sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Kohti ääretöntä ja sen yli

Minulta kului tuon otsikon kirjoittamiseen aikaa noin 4 sekuntia. Ei se paljoa ole, mutta kun huomioi vähäisen sanamäärän ja sen että kyseessä oli vain pahainen otsikko, oli ajallinen panostukseni merkittävä. Syytä siihen miksi tuollaiseen lyhyeen kirjaelmaan meni noin kauan ei tarvitse kaukaa etsiä, riittää että katson peiliin. Ei, en tarkoita omia kasvojani, mieltäni, sydäntäni, asennettani tai muuta filosofista höpöä. Ehei, syylliset löytääkseni minun on katsottava hieman alemmaksi, käsiini.

Molempien käsien etusormet ja vasen peukalo ovat tehneet jopinsa kunnialla, kantaneet kortensa kirjalliseen kekoon kiitettävällä tarmokkuudella ja ahertaneet hoikat sormenselkänsä verillä yhteisen hyvän eteen. Muiden sormien sietäisi sen sijaan saada sormilleen. Mokomat halvaantuneet vätykset nojailevat toisiinsa kuin entisaikain joutomiehet ja elävät täysin ahkerien veljiensä siivillä. Olen pöyristynyt.

Vaikka olen kirjoittanut...tai no, käyttänyt tietokoneen näppäimistöä nuoresta pitäen, en ole koskaan opetellut kymmensormijärjestelmän hienoutta. Aluksi pidin koulunkäynnin ja aivan liian lyhyiden kesälomien jälkeen maailman tyhmipänä asiana sitä etteivät kirjaimet olleet näppäimistöllä loogisesti aakkosjärjestyksessä. Miten minä, pohjimmiltaan järjestyksen mies, voin muka löytää tarvitsemani kirjaimet tuosta sekasotkusta?

Aikani etsittyä löysin kirjaimet vihdoin kahdella etusormellani, vasemman peukalon vartioidessa välilyöntinappulaa. Tällä samaisella sormipartiolla olen taistellut näppäimistöllä tähän ikään asti ja onnistunut päihittämään jopa yhden kirjallisen lopputyön. Välillä olen kokeillut osua näppäimiin muillakin sormilla, mutta yritys on sotkenut tehokolmikkoni työnjaon totaalisesti ja tuntunut lähinnä turhalta tähtien tavoittelemiselta. Nyt olen kuitenkin päättänyt valjastaa kaikki kymmenen sormeani tottelemaan tahtoani näppäimistöllä. Se olkoon yksi tavoitteistani opintojeni ensimmäiselle lukukaudelle.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Honeymoon

Kyllä kertakaikkiaan tämä yliopisto-opiskelu on mahtavaa, aivan parasta mitä voi reppu selässä tehdä. Jos en olisi jo naimisissa, kosisin yliopisto-opiskelua ja karkaisin sen kanssa Ranskaan ajelemaan vespalla patonki kainalossa pitkin Pariisin katuja ja pieniä kyläteitä maaseudulla. Juopuisin oppimisen viinistä, opiskelisin koko yön, nukkuisin hetken ja jatkaisin taas hiljaista ja hellää aamuopiskelua.

Saas nähdä kauanko tämä kuherruskuukausi opintojen kanssa kestää. Ensimmäiset kuukaudet menevät luonnollisesti kuin itsestään, uutudenviehätyksen siivittämänä, eikä motivaatiota tarvitse etsiä omaa itseä kauempaa. Mutta mitä tapahtuukaan kun arki alkaa, keli kylmenee, päivät lyhenevät ja valon määrä vähenee? Mistä kaivaa innostusta ajella joka päivä 45 kilometriä suuntaansa istumaan parin tunnin luennolle, tietäen että näitä kilometrejä ei saa verovähennyksiin? Kuinka jaksaa istua pienryhmässä keskustelemassa ihmisyyden syvimmän olemuksen ja "oppimisen uima-altaan" syvyyden suhteesta toisiinsa? Mikä sitten eteen jos öljypannu hajoaa tammikuisena perjantaina juuri silloin kun viikonloppu oli tarkoitus pyhittää sen rästiin jääneen "suomenruotsinesperanto saamelaisesta kontekstista katsottuna"-esseen tekemiselle? Ja mitä nyt, Toisen auton jarrut hyhmettyivät ikijäähän ja toisen auton jarrut syttyivät tuleen juuri kun piti viedä lapset harrastuksiin, lisäksi kissa masentui ja sairastui mahatautiin, aargh, kaikki kaatuu päälle!

Isäni sanoi minulle kerran kun tuskailin jotain ongelmaa, joka alkoi pohdinnoissani kertautua suuremmaksi ja suuremmaksi: "Älä rakenna itsellesi häkkiä tuosta asiasta.". Se oli hyvä ohje. Olen huomannut että jos alan maalailemaan piruja seinille ja miettimään liikaa entä jos- mahdollisuuksia, niitä ilmaantuu varmasti, ja pian keikun itse rakentamassani häkissä vankina. Asiat pitäisi ottaa vastaan sellaisina kuin tulevat ja silloin kun ne tulevat.

Oho, nyt alan kuulostaa elämänhallintakonsultilta. Yhtä kaikki, olen päättänyt soveltaa häkki -filosofiaa myös tähän elämänvaiheeseen. Nautin opiskelusta nyt kun motivaatiota vielä on ja jos opiskeluinto katoaa...ei, enpäs mene vielä noin pitkälle.

Loppuun vielä kuva työni hedelmistä. Ensimmäiset kolme opintopistettä plakkarissa, 297 jäljellä.







torstai 19. syyskuuta 2013

...but you can call me e-Henrik

Tämän tekstin otsikon piti tehtävänannon mukaan olla "Minä, Media ja Oppiminen", mutta se tuntui laimealta ja korvasin sen. Sitäpaitsi, mielessäni pyörii tällä hetkellä enemmänkin aihe "Minä, Sosiaalinen Media ja Oppiminen".

Viime päivinä, tämä vähäisen ravinnon takia keskenkasvuiseksi jäänyt sosiaalismediallinen minäni, on ottanut harppauksia eteenpäin. Olen esimerkiksi opetellut jo olemassa olevan Google+ -tilini ominaisuuksia, eilen avasin Twitter -tilin ja asensin sovelluksen puhelimeeni. Uskaltauduin jopa ottamaan älypuhelimestani käyttöön sellaisia ohjelmia ja palveluita, jotka vaativat googletilini vahvistamista, minun silmissäni se tarkoittaa sähköisten jalanjälkien jättämistä. Aiemmin olen moisten sovellusten vahingossa käynnistyttyä paniikinomaisesti hätäsammuttanut ne, sullonut suuni täyteen valkosipulia, heiluttanut puhelimelle ristiä ja pirskotellut vihkivettä päälle latinaa mumisten. Aiheellinen pelkoni on ollut, että CIA, FBI, NSA, VW, ynnä muut tiedustelupalvelut pääsevät jäljilleni. Ei sillä, enhän minä mitään pahaa tai laitonta ole tehnyt, mutta jotenkin ajatus siitä että joku jossain tietää missä olen tai mitä teen, tuntuu ahdistavalta.

Luulen että hiljattain tapahtunut suuri ravistus arkirutiineissani, muutos työntekijästä opiskelijaksi, on ollut kuin herättävä läpsäisy poskille. Viimeisen kuukauden aikana olen alkanut nähdä ja ajatella asioita erilailla kuin aiemmin. En tarkoita sitä että yliopisto olisi kasvattanut minusta hetkessä suuren filosofin, tai että akateemisuuden virratessa sakeana veressäni olisin avoimempi ajattelija kuin aiemmin. Pois se. Kyse on enneminkin tylsäksi käyneen arjen hajottamisesta ja uuden, vielä toistaiseksi jännittävän arjen rakentamisesta.

Yhtäkaikki, olen uskaltautunut ja opetellut ajattelemaan, että nykypäivän sähköisessä ja sosiaalisessa mediassa olen muiden osallistujien rinnalla tasa-arvoinen touhuaja. Esimerkiksi koulullamme käytössä olevan kurssialustan, Moodlen käyttäminen tuntui aluksi vastenmieliseltä ja siihen liittyi jonkinlaista perusteetonta "enhän minä tuollaista osaa" -pelkoa. Nyt miellän sen enemmänkin mahdollisuutena osallistua muiden samanarvoisten kurssilaisten kesken. On ollut huojentavaa huomata, että moni ongelma, liittyen vaikkapa johonkin kurssiin, on sellainen, jonka kanssa painii vähintään yksi kanssaopiskelija. Vielä huojentavampaa on ollut huomata että tyhmiä kysymyksiä on kuin onkin olemassa.

Aiemmin mainitsemistani sähköisistä jalanjälijstä. Tänään, juuri nyt olen sitä mieltä, että tämän päivän osallistuvan ihmisen on pakko olla sähköisesti olemassa. Edes jotenkin.
Ei facebook-profiilin tai google-tilin käyttö toki sitä tarkoita, että koko elämä pitäisi jakaa tutuille ja tuntemattomille kiusallisinta pikku yksityiskohtaa myöten. Liiallinen digilörpötely digikostautuu myöhemmin, pelkkä olemassa olo riittää. Jätä edes yksi jälki. 

maanantai 16. syyskuuta 2013

Minusta tulee isona

Pienenä minulle oli itsestään selvää, että minusta tulee isona hävittäjälentäjä. Tai maanviljelijä, tai arkeologi, tai ninja. Yhtäkaikki, tiesin että minusta ei ainakaan tulisi opettajaa.

Kuvioni olivat selvät, siinä missä koulun vasta aloittaneet tytöt hihkuivat onnesta maalaillessaan ruusuista tulevaisuutta opettajana kaitsemassa silkohapsia, ekaluokkalainen minä näki itsensä etsimässä dinosauruksen fossiileja. Teimme veljeni kanssa jopa pitkän listan tavaroista joita huimapäinen arkeologi työssään tarvitsee.
Myös lentäjän urani oli lähtenyt nousukiitoon, olin löytänyt ojanpenkalta autosta tippuneen pakoputken pätkän. Sen ympärille olisi helppo rakentaa Draken-hävittäjä, tuumasin ja aloin haalia romua pihallemme.

En toki laiminlyönyt maanviljelyshaavettanikaan, olin saanut läheisestä puutarhaliikkeestä uuden, vuoden -89 traktorimallien esitteen ja aloittanut oitis säästämään omaa työkonettani varten. Omakotitalon hinnan kokoinen säästöurakka ei lannistanut nollatuloisen seitsemänvuotiaan tulevaisuuden suunnitelmia.

Entä tulevaisuuteni ninjana? Siitä luovuin melko varhaisessa vaiheessa, kun jouduimme puhutteluun paljain käsin aiheuttamiemme aineellisten tuhojen johdosta. Lulimme löytäneemme hylätyn autiotalon, jossa sattui olemaan siisti kasa kattotiiliä ja jotka vielä särkyivät tyylikkäästi kun niitä mojautti erilaisilla ninjatekniikoilla. Talo oli purkutyömaa ja kattotiilet menossa uuteen kohteeseen. Omistaja yllätti meidät itseteossa. Puhuttelu oli asiallinen, mutta napakka ja katsoin sen jälkeen ninjan uran tulevan maksamaan minulle enemmän rahaa ja kunniaa kuin mitä se koskaan pystyisi antamaan.

Miksei opettajaksi? Olen aina inhonnut koulua koko pienestä sydämestäni, eikä lapsena tai nuorena opettajan ammatti oikeasti ollut milläänlailla vaihtoehto. Entä aikuisella iällä? Ei oikeastaan. 25-vuotiaana ammattisotilaana koin ilmeisesti ennenaikaisen kolmenkympinkriisin ja mietin miksi oikeasti haluan isona. Tein netissä monta eri soveltuvuustestiä ja mikään niistä ei minua opettajaksi suositellut, käytännön tekijän ammatteihin sitäkin enemmän. Muutamana keväänä hainkin moneen eri kouluun ja työpaikkaan. Hakupaperit lähtivät mm kouluihin joista valmistuu lennonjohtajaksi, liikennelentäjäksi, poliisiksi, näyttelijäksi, sosiaalityöntekijäksi, puusepäksi, metsätalousinsinööriksi, metsäkoneen kuljettajaksi, ja niin edelleen. Loppujen lopuksi päädyin ottamaan opintovapaata työstäni ja opiskelemaan soitinrakentajaksi. Soitinrakennuskoulu oli ihanaa aikaa, mutta se on jo toinen tarina ja kerron siitä joskus lisää.

Vuoden 2013 kevät oli mullistava siksi, että nyt piti oikeasti päättää mihin suuntaan lähtee elämässään. Työpaikka siirtyisi toiseen kaupunkiin ja koska en sinne mielinyt seurata, oli taas aika hakea hullun lailla eri kouluihin. Yliopiston hakupapereita täyttäessämme vaimoni suostutteli minua lisäämään OKL:n hakutoivelistalle. Aivan sama, mietin, ja laitoin ruksin paperiin. Kun kerroin asiasta tapaamilleni henkilöille, kaikki olivat sitä mieltä että juuri se olisi juuri minun hommaani, opettaminen siis. Olin kummissani.

Kun vihdoin sain pääsykoemateriaalin eteeni, pöyristyin. Puiseva teksti oli äkkilukemaltaan luotaantyöntävää akateemista höpönhöpöä. Jostain syystä kuitenkin perehdyin materiaaliin ja suoritin omaan opiskeluhistoriaani nähden mittavan luku-urakan. Lopputulos oli yllättävä: minä, angstinen koulupoika olin tullut valituksi monen hakijan joukosta opiskelemaan Tampereen yliopistoon luokanopettajan koulutusohjelmaan.

Tällä hetkellä fiilikset tulevasta ammatista ovat hyvät ja motivaatio erittäin korkealla. Osittain tämän blogin tarkoitus olla sähköinen oppimispäiväkirja ja reflektion väline. Olen jo oppinut hienoja sanoja.



Olen laitakankaalla jos joku kysyy

Laitakangas on paikka johon jokaisen on hyvä joskus vetäytyä. Sylkäistä pellolle, laittaa heinänkorsi suuhun, työntää kädet taskuihin ja potkia kiviä mennessään.
Oikeasti laitakangas on metsäkaistale Keski-Pohjanmaalla, Kannuksessa, erään pikkutilan pellon laidassa. Tasaisen seudun ainoa mäki.

Laitakankaalle on suvussamme ollut tapana painua silloin kun pitkän ja mukavan kesän jälkeen pitäisi lähteä takaisin kotiin kaupunkiin, tai silloin jos suututtaa niin raakasti, että suusta ei tule mitään muille ihmisille kelpaavaa tekstiä. Ei siinä sen kummempaa taikaa ole, onpahan vaan paikka jossa saa olla rauhassa.

Oikea laitakangas on turhan kaukana kodistani. Koska ihmisellä kuitenkin pitää olla paikka, jossa märehtiä elämää, päätin perustaa blogin joka kantaa samaa nimeä. Laitoin digitaalisen heinänkorren suuhuni ja vetäydyin tänne tuumaamaan asioita.