sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Neulebloggausta

Helppojen opintopisteiden toivossa ilmoittauduin teknisen käsityön lisäksi tekstiilityön, tuttavallisemmin "rättikässän" kurssille. Kummallakin oppiaineella on muuten nykyään eri nimi kuin minun lapsuudessani: tekninen työ on raflaavasti "teknologiakasvatus" ja tekstiilityö puolestaan sukupuolineutraalin yksinkertaisesti "käsityö".

En koulussa ikinä opiskellut rättik..anteeksi, käsitöitä enempää kuin oli pakko. En kuitenkaan siitä syystä ettäkö aihe olisi ollut vastenmielinen, ehei, teknologiakasvatus vaan veti puoleensa niin paljon enemmän. Itsesiassa muistan jopa pienenä lainanneeni äidin ompelukonetta ja ommelleeni itselleni... tuota, no kokeilleeni sitä.

Myöhemmin tutustuin käsitöihin soveltavasti työelämässä, aloittaessani heti yo-kirjoitusten jäkeisenä päivänä työt monikansallisessa pikasuutariyrityksessä. Kyllä, kyseessä oli sama firma jonka logossa on se hymyilevä punatakkinen heppu ison avaimen kanssa. Minkäänlaista koulutusta alalle minulla ei ollut, mutta pelin henki oli että uusi työntekijä koulutetaan työhön. Ilmeisesti onnistuin jotenkin vakuuttamaan haastattelijat käsieni kätevyydestä ja sain paikan.

Pidin heti työstä suunnattomasti. Toimenkuvaani kuului kenkien korjauksen ja avainten valmistuksen lisäksi kaikki nahka- ja jalkinealan työt, jotka uskalsin ottaa vastaan. Vaihdoin vaatteisiin neppareita, lyhensin vöitä, vaihdoin nahkatakkeihin ja kenkiin vetoketjuja, tein kaikenennäköisiä eri ompelutöitä nahkavarusteille ja -vaatteille. Jännittävin hetki oli kun muuan kelpo moottoripyöräkerholainen halusi liiviensä selkämykseen ison kangasmerkin, sellaisen logon jossa  hassu sombreropäinen ukkeli osoitteli aseella ja veitsellä, sekä rintapieleen pienen merkin, jossa luki "1%". Juuri kun mies oli päässyt kertomasta että olin ainoa suutari jonka oli tavoittanut ennen parin tunnin päästä alkavia "ajoja" ja että merkkien paikallesaaminen oli hirvittävän, äärimmäisen tärkeää, koneeni hajosi ja alkoi tekemään ns. "sylttyä". Yritin selittää: "Tuota tässä on nyt vähän...ei tämä nyt...jos vaikka huomenna...".Mies vastasi kohteliaasti, jäätävän rauhallisella äänellä tarvitsevansa liivit NYT ja sanoi jaksavansa kyllä odottaa hetken että neulon merkit käsin. Jonoa alkoi kerääntyä ja ylähuuleni kostua tuskanhiestä. Vihdoin 20 (tuskallisen) minuutin jälkeen ojensin miehelle, sormi hermostuksissa tehdystä neulanpistosta verta tihkuen kökösti ommellut liivit. Mies kiitti, maksoi avokätisesti ja lähti "ajoihinsa", minä katsoin seuraavaa jonottavaa asiakasta silmiin ja laitoin sanaakaan sanomatta tiskille kyltin "palaan 15 min kuluttua" ja lähdin hikimärkänä hermokahveille.

Mutta, takaisin käsityöopintoihin. Tekstiilityön aloitustunneilla kävi ilmi, kuten olin odottanutkin, että siellä neulotaan ja virkataan. Se sopii, pitäähän niitä opetella ja jokaisen miehen hieman osata. Suurin järkytys oli velvoite osallistua roosanauhakampanjaan liittyvään "neuleperformanssiin" Tampereen pääkirjastolla. Opiskelijoiden piti suunnitella miten performanssin avulla demoamme ihmisille eri neuletekniikoita. Ryhmämme sai aiheeksi ketjusilmukkavirkkaamisen (muistaakseni ja ymmärtääkseni). Suunnittelupalavereissa minä ja toinen kurssilla oleva Y-kromosomilla varustettu oppilas osallistuimme innokkaasti nyökyttelemällä osoittaen olevamme samaa mieltä tyttöjen kanssa.





Suoraa ketjusilmukkaa neuleperformanssissa


Selvittyämme performanssista hengissä aloimme harjoittelemaan virkkausta. Virkkauksen jujun äkkäsin yllättävän nopeasti. Pahan automaattikahvin ja paksun langan avulla sain nopeasti aikaan  kupin, kipon, mukin, kulhon...tuollaisen kaarevapohjaisen, päältä avoimen tuotoksen.







Virkkaaminen sujui jo, mutta kun pääsin käsiksi neulomiseen uusi ahdistava maailma aukeni silmieni eteen. Opettajan ja oppilastovereiden ohjeet "Joo, sitten se sukeltaa tuolta ja koukkaa....ei, ei noin, kun etupuolelta yläkautta...näin.", tai  "Eikun joka toinen on nurja....ei, ei noin. Nurjalla otetaan tuosta ja mennään....Älä purista niitä puikkoja noin lujaa...noin...oho, no nyt ne silmukat täytyy onkia..tai itseasiassa pura se ja aloita uudelleen.".

Vannon että tein parhaani ja yritin, mutta olin täysin sokea huomaamaan mikä on nurja mikä oikea, tai mikä on silmukan ylä- ala- ,vasen-, oikea, tai vääräpuoli. Minun oli myös annettu ymmärtää että neulominen on rentouttava harrastus ja että sitä voi tehdä vaikkapa luennolla, sillä lailla näppärästi. Ja pah! Tunnin jälkeen hartiani ja yläselkäni olivat enemmän jumissa kuin huonosti nukkuneella Quasimodolla, silmiini sattui ja näin tähtiä, lisäksi voin pahoin. Pahinta oli epäonnistumisen hyväksyminen ja tunnustaa ääneen se että tämä ei nyt oikein lähtenyt. Taisin pienen kyyneleenkin siinä vieräyttää.

En kuitenkaan luovuttanut, vaan otin koululta mukaan lankakerän ja viisi neloskoon puikkoa ja päätin tehdä siitä jotain. No, tottapuhuen en olisi osannut, viitsinyt enkä pystynyt saamaan aikaiseksi minkäännäköistä tuotosta ilman henkilökohtaista mentoriani, vaimoani. Hän opasti kädestä pitäen, kärsivällisesti ja pitkämielisesti mitä tehdä ja miten. Alunperin olin ajatellut tekeväni itselleni villasukat, mutta nähtyäni edessä olevan työmäärän päädyin lasten villasukka-ajatusten kautta tekemään vauvan töppöset.

Alku ei näyttänyt yhtään valoisammalta kuin aiempikaan neulomiskokemukseni, mutta ilokseni huomasin että homma lähti luistamaan. Eräänä sunnuntaina havahduin siihen että olin istunut lähes koko päivän sohvalla ja neulonut töppösiä. Illalla kun lopetin, oireet olivat edelleen samat: hartiajumi, silmäsärky, pahoinvointi ja hikoilu(?), mutta mieli oli kevyempi kuin aiemmin, olin saanut jotain aikaiseksi. 

Sain töppöset valmiiksi noin viikon aikana, silloin tällöin neuloen. Työni jälki, tai kuten nykyään osaan sanoa: käsialani on neulelehden mallitöppösiin verrattuna aika rumaa, tossuista tuli erikokoiset, eivätkä ne ole ihmisjalan muotoiset vaan malli sopii enemmän teini-ikäiselle, tai hieman nuoremmalle mutanttininjakilpikonnalle. Mutta, sain ne valmiiksi, pahus soikoon, minä neuloin tossut. Olen tuotoksestani ylpeä ja iloinen siitä että ne yllättäen sopivatkin viisivuotiaallemme, joten ei ole edes tarpeen tehdä tossuihin uutta vauvaa.





















Työkalukaapista Narniaan

Ehdoton suosikkioppiaineeni koulussa on kautta aikain ollut tekninen työ. Luulin että ainoa mahdollisuus opiskella ko. oppiaineen aineenopettajaksi, on Raumalla. Olin onnesta ymmyrkäisenä kun opintojen jo alettua tajusin, että Tampereen yliopistossa voi erikoistua myös teknisiin töihin 25 opintopisteen verran. Käytännössä tämä antaa kelpoisuuden opettaa puukässää alakoulussa. Ilmoittauduin oitis mukaan. Yliopiston teknisen työn tilat, tai kuten siellä ruukataan sanoa: paja, oli positiivinen yllätys. Tilat, työkoneet ja -kalut ovat uusia, vain vuoden vanhoja. Ainoa miinuspuoli koko asiassa on se etteivät opiskelijat saa käyttää tiloja ilman "aikuista". Niinpä niin. Meininki on hieman erilaista kuin Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen soitinrakennuspuolella, villissä lännessä, jossa työt vasta alkoivat kun opettajat illalla lähtivät.  

No, maassa maan tavalla. Kurssin aluksi demosimme toisillemme kuinka eri työkalut ja tekniikat toimivat. Seuraavaksi aloimme tekemään omia projektejamme. Mainitsemani tilankäytön rajoituksen takia hylkäsin ajatuksen soitinrakennusharrastukseni päivittämisestä puoliammattilaisuudeksi. Sen sijaan ajattelin hypätä pois mukavuusalueeltani puuntyöstämisen saralta ja kokeilla hieman vieraampia metallitöitä. Löysin koululla olevasta käsityöalan kirjasta piirrustukset postilaatikkoon ja innostuin värkkäämään sellaisen.

Pitäähän postilootan olla pikkuisen isompi ja komiampi kuin naapureiden perus-Orthexit. Alunperin halusin tehdä hienon rosterisen postilaatikon, mutta koska ruostumaton teräs oli kuulemma turhan arvokas materiaali mahdutettavaksi oppilaitoksen budjettiin ja tilalle tarjottu pelti liian arkista minun makuuni, valitsin materiaaliksi alumiinin


Lähtötilanne ja kulmalistat jo taivutettuna














Kiinnitin osat toisiinsa veto-, elikkäs popniiteillä. Kulmalistojen alle ja osien väliin ruuttasin reilulla kädellä saniteettisilikonia sekä sitomaan osia toisiinsa, että estämään aikanaa kosteuden tihkumisen rakkaiden laskujeni ja oriveden sanomien päälle.


Valmis pömpeli kutsuvasti raollaan
















Postilaatikko on kasassa ja odottaa teräsvillakäsittelyä, jolla on tarkoitus tehdä siihen nätti mattapinta. Koska aikaa jää vielä hyvin ennen kurssin loppua, ajattelin kokeilla koulun laserleikkuria ja väkertää jostain materiaalista laatikkoon talon numeron, sekä nimen.

Työ valmistui yllättävän nopeasti, vain parissa illassa. Aikaa ei mennyt paljoa, popniittejä senkin edestä. Pahoitteluni lopulle vuosikurssille, teidän täytyy tyytyä liimaamiseen, naulaamiseen, ruuvaamiseen, hitsaamiseen, takomiseen, juottamiseen, valamiseen tai ilmastointiteippiin, popniitit loppuivat.


keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Ovatko tenttijät valmiina?

No niin, opiskelu-urani on siinä vaiheessa, että takana on kaksi tenttiä. Ensiksi kokeilin tenttiä kasvatustiedonperusteet sosiologispsykogispedaalisaiheisen KASP3-kurssin luento-osion sähkötenttinä ja tänään teimme KASLUOM4-kurssin vanhanmallisesti tentin paperille, kuten isoisät ja heidän isänsä aikoinaan. Kuinka kävi? En tiedä vielä, mutta onpahan järjestelmät korkattu.

Vanha vintagemallin tenttimismenetelmä alkaa kuulemma olla pikkuhiljaa jo historiaa ja tulevaisuudessa tentit tullaan tekemään tietokoneilla. "Eppää, liian helppoa" -huutavat yliopiston aikoinaan pergamentilla ja sulkakynällä suorittaneet. Ennen kuin kukaan puritanisti pöyristyy, puolustelen sähköistä tenttimismuotoa hieman. Idea on että opiskelija voi tenttimisajan alkamisen jälkeen varata itselleen sopivan ajan sähköiseen tenttiin. Tenttiin mennään yhtälailla valmistautuneena ja yön yli valvoneena niin kuin aiemmatkin sukupolvet ovat tehneet. Itse tilaisuus on hiljaisuuden täyttämä jännityksen hetki. Luokkaan kirjaudutaan sisään omalla kulkukortilla ja varausilmoituksen yhteydessä saadun, numeroidun tietokoneen luo astellaan hissun kissun. Jokainen kone on omassa loosissaan, omassa työrauhassa. Huoneessa on videovalvonta ja mystiset "valvojat" jossain valvontakeskuksessa vertailevat täsmäävätkö numeroidut paikat, tenttijät sekä kulkukorttileimaukset toisiinsa ja videokuvaan. Koneelle kirjaudutaan omilla tunnuksilla ja ohjelma kertoo miten homma etenee. Tentissä jossa itse olin, tietokone arpoi kurssin kysymyspankista kolme kysymystä joista piti vastata kahteen. Omalta päätteeltä ei saa nousta ennenkuin on valmis. Ohjelma jolla tentti tehdään on vähän kuin köyhän miehen Word. Kirjoittamisen lisäksi ohjelmalla pystyy kopioimaan, leikkaamaan ja liittämään tekstiä, siinä kaikki toiminnot.

Itse liputan sähköisen tenttimisjärjestelmän puolesta. Joustava aikataulutus ja mahdollisuus kirjoittaa tekstit näppäimistöllä ovat lyömätön parannus vanhaan systeemiin. Siitähän minulla ei tosin ole paljoa kokemusta, mutta ihan oikeasti tuntuisi tyhmältä kirjoittaa pitkiä esseevastauksia käsin jos kaikki materiaali ja jopa omat muistiinpanot ovat sähköisessä muodossa. Varmasti joku on kitissyt aikanaan kun vallitseva järjestelmä tai sosiaalinen paine on pakottanut siirtymään jatkamaan piirroksia luolanseinältä lehmännahalle tai jopa tuolle ohimenevälle ilmiölle – paperille. Samoin aikanaan valitettiin kun maailman hienoin keksintö, hengenvaarallinen öljyvalo, sai tehdä tilaa vähintäänkin yhtä hengenvaaralliselle sähkövalolle. Niin se vain kehitys kehittyy, mutta tuskin paperi ja kynä mihinkään katoavat. Ehkä ne joskus herkkinä talvi-iltoina kaivetaan esiin ja isoisä näyttää öljylampun valossa mitä se kaunokirjoitus oikein on.

Entäpä tämän päiväinen paperitentti? Aiheena oli kuva- ja mediakulttuuri. En tunnusta stressanneeni tenttiä etukäteen, mutta pikkuisen jännitin minkäköhänlaisista kysymyksistä tai analysoitavista taideteoksista tentti oli kasattu. Ennen tentin alkua isällisen lempeä tentinvalvoja, kuvataiderohvessori veti maton kaikkien alta ja sanoi: "Te istutte siinä nyt jotenkin...tämä tila on vähän huono...Mitäs jos tehtäisiin tentti paritenttinä, sopiiko? Palautatte sitten yhteisen vastauspaperin". "Ööö....sopii" sopersi tenttikansa. Seuraavaksi tapahtui ripeä parinmuodostus, taitavat taktikot anelivat parikseen ei-parhaan-kaverinsa, vaan sen taiteille-omistautuneimman-tuttavansa joka oikeasti tiesi aiheesta jotain. 

Tenttiin tuli kaksi tehtävää: taideteosanalyysi ja media-aiheinen pohdintatehtävä. Me teimme parini kanssa työnjaon ja otimme kumpikin yhden kysymyksen johon vastasimme. Tarkastimme lopuksi vastauksemme ristiin ja olimme ylpeitä lopputuloksesta. Yllätys, yllätys tekijämäärän tuplaantuessa tenttiin kului vain puolet suunnitellusta ajasta. 

Täytyy myöntää että opettajan – käsittääkseni improvisoitu – tenttimismuotoratkaisu oli hivenen yllättävä, mutta varsin toimiva. Minkä takia tentin, kokeen tai jonkun muun näyttötilanteen pitäisi olla äärimmilleen viety hermopainehetki, jossa ei muista edes omaa nimeään? Kai se vain on osa opiskelukulttuuria, tilanne jossa mies niin sanotusti punnitaan.


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Olette siis ensimmäistä kertaa pappia kyydissä?

Kävimme tuossa männä viikolla lapsemme koululla vanhempainvartissa. Erona koko luokan vanhempainiltoihin tällaisissa tilaisuuksissa opettaja tapaa pelkästään yhden oppilaan ja tämän vanhemmat kerrallaan. Menimme siis poikamme* luokkaan, jossa tumma*, ulkomaalaista syntyperää oleva* ja ihastuttavalla aksentilla* puhuva opettajatar* otti meidät vastaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun tapasimme poikamme opettajan, nti Hodginsonin* ja odotin hieman jännityksellä ja lievien ennakkoluulojen riivaamana tapaamistamme. Heti alkuun kävimme läpi kaikki päivänpolttavat asiat lapsemme koulumenestyksestä, aktiivisuudesta, kotitehtävien tekemisestä ja niin edelleen. Emme yllättyneet yhteenvedosta, mutta kuten autokatsastuksessakin on tapana huokaista helpotuksesta kun virkailija lyö leiman ehjäksi tiedetyn auton rekisteriotteeseen, huoahdimme tyytyväisenä opettajan kertoessa ettei lapsellamme ole mitään ongelmia koulunkäynnissä.

Virallisten asioiden jälkeen juttelimme niitä näitä ja juttu tuntui luistavan. Koska kävi ilmi että opettajatattar oli valmistunut vasta vajaa vuosi sitten, päätin paljastaa, yhteisten tuttujen toivossa, olevani alan opiskelija. Tuttuja ei ollut, mutta tässä vaiheessa hän kertoi, että huolimatta suhteellisen laajasta sijaisuustyökokemuksestaan huolimatta, tämä on hänen ensimmäinen oma luokkansa.

Tuossa vaiheessa mielessäni heräsi ajatuksia. Huomioitavaa on, että tämä ei missään nimessä ole kritiikkiä tai epäilystä nti Hodginsonia kohtaan, hän, kuten jo sanoin, antoi itsestään erittäin positiivisen ja ammattitaitoisen kuvan. Tajusin kuitenkin että jokainen opettaja, minäkin toivottavasti joskus, saa luotsattavakseen ensimmäisen luokkansa. Opettajalle tuo tilanne on jännä paikka, sillä pelkästään koulutus ammattiin ei ikinä voi antaa eväitä täydelliseen onnistumiseen, vaan oikeaksi ammattilaiseksi kasvetaan yhdistämällä opitut asiat kokemukseen. Itse asiassa, jos oikein kylmästi ajattelee, voisi sanoa että opettajan ensimmäinen luokka on tälle ikään kuin harjoitusprojekti työelämässä, omaa uraansa varten.

Opettajalle jännä paikka, toki, mutta entä sitten lapsille? Minun poikani on kyseisellä luokka-asteella vain kerran elämässään ja silloin opitut asiat toimivat pohjana seuraaville opinnoille ja luokille. Hän on tuon ikäinen vain kerran elämässään ja itsetunnon ja identiteetin rakentuminen voi olla herkässä vaiheessa. Mitä jos omasta osaamisestaan vielä epävarma opettaja(en tarkoita nti Hodginsonia) onnistuu jotenkin ryssimään luokka-asteen opetussuunnitelmaan kuuluvan opetuksen tai ylenpalttisella pätemisellään polkemaan oppilaiden asenteita tai itsetuntoa suohon? Ja kaikki tämä vain kokemattomuuden takia.

Eniten ajatus pelottaa kun mietin, että jonain päivänä minun vastuullani on oma luokka, jonka oppilaista pitäisi kasvattaa vastuuntuntoisia, järkeviä, yleissivistyneitä ja itsenäisesti kriittisesti ajattelevia medialukutaitoisia toimijoita yhteiskuntaan. Lisäksi pitäisi osata kommunikoida vähintään yhtä kriittisesti ajattelevien vanhempien kanssa ja toisaalta olla sopivasti samaa mieltä budjettien ja säästöpaineiden lannistaman työnantajan edustajan,  rehtorin kanssa.

Tuntuupa tuskalliselta. Taitaa kuitenkin olla niin, että oli kyseessä mikä asia tahansa, ensimmäinen kerta sattuu aina ja noloja virheitä tulee. Mutta toisaalta ensimmäinen kerta on pakollinen, ja siitä saatu pienikin määrä kokemusta auttaa oppimaan virheistä seuraavaa kertaa varten. Ajaton tyhmä klisee "Asenne on tärkein", pitää paikkansa. Jos opettaja haluaa osata, haluaa valmistautua hyvin ja haluaa onnistua, ehkä siitä ensimmäisestäkin luokasta kasvaa ihan kunnon ihmisiä.

*Yksityisyyden suojasta johtuen jutussa esiintyneiden henkilöiden sukupuoli, ihonväri, etnisyys, nimet ja puhetapa muutettu

torstai 31. lokakuuta 2013

"Herra Kapteeni, pelkäänpä että olemme ajautuneet aikakapeikkoon.."

Viimeisestä blogipäivityksestä on kulunut jo reilusti yli kuukausi. Reilusti alle kuukausi itseasiassa, mutta on aina kiva korostaa asioita kamalampaan suuntaan. Sitä jotenkin ajattelee että kun vain saan muut vakuutettua siitä kuinka kiire minulla onkaan, saan oivan tekosyyn olla tekemättä monia asioita.

 Minulla esimerkiksi on ollut jo viikkoja, ei, vaan kuukausia niin kova kiire, ettei yhdessäkään vuorokaudessa yksinkertaisesti ole ollut niin pitkää taukoa että olisin ehtinyt käydä lenkillä. Tästä johtuen painoni on alkanut nousta ja vyö kiristyä. Ylettömällä syömisellä, jolle olen joutunut väkisin raivaamaan tilaa kalenteriin, ei käsitääkseni ole vaikutusta asiaan.

Jo kuukausia, ei, vaan vuosia olen ollut niin kiireinen, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt leikkiä lasten kanssa, tai istahtaa kuuntelemaan heidän joulunodotushehkutustaan. "Valitan lapset, mutta tässä on tätä hommaa nyt niin kamalasti, että näytä sitä piirrustusta vaikka huomenna, isillä oli niin kauhean hektinen päivä, että nyt on pakko istua hetkeksi kahville ja tyhjentää pää (selaamalla facebookia), sitten pitää tehdä kouluhommia ja pakkohan ne laskutkin on maksaa.".

Entäpä sitten opiskeluhommien tekeminen kotona iltaisin. Hei Kamoon! Ei perheellinen yksinkertaisesti ehdi syventymään opiskeluihin kotona, etenkään jos muu perhe pyörii jaloissa, ei missään nimessä senhän tietää tyhmepikin. Ehei, naurattaa jo pelkkä ajatuskin, ei se vain onnistu kotona.
Lapset ensin, se on minun mottoni, kohtahan he jo kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Ehkä teen tämän esseen sitten illemmalla kun tenavat nukkuvat ja tuo lukuläksy, pyh se on vain lukuläksy sen nyt ehtii vaikka ennen nukahtamista.

Missä ihmeen välissä pitäisi saada jotain, yhtään mitään, aikaan? Tätä menoa koko elämä hulahtaa filminauhana silmieni ohitse, eikä se vielä saisi sitä tehdä. Vasta sitten viimeisillä minuuteilla kun vuonna 2100, kolmannen maailmansodan viimeisessä taistelussa putoan lukuisten ilmavoittojen jälkeen palavasta lentokoneesta, annettuani viimeisen laskuvarjon salamatkustajana olleelle 80-vuotiaalle norjalaiselle orpoleskelle.

Raaka totuushan on se, että kaikilla meillä on käytössämme 24 tuntia vuorokaudessa. Jotkut ovat luonnostaan pätevämpiä rytmittämään elämäänsä, useimpien pitää sitä erikseen opetella. Joillakin olosuhteet ovat otolliset itsenäiselle ajankäytölle ja joillain toisilla taas olosuhteet ikään kuin mätkivät koko ajan molemmille poskille. Yhteistä on kuitenkin se että loppukädessä jokainen on itse vastuussa ajankäytöstään.

Luulenpa että minä itse olen jälleen opinpaikan edessä. Jotta suoriudun edes jotenkin kunnialla, toistaiseksi vielä kaukaisen himmeänä kiiltävän maisterin tutkinnon vaatimuksista, minun on opittava järjestelemään ja suunnittelemaan ajankäyttöäni roimasti jämäkämmin kuin olin alunperin arvellut.

Huh, ehdinpäs kirjoittamaan, nyt pitää taas rientää.

P.S. Mitä tulee kymmensormijärjestelmän opetteluun, se alkoi hienosti, tässä on vain ollut nyt kaikenlaista niin en oikein ole eht....





keskiviikko 9. lokakuuta 2013

"Hyvinhän se meni, pari juttua olisi..."

Viime viikolla pääsin ensimmäisen kerran tositoimiin opettajana. Pidimme erään opiskelijatoverini kanssa liikuntatunnin Pirkanmaalla sijaitsevan keskisuuren koulun alakoulun ylempiluokkalaisille, alaikäisille oppilaille. Tämä ympäripyöreä kiertoilmaus johtuu siitä, että haluan varjella tunnilla olleiden lasten ja opetusharjoittelua kanssani suorittaneen parini yksityisyyttä. Ei, mitään kummallista ja salattavaa ei sattunut, mutta näissä asioissa pitää kuulemma olla tarkkana.

Aiheeksi liikunnan kaksoistunnille saimme ulkoliikunnan ja pallopelit. Vaikka olemme äärimmäisen kunnianhimoisia opettajantaimia, halusimme päästä helpolla ja valitsimme aiheeksi jalkapallon, kaikkihan sitä osaavat. Käytössä meillä oli rajattomasti palloja, erivärisiä liivejä, hulavanteita, keiloja, ihan kaikkea mitä keksiä saattaa. Pelikenttänä oli koulun piha ja jonkinlaisella tekonurmella päällystetty jääkiekkokaukalo, joka on muuten aivan mahtava keksintö. Oppilasmateriaali koostui noin 20:stä oppilaasta joista suurin osa oli tyttöjä. Hyvä niin, itselläni on vain tyttäriä joten heikäläisten käsittelystä minulla on kokemusta. Tunnista tulisi helppo, ajattelin.

Aloitimme tunnin pelaamalla lämmittelyksi häntähippaa. Ideana oli, että jokainen kiinnitti housunkaulukseen nauhan hännäksi ja sitten lapset vapautettiin juoksemaan kaukaloon ja riistämään häntiä toisiltaan, aika brutaalia siis. Se kenellä pölyn laskeuduttua oli eniten häntiä, oli voittaja. Peli oli suosittu ja sitä jouduttiin ottamaan useampi erä.

Pelasimme myös polttopalloa. Peliä vaikeutettiin lisäämällä siihen erilaisia vaikeusasteita ja lopuksi polttopallo muuttui ikuisuuspalloksi, jossa pelaaja joutui palettuaan (palttuaan, poltuttuaan, miten tuo taipuu?) ulkokehälle ja pääsi takaisin peliin vasta kun hänet polttanut pelaaja itse paloi. Kuulostaa simppeliltä, mutta ei sitä ole. Pelimuoto sai aikaan huutamista ja väkijoukon vellontaa, inferno alkoi kerätä voimiaan.

Seuraavaksi siirryimme jalkapallon pariin. Lajiharjoittelun ajattelimme aloittaa kevyellä syöttelyllä, edeten yhä vaativampiin tekniikkaharjoituksiin. KRIIIKS! Seurasi ensimmäinen ongelma: Oppilaat piti jakaa kahteen porukkaan, jotta jokainen saisi parin jonka kanssa syötellä. Oppilaita oli pariton määrä, joten tulisi yksi "kolmen pari" eikö? Väärin, yhtäkkiä kentällä oli kolme tai neljä kolmen henkilön muodostamaa, hyvin tiiviisti toisiinsa sitoutunutta "paria". Onneksi homma oli vielä hanskassa ja porukka saatiin jaettua harjoittelijain auktoriteettiä käyttäen kahtia ja tekniikkaharjoitukset saattoivat alkaa.

Liikuntatunnin loppuspektaakkeliksi olimme päättäneet järjestää neljän joukkueen turnauksen. Jakaminen on helppoa ja ohjeet yksinkertaiset: "Teitä on kaksi liivillistä joukkuetta ja kaksi liivitöntä joukuetta! Ensiksi toiset liivittömät pelaavat toisia liivillisiä vastaan, jonka jälkeen liivilliset joukkueet vaihtavat paikkoja ja pelaavat niitä toisia liivittömiä vastaan! Sitten toiset liivilliset ottavat liivit pois ja antavat toisille joilla ei äsken ollut liivejä ja pelaavat niitä....(tässä vaiheessa olin jo itsekkin pahasti sekaisin)..eikun siis ne pelaavat niitä vastaan joilla ei ollut ollut liivejä vaan..."  Nyt ensimmäinen liivitön, tai liivillinen joukkue pelasi jo jotain toista joukkuetta vastaan. Parini rohkaisi ohjeistamistani: "Noniin, peliä!"

Turnauksen aikana pääsimme myös ratkomaan myös muun muassa ongelmia:
- joukkueissa ei ollutkaan yhtäkkiä samanverran pelaajia
- "Ope! X ei suostu pelaamaan, se vaan mököttää"
- "Ope! Z:aa osui pallo naamaan ja se itkee."
- "Ope! Y vaihtoi joukkuetta yhtäkkiä!"
- "Ope! Mun puhelin on hukassa!"
- "Ope! Toi oli varmana maali, mut noi väittää ettei ollut!"
- "Ope! Ketä vastaan meidän piti nyt pelata?!"

Merkille pantavaa on, että kaikki yllä olevat vuorosanat huudettiin yhtäaikaa ja sillä vakavalla varhaisteinin totisuudella. Joukkueet menivät täysin sekaisin ja porukan kierrättäminen siten että kaikki pelaisivat toisiaan vastaan, osoittautui haastavaksi. Tilanne häilyi kaaoksen partaalla, mutta homma saatiin onnistuneesti pakettiin.

Palaute ohjaavalta opettajalta oli rohkaisevaa ja rakentavaa. Pysyimme hyvin tekemässämme suunnitelmassa sekä ajallisesti, että sisällöllisesti. Harjoittelusta jäi käteen muutama hyvä pointti, sinällään maalaisjärjellä ennakoitavia asioita, jotka kokemus vahvisti oikeiksi:  Ensinnäkin, ohjeiden tulee olla selkeät, lyhyet ja ytimekkäät, piste. Toisekseen, aika kuluu yllättävän nopeasti, joten ei kannata hätääntyä vaikka jokaista suunniteltua muuvia ei ehtisikään tekemään. Parempi että on ajallisesti liikaa harjoituksia, joista tarpeen tullen voi karsia, kuin että tunti jää sisällöltään vajaaksi. Ja viimeiseksi, lasten kanssa kannattaa ottaa rennosti, he ovat vielä lapsia.




sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Kohti ääretöntä ja sen yli

Minulta kului tuon otsikon kirjoittamiseen aikaa noin 4 sekuntia. Ei se paljoa ole, mutta kun huomioi vähäisen sanamäärän ja sen että kyseessä oli vain pahainen otsikko, oli ajallinen panostukseni merkittävä. Syytä siihen miksi tuollaiseen lyhyeen kirjaelmaan meni noin kauan ei tarvitse kaukaa etsiä, riittää että katson peiliin. Ei, en tarkoita omia kasvojani, mieltäni, sydäntäni, asennettani tai muuta filosofista höpöä. Ehei, syylliset löytääkseni minun on katsottava hieman alemmaksi, käsiini.

Molempien käsien etusormet ja vasen peukalo ovat tehneet jopinsa kunnialla, kantaneet kortensa kirjalliseen kekoon kiitettävällä tarmokkuudella ja ahertaneet hoikat sormenselkänsä verillä yhteisen hyvän eteen. Muiden sormien sietäisi sen sijaan saada sormilleen. Mokomat halvaantuneet vätykset nojailevat toisiinsa kuin entisaikain joutomiehet ja elävät täysin ahkerien veljiensä siivillä. Olen pöyristynyt.

Vaikka olen kirjoittanut...tai no, käyttänyt tietokoneen näppäimistöä nuoresta pitäen, en ole koskaan opetellut kymmensormijärjestelmän hienoutta. Aluksi pidin koulunkäynnin ja aivan liian lyhyiden kesälomien jälkeen maailman tyhmipänä asiana sitä etteivät kirjaimet olleet näppäimistöllä loogisesti aakkosjärjestyksessä. Miten minä, pohjimmiltaan järjestyksen mies, voin muka löytää tarvitsemani kirjaimet tuosta sekasotkusta?

Aikani etsittyä löysin kirjaimet vihdoin kahdella etusormellani, vasemman peukalon vartioidessa välilyöntinappulaa. Tällä samaisella sormipartiolla olen taistellut näppäimistöllä tähän ikään asti ja onnistunut päihittämään jopa yhden kirjallisen lopputyön. Välillä olen kokeillut osua näppäimiin muillakin sormilla, mutta yritys on sotkenut tehokolmikkoni työnjaon totaalisesti ja tuntunut lähinnä turhalta tähtien tavoittelemiselta. Nyt olen kuitenkin päättänyt valjastaa kaikki kymmenen sormeani tottelemaan tahtoani näppäimistöllä. Se olkoon yksi tavoitteistani opintojeni ensimmäiselle lukukaudelle.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Honeymoon

Kyllä kertakaikkiaan tämä yliopisto-opiskelu on mahtavaa, aivan parasta mitä voi reppu selässä tehdä. Jos en olisi jo naimisissa, kosisin yliopisto-opiskelua ja karkaisin sen kanssa Ranskaan ajelemaan vespalla patonki kainalossa pitkin Pariisin katuja ja pieniä kyläteitä maaseudulla. Juopuisin oppimisen viinistä, opiskelisin koko yön, nukkuisin hetken ja jatkaisin taas hiljaista ja hellää aamuopiskelua.

Saas nähdä kauanko tämä kuherruskuukausi opintojen kanssa kestää. Ensimmäiset kuukaudet menevät luonnollisesti kuin itsestään, uutudenviehätyksen siivittämänä, eikä motivaatiota tarvitse etsiä omaa itseä kauempaa. Mutta mitä tapahtuukaan kun arki alkaa, keli kylmenee, päivät lyhenevät ja valon määrä vähenee? Mistä kaivaa innostusta ajella joka päivä 45 kilometriä suuntaansa istumaan parin tunnin luennolle, tietäen että näitä kilometrejä ei saa verovähennyksiin? Kuinka jaksaa istua pienryhmässä keskustelemassa ihmisyyden syvimmän olemuksen ja "oppimisen uima-altaan" syvyyden suhteesta toisiinsa? Mikä sitten eteen jos öljypannu hajoaa tammikuisena perjantaina juuri silloin kun viikonloppu oli tarkoitus pyhittää sen rästiin jääneen "suomenruotsinesperanto saamelaisesta kontekstista katsottuna"-esseen tekemiselle? Ja mitä nyt, Toisen auton jarrut hyhmettyivät ikijäähän ja toisen auton jarrut syttyivät tuleen juuri kun piti viedä lapset harrastuksiin, lisäksi kissa masentui ja sairastui mahatautiin, aargh, kaikki kaatuu päälle!

Isäni sanoi minulle kerran kun tuskailin jotain ongelmaa, joka alkoi pohdinnoissani kertautua suuremmaksi ja suuremmaksi: "Älä rakenna itsellesi häkkiä tuosta asiasta.". Se oli hyvä ohje. Olen huomannut että jos alan maalailemaan piruja seinille ja miettimään liikaa entä jos- mahdollisuuksia, niitä ilmaantuu varmasti, ja pian keikun itse rakentamassani häkissä vankina. Asiat pitäisi ottaa vastaan sellaisina kuin tulevat ja silloin kun ne tulevat.

Oho, nyt alan kuulostaa elämänhallintakonsultilta. Yhtä kaikki, olen päättänyt soveltaa häkki -filosofiaa myös tähän elämänvaiheeseen. Nautin opiskelusta nyt kun motivaatiota vielä on ja jos opiskeluinto katoaa...ei, enpäs mene vielä noin pitkälle.

Loppuun vielä kuva työni hedelmistä. Ensimmäiset kolme opintopistettä plakkarissa, 297 jäljellä.







torstai 19. syyskuuta 2013

...but you can call me e-Henrik

Tämän tekstin otsikon piti tehtävänannon mukaan olla "Minä, Media ja Oppiminen", mutta se tuntui laimealta ja korvasin sen. Sitäpaitsi, mielessäni pyörii tällä hetkellä enemmänkin aihe "Minä, Sosiaalinen Media ja Oppiminen".

Viime päivinä, tämä vähäisen ravinnon takia keskenkasvuiseksi jäänyt sosiaalismediallinen minäni, on ottanut harppauksia eteenpäin. Olen esimerkiksi opetellut jo olemassa olevan Google+ -tilini ominaisuuksia, eilen avasin Twitter -tilin ja asensin sovelluksen puhelimeeni. Uskaltauduin jopa ottamaan älypuhelimestani käyttöön sellaisia ohjelmia ja palveluita, jotka vaativat googletilini vahvistamista, minun silmissäni se tarkoittaa sähköisten jalanjälkien jättämistä. Aiemmin olen moisten sovellusten vahingossa käynnistyttyä paniikinomaisesti hätäsammuttanut ne, sullonut suuni täyteen valkosipulia, heiluttanut puhelimelle ristiä ja pirskotellut vihkivettä päälle latinaa mumisten. Aiheellinen pelkoni on ollut, että CIA, FBI, NSA, VW, ynnä muut tiedustelupalvelut pääsevät jäljilleni. Ei sillä, enhän minä mitään pahaa tai laitonta ole tehnyt, mutta jotenkin ajatus siitä että joku jossain tietää missä olen tai mitä teen, tuntuu ahdistavalta.

Luulen että hiljattain tapahtunut suuri ravistus arkirutiineissani, muutos työntekijästä opiskelijaksi, on ollut kuin herättävä läpsäisy poskille. Viimeisen kuukauden aikana olen alkanut nähdä ja ajatella asioita erilailla kuin aiemmin. En tarkoita sitä että yliopisto olisi kasvattanut minusta hetkessä suuren filosofin, tai että akateemisuuden virratessa sakeana veressäni olisin avoimempi ajattelija kuin aiemmin. Pois se. Kyse on enneminkin tylsäksi käyneen arjen hajottamisesta ja uuden, vielä toistaiseksi jännittävän arjen rakentamisesta.

Yhtäkaikki, olen uskaltautunut ja opetellut ajattelemaan, että nykypäivän sähköisessä ja sosiaalisessa mediassa olen muiden osallistujien rinnalla tasa-arvoinen touhuaja. Esimerkiksi koulullamme käytössä olevan kurssialustan, Moodlen käyttäminen tuntui aluksi vastenmieliseltä ja siihen liittyi jonkinlaista perusteetonta "enhän minä tuollaista osaa" -pelkoa. Nyt miellän sen enemmänkin mahdollisuutena osallistua muiden samanarvoisten kurssilaisten kesken. On ollut huojentavaa huomata, että moni ongelma, liittyen vaikkapa johonkin kurssiin, on sellainen, jonka kanssa painii vähintään yksi kanssaopiskelija. Vielä huojentavampaa on ollut huomata että tyhmiä kysymyksiä on kuin onkin olemassa.

Aiemmin mainitsemistani sähköisistä jalanjälijstä. Tänään, juuri nyt olen sitä mieltä, että tämän päivän osallistuvan ihmisen on pakko olla sähköisesti olemassa. Edes jotenkin.
Ei facebook-profiilin tai google-tilin käyttö toki sitä tarkoita, että koko elämä pitäisi jakaa tutuille ja tuntemattomille kiusallisinta pikku yksityiskohtaa myöten. Liiallinen digilörpötely digikostautuu myöhemmin, pelkkä olemassa olo riittää. Jätä edes yksi jälki. 

maanantai 16. syyskuuta 2013

Minusta tulee isona

Pienenä minulle oli itsestään selvää, että minusta tulee isona hävittäjälentäjä. Tai maanviljelijä, tai arkeologi, tai ninja. Yhtäkaikki, tiesin että minusta ei ainakaan tulisi opettajaa.

Kuvioni olivat selvät, siinä missä koulun vasta aloittaneet tytöt hihkuivat onnesta maalaillessaan ruusuista tulevaisuutta opettajana kaitsemassa silkohapsia, ekaluokkalainen minä näki itsensä etsimässä dinosauruksen fossiileja. Teimme veljeni kanssa jopa pitkän listan tavaroista joita huimapäinen arkeologi työssään tarvitsee.
Myös lentäjän urani oli lähtenyt nousukiitoon, olin löytänyt ojanpenkalta autosta tippuneen pakoputken pätkän. Sen ympärille olisi helppo rakentaa Draken-hävittäjä, tuumasin ja aloin haalia romua pihallemme.

En toki laiminlyönyt maanviljelyshaavettanikaan, olin saanut läheisestä puutarhaliikkeestä uuden, vuoden -89 traktorimallien esitteen ja aloittanut oitis säästämään omaa työkonettani varten. Omakotitalon hinnan kokoinen säästöurakka ei lannistanut nollatuloisen seitsemänvuotiaan tulevaisuuden suunnitelmia.

Entä tulevaisuuteni ninjana? Siitä luovuin melko varhaisessa vaiheessa, kun jouduimme puhutteluun paljain käsin aiheuttamiemme aineellisten tuhojen johdosta. Lulimme löytäneemme hylätyn autiotalon, jossa sattui olemaan siisti kasa kattotiiliä ja jotka vielä särkyivät tyylikkäästi kun niitä mojautti erilaisilla ninjatekniikoilla. Talo oli purkutyömaa ja kattotiilet menossa uuteen kohteeseen. Omistaja yllätti meidät itseteossa. Puhuttelu oli asiallinen, mutta napakka ja katsoin sen jälkeen ninjan uran tulevan maksamaan minulle enemmän rahaa ja kunniaa kuin mitä se koskaan pystyisi antamaan.

Miksei opettajaksi? Olen aina inhonnut koulua koko pienestä sydämestäni, eikä lapsena tai nuorena opettajan ammatti oikeasti ollut milläänlailla vaihtoehto. Entä aikuisella iällä? Ei oikeastaan. 25-vuotiaana ammattisotilaana koin ilmeisesti ennenaikaisen kolmenkympinkriisin ja mietin miksi oikeasti haluan isona. Tein netissä monta eri soveltuvuustestiä ja mikään niistä ei minua opettajaksi suositellut, käytännön tekijän ammatteihin sitäkin enemmän. Muutamana keväänä hainkin moneen eri kouluun ja työpaikkaan. Hakupaperit lähtivät mm kouluihin joista valmistuu lennonjohtajaksi, liikennelentäjäksi, poliisiksi, näyttelijäksi, sosiaalityöntekijäksi, puusepäksi, metsätalousinsinööriksi, metsäkoneen kuljettajaksi, ja niin edelleen. Loppujen lopuksi päädyin ottamaan opintovapaata työstäni ja opiskelemaan soitinrakentajaksi. Soitinrakennuskoulu oli ihanaa aikaa, mutta se on jo toinen tarina ja kerron siitä joskus lisää.

Vuoden 2013 kevät oli mullistava siksi, että nyt piti oikeasti päättää mihin suuntaan lähtee elämässään. Työpaikka siirtyisi toiseen kaupunkiin ja koska en sinne mielinyt seurata, oli taas aika hakea hullun lailla eri kouluihin. Yliopiston hakupapereita täyttäessämme vaimoni suostutteli minua lisäämään OKL:n hakutoivelistalle. Aivan sama, mietin, ja laitoin ruksin paperiin. Kun kerroin asiasta tapaamilleni henkilöille, kaikki olivat sitä mieltä että juuri se olisi juuri minun hommaani, opettaminen siis. Olin kummissani.

Kun vihdoin sain pääsykoemateriaalin eteeni, pöyristyin. Puiseva teksti oli äkkilukemaltaan luotaantyöntävää akateemista höpönhöpöä. Jostain syystä kuitenkin perehdyin materiaaliin ja suoritin omaan opiskeluhistoriaani nähden mittavan luku-urakan. Lopputulos oli yllättävä: minä, angstinen koulupoika olin tullut valituksi monen hakijan joukosta opiskelemaan Tampereen yliopistoon luokanopettajan koulutusohjelmaan.

Tällä hetkellä fiilikset tulevasta ammatista ovat hyvät ja motivaatio erittäin korkealla. Osittain tämän blogin tarkoitus olla sähköinen oppimispäiväkirja ja reflektion väline. Olen jo oppinut hienoja sanoja.



Olen laitakankaalla jos joku kysyy

Laitakangas on paikka johon jokaisen on hyvä joskus vetäytyä. Sylkäistä pellolle, laittaa heinänkorsi suuhun, työntää kädet taskuihin ja potkia kiviä mennessään.
Oikeasti laitakangas on metsäkaistale Keski-Pohjanmaalla, Kannuksessa, erään pikkutilan pellon laidassa. Tasaisen seudun ainoa mäki.

Laitakankaalle on suvussamme ollut tapana painua silloin kun pitkän ja mukavan kesän jälkeen pitäisi lähteä takaisin kotiin kaupunkiin, tai silloin jos suututtaa niin raakasti, että suusta ei tule mitään muille ihmisille kelpaavaa tekstiä. Ei siinä sen kummempaa taikaa ole, onpahan vaan paikka jossa saa olla rauhassa.

Oikea laitakangas on turhan kaukana kodistani. Koska ihmisellä kuitenkin pitää olla paikka, jossa märehtiä elämää, päätin perustaa blogin joka kantaa samaa nimeä. Laitoin digitaalisen heinänkorren suuhuni ja vetäydyin tänne tuumaamaan asioita.