keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Still alive

Hei minun kaikki rakkaat lukijani!

Pahoittelen tervehdykseni tunteellisuutta ja kenties epäsuomalaista avoimmuutta (ja lauserakennetta). Herkkien ylisanojen käyttö on kuitenkin minulle nykyään varsin luontevaa, sillä suoritin juuri kesäyliopistossa ruotsin kielen suullisen ja kirjallisen viestinnän kurssin. Kurssilla puhuimme paljon ja kirjoitimme vain hieman. Kurssin aikana kävi hyvin selväksi, että ruotsalaiset osaavat kehumisen ja sanallisen yliampumisen jalon taidon. Ihastuin siihen, se on ihan superhienoa. Ja se jäi päälle.

Opintoni ovat muutenkin edenneet varsin sukkelasti. Saimme kandiparini kanssa tutkielmamme valmiiksi ja olen saanut kaikki rästikurssit hoidettua, joten mikäs tässä on ollessa. Opintopisteitä on nyt 168, joten kandidaatin tutkintoon vaadittavat 180 pistettä ovat pian kasassa. Jos luoja suo ja eletään (eli saan jotenkin elämisemme rahoitettua), uskoisin saavani opinnot päätöksen ensi vuoden aikana.

Noh, siinä tärkeimmät, halusin vain kertoa olevani elossa ja voivani opiskelijabudjettiimme nähden pulleasti.

P.S. Meille tuli tänään kaksi pientä kesäkaritsaa. Kelpo veikkoja ovat.


perjantai 3. huhtikuuta 2015

Tulimaisteri 2018

Opettajaopintojen teknisen työn peruskurssiin sisältyi pienempi, 2 opintopisteen mittainen osio: elektroniikka- ja laiterakentelun kurssi. Kurssin työvaatimuksina oli rakentaa yksilötyönä jokin valmis elektroniikkarakennussarja. Toinen vaatimus oli suunnitella ja rakentaa parityönä jokin laite, härveli, koje, masiina, hytyytin, hytkytin, päristin, pihistin, tuhistin tai muu elektroniikkaa ja mekaniikkaa soveltava keksintö. Yksilötöinä teimme parini kanssa molemmat elektronisen nopan. Parityönä valmistimme yhdessä laitteen, jonka nimesimme kuvaamaan sen käyttötarkoitusta sekä tuotantosarjan julkaisuajankohtaa ja toisaalta leikkisästi viittaamaan imperfektissä edessä siintävään tutkintonimikkeeseen ja valmistumisvuoteen. Parityön tarkoituksena oli laittaa opiskelijat miettimään mitä kaikkea sähkömoottorilla, välitysvaihteistoilla, virtapiirillä, ledeillä ja muilla komponenteilla, kytkimilla ja nappuloilla, sekä ylipäätään  kaikella mahdollisella ympärillä olevalla materiaalilla voi saada aikaan ja ennen kaikkea miten?

Koska tehtävänanto oli väljä ja keskittyi sekä prosessiin että lopputulokseen, lienee heti syytä kertoa mikä tuotteemme on ja kuinka se syntyi. Kyseessä on yksinkertaisesti sanottuna laite, joka nappia painamalla sytyttää tulitikun ja toista nappia painamalla sammuttaa sen. Hyvät naiset ja herrat, saammeko esitellä: 

"Tulimaisteri 2018" 



"Tulimaisteri on oiva apuväline keventämään kiireisen nykytulitikunraapijan hektistä arkiviikkoa. Yhtälailla Tulimaisteri tarjoaa luksusta viikonloppuaamujen pitkiin ja hitaisiin tulitikunraapaisuhetkiin." -Me Naiset 2/15


Saatuamme tehtävänannon, päätimme parini kanssa lähestyä projektia muutaman näkökulman kautta. Ensinnäkin työn tulisi olla nopeahko rakentaa, koska lähiopetuskertoja oli vain muutama ja teknisen työn luokka vain rajallisesti käytössä. Toisekseen työn pitäisi olla käytännössä toimiva ja kolmanneksi siinä pitäisi olla joku jekku tai hauska koukku. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että onnistuimme parhaiten viimeisessä kohdassa. Toisen kohdan kanssa on vähän niin ja näin. Ensimmäisestä kohdasta, työn suunnittelun ja rakentamisen helppoudesta mainittakoon sen verran, että työ EI valmistunut lähiopetuskertojen aikana, vaan projekti söi jonkin verran myös vapaa-aikaa. Ja kotoa löytyneitä materiaaleja.


"Ensin ihminen keksi tulen, sitten ihminen keksi pyörän. Mitä sen jälkeen? Ei F**K mitään, moneen F**K tuhanteen vuoteen!! Kunnes vihdoin pieni sinnikäs kansa pohjanperukoilta kirjaimellisesti poltti menneisyyden sillat ja polkaisi ihmiskunnan nykyaikaan. Kiitos Tulimaisteri! Kiitos Suomi!" - Jeremy Clarkson, Top Gear


Muutamien vaihtoehtojen kautta päädyimme valitsemaan aiheeksemme sähköllä toimivan tulitikunraapaisijan. Koska olemme poikia ja poikia aina kiinnostaa pyssyt*, oli luontevaa, että hahmottelimme raapaisijan pistoolinmuotoisen rungon ympärille. Aluksi suunnittelimme laitteen toimivan siten, että moottorin päähän kytketty vipuvarsi liikuttaisi tulitikkua sellaisella vauhdilla ja paineella raapaisupintaa vasten, että tikku syttyisi palamaan. Testivaiheessa kuitenkin havaitsimme, ettei mekanismi toiminut odotetulla tavalla. Niinpä ajattelimme asian ylösalaisin ja päädyimmekin pitämään tulitikun paikallaan raapaisupinnan pyöriessä villisti.


Pyörivä raapaisupintamekanismi. Moottori ja välitykset lainattu lennokista.
Tulitikkuaskeista leikattu raapaisupinta teipattuna pullonkorkkiin,
joka on puolestaan kiinnitetty pikkiriikkisillä ruuveilla moottoriin.

Koska kyseessä oli ase, toimisi liipasi luonnollisesti "pääkytkimenä". Mielestämme jokaisessa laitteessa pitää olla myös The Red Button. Meillä oli punainen nappi, mutta ei toimintoa, joten kehittelimme sellaisen: lisäsimme raapaisijaan sammutustoiminnon. Puhaltimen saimme vaimoni hiustenkuivaajasta. Metallisen suppilon jouduimme askartelemaan roskiksesta löytyneistä jämäpellinpaloista.


Taittelimme ja juotimme pellistä suppilon, johon kiinnitimme vaimoni
hiustenkuivaajasta lainaamani moottorin. Shh..



"Markkinoiden ainoa tulentekoväline, joka sai testissä 6/5 tähteä. Jätti taakseen zippot, piikivet jopa sytytysnesteet. Testiryhmä suosittelee lämpimästi tätä markkinoiden tulokasta jokaisen eränkävijän asevyölle." - Metsästäjä-lehti 1/15


Kytkimiä laitteeseen tuli yhteensä kolme: pääkytkin (liipasin), The Red Button ja raapaisupinnanpyörimisenhallintakytkin, eli RPPHK. Testailimme eri kytkentä- ja patterivaihtoehtoja ja päädyimme loopujen lopuksi kytkemään kaikki moottorit rinnan omilla kytkimillään samaan virtalähteeseen. Eli koko järjestelmä toimii nyt kahden sormipariston, yht 3V, voimalla ja rinnankytkennästä johtuen moottorit voivat olla kaikki päällä yhtäaikaa.


Tulitikku tulee kiinni moottoriin kiinnitettyn muovisoiron päässä
olevaan reikään. Kyljessä säilytystila neljälle varatikulle
pikatilanteita varten.


"Hieno venäläinen keksintö." -Vladimir Putin, Venäjän Federaation presidentti


Laitteen nurja puoli. Johdotukset jäivät väkisin osittain ulkopuolelle.


 "Niin yksinkertainen ja niin toimiva. Miksen itse tuote keksinyt. Äh, nyt masentaa, ei minusta ole mihinkään, taidan palata hanttihommiin teknisen työn opettajaksi." -Pelle Peloton, ankkalinnalainen keksijä


Kannen alla patterikotelo ja suurin osa johdotuksesta.


Kyseessä on prototyyppi, joten ongelmat ja lastentaudit kuuluvat asiaan. Loppujen lopuksi Tulimaisteri saatiin kuitenkin toimimaan hyvin. Aikaa, vaivaa ja materiaaleja paloi enemmän kuin oltiin suunniteltu, mutta toisaalta suurin osa käytetyistä osista on peräisin roskiksesta (tai kylpyhuoneestamme), joten hintaa laitteelle ei kertynyt nimeksikään. Tulimaisterin rakentaminen oli todella hauska projekti. Välillä turhautti kun tulitikkua ei meinannut saada syttymään kirveelläkään (heh, puujalka) ja aika alkoi loppua. Mutta kuten aina ennenkin, tälläkin kertaa lopussa kiitos seisoi ja ongelmat saatiin ratkottua. Sokeriksi pohjalle olen säästänyt videonpätkän, jossa näkyy laite toiminnassa.








P.S. Ihmisen pitäisi muistaa ja malttaa ottaa kuvia työvaiheista

* Heh, sarkastinen pikku piikki ainejärjestössämme vellovaan tasa-arvokeskusteluun

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Takaisin kentälle

Nonih. Paljon on vettä virrannut Golfvirrassa ja aikaa on mennyt edellisestä blogipäivityksestä. Jouten en ole taaskaan ollut, vaan kaikennäköistä tekemistä on piisannut. Kouluhommia on ollut liiankin kanssa: kirjoittamista, lukemista, puutöiden *hykerr, hykerr* tekemistä sekä kandintyön hahmottelua ja aineiston keräämistä. Ilmoittauduin jopa vahingossa yhdelle ylimääräiselle 5 opintopisteen kurssille. Sen tosin peruin vikkelästi. Ylimääräinen työ on myrkkyä.

Olen yrittänyt haalia kasaan niin paljon opintopisteitä kuin ikinä mahdollista, siitä on seurannut viinitermein ilmaistuna "hilloisen täyteläinen ja ahdetun oloinen" kalenteri. Tästä on seurannut se, että jokaiselle viikolle on riittänyt myös ikäviä päällekkäisyyksiä kurssien kanssa. Pahimpana päivänä minun piti olla samana iltapäivänä kolmessa eri paikassa välillä 15.15-17.30. Tuona aamuna en vielä tiennyt mihin opetustuokioon tulisin menemään. Tavoilleni uskollisesti tein päivän aikana "lopullisen" valinnan useaan kertaan. Viimeisen päätöksen tein noin akateemista varttia ennen tuntien alkua. 70 minuutin kuluttua pyörsin vielä kerran valintani ja osallistuin myös toiselle tunnille. Helpoimpina päivinä haahuilu yliopistolla on ollut pelkästään kuin aamuisessa udussa kulkemista muistellen mihin piti seuraavaksi mennä. Onneksi minulla on kuitenkin iso kalenteri ja ennen kaikkea mahtavia opiskelijakollegoita. Oikeasti. Kiitos teille kaikista heads upeista.

Huomenna alkaa perusharjoittelun toinen osa. Tällä kertaa aiheena on rakkaani, tekninen työ ja tunteita herättämätön liikunta. Jaksosuunnitelmat alkavat olla valmiina ja osa tarkemmista tuntien suunnitteluistakin. Suunnittelemisesta ja etukäteisfiiliksistä lyhyesti: Vaikka netti on täynnä hienoja ideoita ja jopa valmiita tuntisuunnitelmia kaikista maailman oppiaineista aina kamelinhoidon alkeista "ninjutsua eskareille laulaen" -kurssiin (molemmat löytyvät googlesta, tarkista vaikka), on tuntien suunnitteleminen silti aivan kamalaa puuhaa. Kauanko lapsilla menee hippaan, mitä lopputunti tehdään? Jaksavatko he todella rakentaa lintulautaa 16 oppitunnin ajan? Miten kuperkeikka opetetaan?

Tyhjän paperin tai oikeammin tyhjän suunnitelman kammo on ahdistava tunne. Muistan kokeneeni samaa kammotunnetta myös ennen syksyn harjoittelua. On kuitenkin helpottavaa ajatella, että jos selvisin matematiikan ja äikän opettamisesta, tulen selviämään myös liikunnan ja teknisen työn opettamisestakin. Tärkeintä on aloittaa ja tehdä jotain. Kyllä se siitä sitten lähtee. Jos mennään vikasuuntaan, niin aina voi korjata kurssia.

P.S. Tarkistitko?

torstai 15. tammikuuta 2015

Ryppyotsaisuudesta ja heittäytymisestä

Hyvää alkanutta vuotta! 
Virkistävä, elähdyttävä, voimaannuttava ja kaikin puolin hyvää tehnyt joululoma on takana ja nyt pitäisi asennoitua uuteen toiminnalliseen vuoteen. Jos viime syksy painottui opintojen kannalta arkisesti äidinkieleen ja matematiikkaan, niin kevät liidelläänkin korkealla luovien oppiaineiden siivillä. Kevään ohjelmistoon kuuluu muun muassa draamaa, kuvaamataitoa, käsitöitä ja musiikkia. Toki mukana on myös kurssi fykeä (kamujen kesken fysiikka ja kemia) sekä kasvatustieteen ammattilaisen ammattiopintoja kuten kasvatusteoriaa ja tutkimusmenetelmiä.
Kasvatustiede on siitä opiskelijaystävällinen tieteenhaara, että luovuuden ja lapsenmielisen ajattelun näyttäminen ja käyttäminen on sallittua, jopa suotavaa. Sekä opiskeluvaiheessa että aikanaan työelämässä. Toki luovuutta vaaditaan muissakin yhteiskunnan lokeroissa, enkä tiedä mitä lääkärit, yhteiskuntatieteilijät ja lakimiehet opiskelevat ammattiaan, mutta veikkaan että monessa muussa yksikössä ei saa kerättyä opintopisteitä menemällä hippaa, leikkimällä meduusaa, maalamalla vesiväreillä tai laulamalla innostuneesti "Henrik on tullut oppimaan, oppimaan, oooppiimaaan...".
Tähän väliin voisin lausua varoittavan sanan ryppyotsaisen luokanopettajan opintoja mahdollisesti ryppyotsaisesti suunnitteleville: "Älkää. Hakeko. Tänne. Paetkaa vielä kun voitte!" Siis jos olette tosikkoja. Pääsykokeen nimi VAKAVA on varsin harhaanjohtava. Oikeasti opinnoissa pitää hyljätä huolella rakennettu arkiminä ja uskaltaa menettää kasvot. 
En ole ikinä pitänyt itseäni tosikkona, mutta harmikseni viime vuosina olen yhä useammin huomannut, että niin sanottu heittäytyminen ei ole enää yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Tiedä sitten johtuuko moinen takakireys iästä, roolista yhteiskunnassa vai elämänkokemuksen mukana tuomasta kyynisyydestä, mutta huomaan muuttuneeni aremmaksi antautumaan erilaisiin tilanteisiin. Kurjalta asia tuntuu siksi, että kun katson taaksepäin heittäytyneisyyden historiaani, huomaan olleeni mukana kaikennäköisissä hienoissa jutuissa. Mukaan olen päässyt tuurilla ja nimenomaan uskaltamalla heittäytyä.
Ollessani kolmannella luokalla koulussamme vieraili ranskalainen miimikko, Pierre Croisant. En oikeasti muista oliko hänen nimensä Pierre saati Croisant tai oliko hän edes ranskalainen, mutta sen muistan, että miehen (mies hän oli, siitä olen varma) esitys oli jotain ihmeellistä ja mykistävää. Täytyy muistaa, että tuohon aikaan ei ollut olemassa youtubea tai muita nykypäivän helppoja keinoja löytää asioista tietoa, oli vain tv ja 4 kanavaa (joista EI tullut mimiikkaa) sekä VHS-nauhoja (joiden en niidenkään muista sisältäneen mimiikkaa, lähinnä piirrettyjä). En siis ollut ennen nähnyt moista esitystä livenä, enkä myöhemmin pystynyt etsimään aiheesta viedoita, joten nimenomaan Pierren esittelemä tyyli luoda kehollaan esineitä tai tilanteita ja muokata ympäristöään oli erittäin vaikuttava. Samoihin aikoihin innostuin ylenpalttisesti Charlie Chaplinin tuotannosta. Yle esitti hänen elämästään ja elokuvistaan moniosaisen dokumentin ja minä olin jälleen myyty. Ala-asteella oivalsin eläväni sitä varten, että tulisin jonain päivänä elokuvaohjaaja-näyttelijäksi.
Olin koulun prjoekteissa mukana sen minkä olin. Moiset amatööriräpellykset eivät kiinostaneet minua liiemmin. Kotona teimme sen sijaan veljeni ja ystäväni kanssa korkean tason sketsiviihdettä ja erilaisia spektaakkeleita ja kuvasimme ne isäni videokameralla. Tuolloin olimme itsevarman tyytyväisiä siihen, että olimme noin kevyellä kalustolla ja vähäisellä teknisellä kokemuksella onnistuneet luomaan ammattitason tv-viihdettä. Myöhemmin aikuisiällä katsoin kerran joitain otoksiamme ja oksensin. En sisällön takia, vaan siksi, että kamera heilui todella pahasti ja kuva oli koko ajan sumeaa. Lisäksi ääniraidan täytti kuvaajaystäväni samanaikainen selostus: "Ei, ei...ei tässä ole linssinsuojusta...niin, niin. Oho, no voi että sentään...äh, no jatketaan samalla otolla."
Kasvaessani unohdin haaveeni ja ammattiunelma elokuvatuotannon parissa hukkui johonkin arjen ja realiteettien välimaastoon. Siitä huolimatta olen ollut koko elämäni ajan enemmän ja vähemmän mukana jonkilaisessa draamaan, teatteriin tai ilmaisuun liittyvässä toiminnassa. Olen osallistunut lähes kaikkiin ala-asteen jälkeisiin koulun näytöksiin esiintymällä tai laulamalla. Vapaa-ajallani olen ollut mukana monissa erilaisissa seurakuntamme ilmaisutaidon ryhmissä ja produktioissa. 
Lukioikäisenä ihastuin tulevaan vaimooni ja uhosin tunnekuohussa lähteväni steppikurssille, jos hänkin menisi. Niin me sitten menimme. Steppaaminen oli itse asiassa mukavaa hommaa ja jatkoin sitä muutaman vuoden vaimoni jo tympäännyttyä moiseen kilkutteluun. Hän puolestaan keskittyi balettiharrastukseensa, johon minäkin pääsin osallistumaan kerran seuratessani tuntia. Tunnin aiheena olivat nostot ja koska paikalla ei ollut muita miehiä kuin minä, opettaja kysyi josko voisin toimia esimerkkinä ja nostaa vaimoani kun hän tekee noston aikana liikkeen "Croisant-blie" (En taaskaan ole varma oliko liikkeen nimi oikeasti croisant-blie, mutta takuuvarmasti nimi oli ranskaa). Mikäs siinä, totesin ja astelin parketille. Yksi asia johti toiseen ja hetken päästä huomasinkin seisovani yksin keskellä salia ja nostelevani yksi kerrallaan jonossa kohti tulevia ballerinoja. Sain sen tunnin aikana enemmän harjoitusta kuin kukaan kurssimaksun suorittaneista. Balettia en kuitenkaan jatkanut tämän enempää.
Samoihin aikoihin pääsin puolivahingossa mukaan erääseen hengellistä kansanmusiikkia soittavaan ja esittävään produktioon kuorolaiseksi ja tanssijaksi. Innostuin siitäkin asiasta ja sitouduin projektiin koko nuoren sieluni voimin. Kiersin muutaman vuoden ajan ryhmän mukana suomessa ja muutamassa naapurimaassa esiintymässä. Viikot olin lukiossa ja viikonloput olimme kiertueilla. Se oli hienoa aikaa.


Pitkäaikaisin kokemukseni heittäytymisestä, esiintymisestä ja draamasta on kymmenen vuoden mittainen rooli suomen suurimmassa teatterissa -puolustusvoimissa. En ollut pääroolissa, mutta osallistuin näytöksiin aktiivisesti. Vakavasti puhuen, rooli puolustusvoimissa opetti sen, että aina heittäytymisen ei tarvitse olla kiihkeää itseilmaisua ja ilkamointia. Siitä huolimatta heittäytyminen työn vaatimaan rooliin vaati yhtä suurta uskonaskelta, usein pois omalta mukavuusalueelta
Takaisin nykyhetkeen. Opintoihini siis kuuluu pakollinen draamakurssi. Rehellisesti sanoen kyseessä on nimenomaan p a k o l l i n e n kurssi. Kuten alussa sanoin, jostain syystä heittäytyminen kaikenmaailman icebreaker-leikkeihin tai improvisaatioihin tuntuu nihkeältä. Ensimmäisen opetuskerran aikana ohjelmistoon kuului tanssia..tai no, liikettä musiikin tahtiin, tarinankerrontaa, improvisaatiota ja muita harjoitteita. Sinällään en vastusta ajatusta draaman tai kehollisen ilmaisun käyttämisestä opetuksen tukena, ehkä jopa päinvastoin. Kyllähän lapset pitävät kaikenlaisesta leikkimisestä ja tylsä luennolla istuminen tai hiljainen luokkahuone ei varmasti motivoi ketään mihinkään. Mikä siinä sitten tökkii? En tiedä, pitäisi varmaan olla vähemmän aikuinen, nostaa rypyt silmiltä ja katsella maailmaa pieni pilke silmissä.
Onneksi aina on toivoa. Jos kerran olen oppinut pitämään matematiikasta, miksen voisi elvyttää vanha rakkaussuhdettani ilmaisutaidon kanssa. Haluan päättää tämän kirjoituksen Pauli Hanhiniemen laulun sanoihin: "Tää ei oo ihan haudan vakavaa, muutkin mokaa. Mua saa, mua täytyy valistaa, muutkin mokaa.."