En koulussa ikinä opiskellut rättik..anteeksi, käsitöitä enempää kuin oli pakko. En kuitenkaan siitä syystä ettäkö aihe olisi ollut vastenmielinen, ehei, teknologiakasvatus vaan veti puoleensa niin paljon enemmän. Itsesiassa muistan jopa pienenä lainanneeni äidin ompelukonetta ja ommelleeni itselleni... tuota, no kokeilleeni sitä.
Myöhemmin tutustuin käsitöihin soveltavasti työelämässä, aloittaessani heti yo-kirjoitusten jäkeisenä päivänä työt monikansallisessa pikasuutariyrityksessä. Kyllä, kyseessä oli sama firma jonka logossa on se hymyilevä punatakkinen heppu ison avaimen kanssa. Minkäänlaista koulutusta alalle minulla ei ollut, mutta pelin henki oli että uusi työntekijä koulutetaan työhön. Ilmeisesti onnistuin jotenkin vakuuttamaan haastattelijat käsieni kätevyydestä ja sain paikan.
Pidin heti työstä suunnattomasti. Toimenkuvaani kuului kenkien korjauksen ja avainten valmistuksen lisäksi kaikki nahka- ja jalkinealan työt, jotka uskalsin ottaa vastaan. Vaihdoin vaatteisiin neppareita, lyhensin vöitä, vaihdoin nahkatakkeihin ja kenkiin vetoketjuja, tein kaikenennäköisiä eri ompelutöitä nahkavarusteille ja -vaatteille. Jännittävin hetki oli kun muuan kelpo moottoripyöräkerholainen halusi liiviensä selkämykseen ison kangasmerkin, sellaisen logon jossa hassu sombreropäinen ukkeli osoitteli aseella ja veitsellä, sekä rintapieleen pienen merkin, jossa luki "1%". Juuri kun mies oli päässyt kertomasta että olin ainoa suutari jonka oli tavoittanut ennen parin tunnin päästä alkavia "ajoja" ja että merkkien paikallesaaminen oli hirvittävän, äärimmäisen tärkeää, koneeni hajosi ja alkoi tekemään ns. "sylttyä". Yritin selittää: "Tuota tässä on nyt vähän...ei tämä nyt...jos vaikka huomenna...".Mies vastasi kohteliaasti, jäätävän rauhallisella äänellä tarvitsevansa liivit NYT ja sanoi jaksavansa kyllä odottaa hetken että neulon merkit käsin. Jonoa alkoi kerääntyä ja ylähuuleni kostua tuskanhiestä. Vihdoin 20 (tuskallisen) minuutin jälkeen ojensin miehelle, sormi hermostuksissa tehdystä neulanpistosta verta tihkuen kökösti ommellut liivit. Mies kiitti, maksoi avokätisesti ja lähti "ajoihinsa", minä katsoin seuraavaa jonottavaa asiakasta silmiin ja laitoin sanaakaan sanomatta tiskille kyltin "palaan 15 min kuluttua" ja lähdin hikimärkänä hermokahveille.
Mutta, takaisin käsityöopintoihin. Tekstiilityön aloitustunneilla kävi ilmi, kuten olin odottanutkin, että siellä neulotaan ja virkataan. Se sopii, pitäähän niitä opetella ja jokaisen miehen hieman osata. Suurin järkytys oli velvoite osallistua roosanauhakampanjaan liittyvään "neuleperformanssiin" Tampereen pääkirjastolla. Opiskelijoiden piti suunnitella miten performanssin avulla demoamme ihmisille eri neuletekniikoita. Ryhmämme sai aiheeksi ketjusilmukkavirkkaamisen (muistaakseni ja ymmärtääkseni). Suunnittelupalavereissa minä ja toinen kurssilla oleva Y-kromosomilla varustettu oppilas osallistuimme innokkaasti nyökyttelemällä osoittaen olevamme samaa mieltä tyttöjen kanssa.
Suoraa ketjusilmukkaa neuleperformanssissa
|
Selvittyämme performanssista hengissä aloimme harjoittelemaan virkkausta. Virkkauksen jujun äkkäsin yllättävän nopeasti. Pahan automaattikahvin ja paksun langan avulla sain nopeasti aikaan kupin, kipon, mukin, kulhon...tuollaisen kaarevapohjaisen, päältä avoimen tuotoksen.