lauantai 19. syyskuuta 2020

Sienimetsällä

Nykynuoret ja milleniaalit ovat velttoa porukkaa. Autolla kuljetaan töihin ja harrastuksiin, jos nyt mitään edes harrastetaan Netflixin ja mobiilipelailun lisäksi. Yleisurheilua ei ainakaan. Lapsetkaan eivät nykyään hiihdä koulumatkoja ylämäkeä molempiin suuntiin. Eikä suomalaista sisua löydy enää kuin hipsterin parkatakin taskusta, ja sekin kummallisena sokerittomana minttuversiona. Puthui, sanon minä, puthui.

Jaa, että kuinka kehtaan? Siksi, että minä olen tehnyt tänä syksynä sitä, mikä on maailmassa kaikkein suomalaisinta. Olen tehnyt sitä, missä tiivistyy koko suomalaisen perinnehistorian tervan ja kaskipellon tuoksuinen ydin, sammon taonta ja talvisodan henki. Olen mennyt läpi omien harmaiden kivieni ja ponnistellut itseni - otsa hiessä, kourat veressä ja silmät kyynelissä - osaksi suomineidon katkeamatonta sydenharmaata sukulinjaa. Minä olen käynyt sienimetsässä.

Huh, tekipä hehkutus hyvää pehmeälle kerrostaloasujan minäkuvalleni. Suokaa anteeksi, kuivaan vaahdon suupielistäni ja jatkan maltillisemmin. Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että en oikeasti ole kova marja- tai sienimies. Suurin osa aikuisuuteni syksyistä on mennyt hävetessä sitä, kuinka en taaskaan käynyt hakemassa pakastinta täyteen luonnonantimia. Vaikka ne ovat ilmaisia ja täynnä vitamiineja, ja kuinka joka vuosi metsiin jää mätänemään monta miljoonaa kiloa hyvää lähiruokaa. En tiedä, jotenkin sitä on aina kaikkea muuta.

Tänäkään syksynä en sen kummemmin yrittänyt, kaikki vain sattui osumaan kohdalleen – Oli kaunis sää, päädyin metsään, kasvukausi oli ollut otollinen. Yksi asia johti toiseen, se tuttu tarina, tiedäthän. Pian ensimmäinen sieniämpäri oli täynnä.

”Mitäs sieniä sinne ämpäriin sitten päätyi?” saattaa lukija älähtää ilkikurisesti, ja jatkaa ettei kai vaan mitään myrkkymäen hallusinaatiosieniä? Entä osaakos poika ryöpätä?
No veikkoset! Tietenkin olen perehtynyt asiaan. Kärpässienet jätän väliin ja korvasieniinkään en koske. Oikeastaan ainoa sieni, jonka tunnen ja jota uskallan poimia, on kantarelli. Kyllähän siellä on kaikenlaista hyvää sientä, tatteja ja muita vahveroita, mutta kantarelli on helppo tunnistaa ja mukava kerätä. Sitä paitsi pitää muistaa, että olen vetelä milleniaali ja jo myönteisen suhtautumisen sienestämiseen pitäisi riittää ansaitsemaan edellisten ikäluokkien hyväksyntä.

Olen kuullut monen keski-ikäisen muistelevan ahdistuneena, kuinka mustavalkoisessa, tai vähintään seepianvärisessä ja muutenkin kovassa lapsuudessa syksyn satokausi oli piinaavaa aikaa: piti nostaa perunat, putsata pihan marjapuskat ja mikä pahinta, täytyi osallistua muiden mukana sieni- ja marjasadon keräämiseen ja perkaamiseen. Marjastusinto jäi kotikylään ja elämä vei muualle, sienet ostettiin jatkossa torilta.

Liekö syynä vapaaehtoisuus ja se, että harteilla ei painanut menneiden sukupolvien taakka vai mikä, mutta kun menin elokuussa metsään, kylläpäs olikin mukavaa puuhaa. Metsässä haahuilu ilman syytä on toki rentouttavaa, mutta ei sitä kauaa jaksa. Sienestäminen sen sijaan antaa samoilulle syyn ja muuttaa haahuilun järjestelmälliseksi etsinnäksi. Etsintäkin on tylsää, jos mitään ei löydy. Ehkä tämän syksyn keräilyinnostukseni roihautti liekkiinsä nimenomaan runsas sienisato.

On mahtava tunne, kun on saapastellut mättäillä tovin ja vihdoin näkee sammaleiden välistä pilkistävän keltaisen rykelmän. Ja oi sitä tunnetta, kun tajuaa, että se ei olekaan kellastunut koivunlehti, eikä edes pelkästään yksi sieni, vaan runsas esiintymä, tai apaja niin kuin me ammattilaiset sanomme. Siinä tulee äkkiä ämpäri täyteen sieniä ja mieli riemua.

Täyden sieniämpärin kanssa sitä saa pehmoinen kerrostaloasujamieskin olla hetken ajan oikea entisaikain urho. Isäntänä kopistella karhunpaskat saappaista eteisessä ja huikata vaimon ja lapset saaliin äärelle. Lapset hihkuvat innosta, kun saavat monipuolista ravintoa ja pyytävät kerta toisensa jälkeen kertomaan erätarinoita sienimetsältä. Vaimo puolestaan huokailee ja silittelee vihjailevasti myskintuoksuisen eräsankarinsa lihaksikasta rintaa.
Nyt saa tulla talvi, kylmä ja kaamos, ilmastonmuutos, tai vaikka Paavo Väyrynen presidentiksi, ei haittaa, meillä on 375 grammaa putsattua, valmiiksi silputtua kantarellia pakkasessa. Me selviämme.