täyteen sieniä ja
mieli riemua.
Täyden sieniämpärin kanssa sitä saa pehmoinen kerrostaloasujamieskin
olla hetken ajan oikea entisaikain urho. Isäntänä kopistella karhunpaskat
saappaista eteisessä ja huikata vaimon ja lapset saaliin äärelle. Lapset
hihkuvat innosta, kun saavat monipuolista ravintoa ja pyytävät kerta toisensa
jälkeen kertomaan erätarinoita sienimetsältä. Vaimo puolestaan huokailee ja
silittelee vihjailevasti myskintuoksuisen eräsankarinsa lihaksikasta rintaa.
Nyt saa tulla talvi, kylmä ja kaamos, ilmastonmuutos, tai vaikka Paavo Väyrynen
presidentiksi, ei haittaa, meillä on 375 grammaa putsattua, valmiiksi silputtua
kantarellia pakkasessa. Me selviämme.