sunnuntai 27. toukokuuta 2018

I'm a Finglishman in Europe


Hellekelin innoittamina päätimme eilen lähteä koko perheellä nauttimaan kesäpäivästä keskustan humuun. Hämeenpuistoon oli järjestetty valtavat suurmarkkinat, teemalla Makujen Maailma. Puistossa oli kahden kilometrin varrelle pystytetty ruokakojuja maailman eri kolkista ja tarjolla oli jos jonkinmoista herkkua ja maistiaista.

Kun saavuimme markkina-alueelle, tuntui kuin emme olisi olleet koto-Suomessa lainkaan. Kojujen pitäjät kehuivat kovaäänisesti tuotteitaan, kukin omalla kielellään ja äänten sekamelska yhdessä erilaisten tuoksujen kanssa täytti tienoon. Pilvetön taivas ja kansainvälinen tunnelma saivat minut pauloihinsa.

Vapauduin hämäläisyyden kulttuurillisista kahleista ja antauduin avoimeen kanssakäymiseen vieraiden ihmisten kanssa. Pieni kosmopoliitti sisälläni heräsi ja sujahti ihmispaljouteen kuin vapautettu alamittainen hauki takaisin kotimaiseen järveen.

Tervehdin italialaisia leivosten paistajia äänekkäillä ”Bonzoorno” –huudoilla ja tehden suureleisesti italialaisten suosimaa käsiliikettä, jossa suudellaan sormia ja ikään kuin heitetään lentosuukko taivaalle. Luigiksi tunnistamani herrasmies elehti samoin ja vastasi nauraen: ”Aaaa!”
”Aaaa!” vastasin minäkin ja levittelin käsiäni.

Saavuin ranskalaisten kojulle ja suoritin kiihkeät ranskalaiset poskisuudelmat vanhaherra Clauden kanssa, joka oli lähtenyt kaupittelemaan valkosipulia ja patonkia. Nauroimme ja läimimme veljellisesti toisiamme selkään ja kilistimme suureleisesti punaviinilaseja, jotka Claude silmää iskien taikoi tiskin alta. Haitaria soittava Guilleaume halusi lopuksi omistaa pariisilaisen valssin minulle ja vaimolleni. Ihmispaljouden keskelle muodostui yhtäkkiä tila, jonka minä ja vaimoni täytimme hellällä tanssillamme. Ruususateen lakattua kumarsimme hurraavalle yleisölle.

Jatkoin matkaa kengurun- ja krokotiilinlihaa myyvien australialaisten ohitse ja heitin täydellisellä aksentilla ”G’day mate!” –tervehdyksen. Steve ja Poppy vastasivat hymyillen takaisin ja kehuivat ääntämystäni ”Hey mate! That was perfect, are you from Down Under?” Nauroin äänekäästi ja ammuin takaisin elehtimällä heille ”tuplapistoolit” ja silmäniskut. Steve oli mukana leikissä ja sai muka osuman. Mikä velikulta. Mate.

Seuraavaksi saavuin saksalaisten kojulle ja tervehdin omistajia jälleen kovaan ääneen nauraen. He tarjosivat maistiaisiksi wurstia, ja kiitokseksi esitin spontaanisti villin alppitanssiin, jossa läpsyttelin reisiini ja jodlasin. Martin ja Eva olivat tikahtua nauruun, ”Henrik, vanha veikko, nyt sekoitit Itävallan ja Saksan.” Olin hetken (muka) hämilläni ja vastasin (muka) pöllämystyneenä ”Gesundheit?”. Sutkautukseni räjäytti potin ja jätin nauravan alppikojun taakseni.

Niinpä niin, ihmisten välinen kanssakäyminen on ihana ja elämää rikastuttava asia. Tai voisi olla. Mutta ei rakas lukija, valitettavasti ei tällä kertaa. Olen ynseä suomalainen. Oikeassa tilanteessa minä en saanut kaivettua itsestäni esiin sujuvasanaista ja avointa maailmanmiestä. Todellisuudessa olin melko hermostunut ihmispaljoudesta, jännittynyt siitä, että kaikki myyjät eivät puhu Suomea. Oli myös kova helle, joten hikoilin kohtuuttoman paljon.

Kävelimme perheeni kanssa väkipaljoudessa. Ärsytti, kun en päässyt kävelemään omaan ripeään tahtiini ja se, että joku oli koko ajan henkilökohtaisen alueeni (ympyrä, noin 1 metrin säde) sisällä. Vaimoni jäi lastenvaunujen kanssa vähän väliä jumiin ruuhkaan ja minä vahdin silmä kovana, etteivät loput lapset katoa ikiajoiksi ihmisvilinään. Pelkoni oli todellinen. Sekin hikoilutti.

Olin vilpittömästi kiinnostunut vanhan ranskalaisen ukon kaupittelemista oliiveista, mutten oikein uskaltanut mennä lähemmäksi, koska en ollut varma millä kielellä vastaisin ja ennen kaikkea mitä vastaisin. Hän tyrkytti kauhallaan maistiaisia. Osoitin vatsaani ja elehdin olevani täynnä, enkä siten voisi ottaa yhtään. Oikeasti en uskaltanut. Olen kuullut huhuja ulkomaalaisten tekemistä metkuista. Turistille puetaan hieno nahkatakki päälle ja sitten pakotetaan ostamaan se. Sama olisi voinut käydä oliivin kanssa. Meikäpoikaa ei niin vain huijata.

Kovasti mekastavien espanjalaisten ohitse kävelin kiireesti. Varuiksi en ottanut heihin lainkaan katsekontaktia, vaan olin tavattoman kiinnostunut kukkaan puhjenneesta viereisestä hevoskastanjasta. Oli helpottavaa kun ei tarvinnut jäädä juttelemaan ja perustelemaan miksen osta leivoksia. Jopa savolaisten tapa kaupitella muikkuja ohikulkijoille tuntui liian päällekäyvältä. Heidän kohdallaan sain muka yllättävän puhelun, joka vei täysin huomioni.

Italialaisten juustotiskillä kävi onni. Myyjät olivat juuri puheissa jonkun toisen asiakkaan kanssa, joten pystyin vaivihkaa nappaamaan muutaman parmesaninpalasen maistiaislautaselta. Kuuntelin kiusaantuneena vierestä kuinka toinen suomalainen yritti kommunikoida italialaisen kanssa:
”Hello mam, good afternoon!”
”Paljo tää on?”
”Sorry, can you speak english?”
”Mitä se sano? (suomalainen kaverilleen) Voi, voi, en minä voi nyt ostaa…..olen pyörällä liikkeellä. Mikä pyörä on englanniksi, onko se bike? (jälleen kaverilleen) No juustoa, I’m with bike…”
”Ok, have a lovely day mam!”

Tuntien kiertelyn jälkeen pääsimme loppujen lopuksi takaisin autolle mukanamme suklaata ja ehtaa englantilaista fudgea. Hyviähän ne olivat, samoin monet muut herkut joita päivän aikana maistelimme. IIllalla lähdin koiran kanssa lenkille. Istahdin keskellä metsää kiven päälle ja kertasin yksin hiljaisuudessa päivän tapahtumia. Oli kyllä mukavat festivaalit, vaikka olikin ahdasta ja meluisaa.

Jäin myös miettimään eri kulttureiden eroja ja sitä kuinka herttaisia me suomalaiset loppujen lopuksi olemme. Saatamme vaikuttaa tylyiltä ja äkkivääriltä, mutta kyse ei ole siitä, pahaa emme halua kenellekään. Ehkä meillä vain menee muita kauemmin aikaa ennen kuin lämpenemme uusien tuttavuuksien kanssa ja otamme kuulumisten kyselyt liian vakavasti. Kenties me arvostamme vain niin paljon rauhaa, tilaa ja hiljaisuutta, ettemme innostu turhan kevyestä keskustelusta ja liian lähellä olemisesta.

Olemme me suomalaiset ihana suola maailmankansojen keitossa. 

P.S. Me suomalaiset arvostamme myös oikeaoppista jonottamista. Jostain syystä.




sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Hmm, entä jos....


Maailmanhistoriaa tutkittaessa jää usein mainitsematta se, että monet merkittävät tapahtumat ovat sattuneet hetken mielijohteesta, usein ruokapöydässä. Esimerkiksi Egyptin pyramidit voisivat aivan yhtä hyvin olla pyöreitä tai neliön muotoisia, mutta äkkipikainen tunnekuohu vuosituhansia sitten, eräänä tavallisena maanantai-iltapäivänä faaraoperheen päivällispöydässä, muutti ratkaisevasti historian kulkua.

Faarao Ramses VIIXI ei pitänyt äitinsä tekemästä ruoasta ja liialliseen dramatiikkaan taipuvaisena hän uhosi palsamoituvansa elävältä ja nukkuvansa pois, jos vielä joutuisi syömään äitinsä kehittelemää avokadopastaa. Väittämäänsä tehostaakseen, hän luonnosteli serviettiin suureleisesti itselleen kolmion muotoisen hautapaikan, jonne vetäytyisi kuolemaan. Loppujen lopuksi Ramses nöyrtyi, söi ruokansa ja eli vielä monta kymmentä vuotta, mutta ajatus futuristisesta hautapaikasta jäi elämään tuon Auringon pojan mieleen, ja lopun tarinasta me tunnemmekin.

Toinen esimerkki sijoittuu 1400-luvun loppuun, kun muuan työläisperheen poika istui Keisari Lopotinon seurassa illallispöydässä ja pyöritteli käsissään kananmunaa. Nuori, teini-iän kasvukivuista ja huonosta itsetunnosta kärsinyt, Kristoffer Kolumbus oli istunut muina miehinä suuresa pöytäseurueessa ja ottanut osaa haasteeseen. Kilpailuhenkinen keisari oli luvannut suuren summan rahaa sille, joka onnistuisi asettamaan kananmunan pystyyn pöydälle.

Moni yritti ja yhtä moni epäonnistui. Kolumbus, jonka hienomotoriikka oli yhtäkkisen pituuskavun takia melko heikko, kokeili hänkin. Aivot sanoivat toista, mutta keho ei totellut ja hienovaraisen asettelemisen sijaan Kolumbus rysäytti keitetyn munan pöydän pintaan. Pöytäseurue vaikeni ja kaikki katsoivat hiljaa kuinka kananmuna pysyi tukevasti pystyssä. Pikkuhiljaa kaikki alkoivat hurraamaan ja ylistämään Kolumbuksen nokkeluutta. Keisari, sanansa mittainen mies, antoi Kolumbukselle pussillisen kultaa. Kolumbuksen heikko itsetunto voimaantui onnistumisesta niin väkevästi, että hän päätti seuraavana päivänä etsiä meritien Intiaan. Loppu onkin historiaa.

Tässä vaiheessa lukija saattaa kummastella, mitä tekemistä pyramideilla ja Kolumbuksen munalla on Helsingin puolimaratonin kanssa? En syytä lukijaa, erinomainen kysymys - Ei niin yhtikäs mitään. Yhdistävä tekijä löytyy hetken mieljohteesta ja sen mukaan toimisesta. Monesti hetken mielijohde, intuitio, sellainen kumma pieni syyhy, joka alkaa vaivaamaan ja josta ei pääse eroon kuin seuraamalla sitä, tuo mukanaan hyviä asioita ja kokemuksia. Niin on käynyt aiemmin ja niin kävi tälläkin kertaa.

Asian laita on nähkäätten niin, että istuimme perjantaina työpaikan lounaspöydässä ja rupattelimme niitä näitä. Keskustelu eksyi tulevan viikonlopun suunnitelmiin ja lauantaina juostavaan Helsinki City Runiin, johon olimme taannoin ilmoittautuneet suurella porukalla. Itse olin mukana heti alusta asti, mutta peruin hyvin pian osallistumiseni pitkittyneiden jalkavaivojen vuoksi. En siis ollut lähdössä mukaan. En missään nimessä. Olin jo ilmoittanut sen hyvissä ajoin, itselleni ja muille.

Keskustelu eteni ja intuitio nosti päätään, syyhy jäi vaivaamaan. Tilanne johti siihen, että noin tunnin päästä ilmoittauduin mukaan kimppakyytiin huomiselle Helsingin reissulle. Tiedättehän, hetken mielijohde. Pyramidit. kolumbuksen muna.

Myöhemmin hetken mielijohde alkoi kaduttamaan ja hermoilin tulevaa. Kävin läpi kaikki kauhukuvat lämpöhalvauksesta, akillesjänteiden katkeamisesta ja terrori-iskusta aina reitin varrella vaanivaan juoksuhiekkaan. Olin myös varma etten yksinkertaisesti jaksa juosta moista matkaa. Juoksupäivän aamuna jännitti niin, että oksetti. Päivän mittaan pelot osoittautuivat turhiksi ja lenkki oikein miellyttäväksi.

Juoksutapahtuma oli mahtava kokemus. Aurinko paistoi ja hellekeli hiveli hipiää. Lähdimme matkaan isolla porukalla ja vietimme mukavan päivän aistien urheilujuhlan tuntua. Loppujen lopuksi juoksussa porukkamme hajaantui ja juoksimme ystäväni kanssa vierekkäin perän pitäjinä koko reitin. Pitkä matkahan 21 km on äkkiseltään tai jopa vähän harjoitelleenakin, mutta huomasimme todeksi vanhan viisauden - matka ei tapa, vaan vauhti. Pääsimme molemmat perille. Hengissä ja komeasti ruskettuneina. Meidät ohitti noin 4670 juoksijaa. Ystäväni mukaan 5887, tiedä sitten kumpi sekosi laskuissa. Mukavaa oli. Mikä onni, että lähdin mukaan, mutta ensi kerralla kyllä valmistaudun paremmin.

Kuvassa koko juoksujoukkueemme. Meillä kaikkilla oli yhteishenkeä kohottaneet tiimipaidat, paitsi Antilla, joka ehti hukata omansa. Minulla puolestaan...no, tiimimme xs-kokoinen varapaita jäi tällä kertaa käyttämättä.


Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua. Kuvassa osa meidät ohittaneista ihmisistä.



Jossain vaiheessa lähtörytäkässä hukkasin Antin ja tuli vähän orpo olo. Meinasin keskeyttää.

Sitten kaveri taas löytyi ja meitä hermostuttui ennen lähtöä niin, että hihiteltiin.
Maisemat oli sielua hiveleviä.




Reitin varrella oli kannustusta.


Oli rohkaisevaa saada joukkuekavereilta viesti, että olivat päässeet turvallisesti perille. Ei vaiskaan, ärsytti kun oltiin vielä itse taipaleella.


Maalissa! Laitettiin mitalit suuhun ja otettiin kuva. Tämän jälkeen meni syljeskelyksi, koska heräsi pelko. Kuka tietää millä norovirus-käsillä talkoolaiset ovat mitaleja käsitelleet.






Saatiin palkinnoksi miehekkäät paidat.



Matkan varrella järjestäjät hehkuttivat, että maalissa odottaa tölkillinen jäääkylmää Heinekeniä. Olihan siellä. Saatiin peräti jokainen oma.