lauantai 18. lokakuuta 2014

Optimistin peltimuki on puoliksi täynnä jo puolivalmiina

Tänä syksynä aloitin KASLUOE5.2 -kurssin. Hämmentävä nimi tarkoittaa käytännössä yhtä teknisen työn erikoistumisopimtoihin kuuluvista kursseista. Kursseja on käynnissä vuorolukukausina, 2014 syksyllä alkoi metallityön osuus. Yhteensä erikoistumisaineesta kerätään 25 opintopistettä. Työelämässä 25 pisteen saldolla ei vielä ole suurta merkitystä, se kertoo lähinnä opettajan olevan profiloitunut johonkin aineeseen. Jos haluaisin yläasteelle teknisen työn opettajaksi, pitäisi käydä Raumalla puukässäopekoulussa hakemassa loput 35 pistettä, joka antaisi 60 pisteen aineenopettajan pätevyyden. Mutta tulevaisuudesta lisää myöhemmin. Nyt haluan kertoa erikoistumisopintojeni ensimmäisestä hedelmästä. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: Peltimuki!


Mukin nykyinen tehtävä on toimia tikkuaskien säilytyspaikkana.
(Alkoholimainontahässäkästä pelästyneenä viivasin yli Hansa -tuotenimen,
koska googlen mukaan jossain päin eurooppaa valmistetaan samannimistä olutta.
En halua hankaluuksia.)


Muki on valmistettu ohuesta peltilevystä juottamalla. Valmistuksessa on käytetty lukuisia metallityön eri perustekniikoita, kuten leikkaamista isolla giljotiinileikkurilla, muotoiluleikkaamista pikkuleikkurilla ja peltisaksilla, kanttaamista sekä kanttikoneella että puukapulalla ja vasaralla, mankelointia, muotoilua vasaroimalla ja pehmytjuottamista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan mukin työvaiheet etenivät järjestyksessä:

1) Suunnittelu: Kuinka korkea sivu ja pohjan halkaisija?

2) Metallisoiron leikkaaminen isolla leikkurilla suuresta levystä mukin "runkolieriötä" varten. 
3) Mukin pohjan ja yläreunan kanttaaminen kaksinkerroin noin 1cm matkalta kanttikoneella.
4) Sivujen reunojen hakaset kanttaamalla (siis ne joilla soiron lyhyet päät liitetään toisiinsa ja tuotoksesta syntyy lieriö kts. mukin korvan kohta)
5) Pohjan leikkaaminen muotoonsa pikkuleikkurilla halkaisijaltaan noin 1cm suuremmaksi kuin lieriön halkaisija. 
6) Pohjan reunojen naputtelu kanttiin.
7) Sivujen liitoksen tiivistäminen tinalla. Pohjan liittäminen lieriöön juottamalla.
8) Tiiveyden tarkastaminen täyttämällä valmis muki vedellä.
9) Vuotokohtien paikkaaminen tinalla. (Kohtia 8 ja 9 toistetaan tarvittaessa useita, useita kertoja..)
10) Mukin korvan leikkaaminen, kanttaaminen ja muotoilu metallisoirosta. Juottamalla kiinni.

Projekti -peltimuki oli varsin miellyttävä tapa tutustua metallitöiden maailmaan. Nettotyöaikaa mukin tekemiseen ei loppujen lopuksi mennyt kuin pari tuntia. Bruttotyöaikaa projekti puolestaan vei kokonaisen työpäivän verran, johtuen siitä että jokainen kurssilainen eteni suunnilleen samassa tahdissa mukinsa kanssa ja työvälineitä oli vain rajattu määrä. Toisaalta kyseinen aika- ja työpistekapeikko-ongelma oli tilaisuus oppia, sillä sama tilanne tulee toistumaan aikanaan omien oppituntienkin kanssa. Note to self: helppoonkin hommaan tulee siis varata tarpeeksi aikaa ruuhkien takia.

Kuinka muki sitten toimii? Hyvin tietenkin, itse kun tekee, saa juuri sellaista kuin tulee.


P.S. Note to self: peltimuki johtaa lämpöä pahuksen hyvin.













lauantai 4. lokakuuta 2014

Jos ette muuta muista, niin muistakaa tämä.

Tiedättehän sen uuvuttavan tunteen kun luennoitsija tunnin aluksi epävarmana ropeltaa muistitikkuaan itselleen outoon esitysjärjestelmään kiinni, tai yrittää löytää oikeaa piuhaa, jolla saisi läppärinsä näkymään valkokankaalle? "Jaaha, mitenkäs tämä...hetkinen, mikäs piuha...onkos se nyt? Ei, nyt näkyy dokumenttikamera, jaaha...no nyt sinne tuli ostos-tv....no niin, hups, nyt piirtoheitin syttyi tuleen, osaako joku auttaa?"

Lopuksi luennoitsija saa yleisössä istuvan kiintiönörtin avulla powerpointspektaakkelinsa heijastettua taululle. Ennen esityksen alkua ehdit vilaukselta nähdä motivaatiosi kannalta olellisen informaation powerpointin vasemmasta alakulmasta: 1/58. Viisikymmentäkahdeksan sivua! Ja näyttää olevan vielä pientä tekstiä. Seuraavaksi otat mukavan asennon ja orientoidut selviämään tulevasta. Luennon aiheella ei ole enää mitään merkitystä. Luennoitsija aloittaa sanoilla "No niin. Tälle aiheelle on nyt varattu tosi vähän aikaa, joten lähdetäänpäs liikkeelle joutuisalla vauhdilla..."

Olen tässä viime aikoina pohtinut paljon informaatiotulvan, siis luenneoilla ja oppitunneilla tarjottavan, suunnatonta suuruutta. Tuntuu aivan kohtuuttomalta sisäistää jokainen edessä paasaavan suusta valuva kultajyvä, niitä on niin kauhean paljon. Sitä paitsi luentomuotoinen opetus ylipäätään on kuulemma kaikkien mahdollisten tutkimusten mukaan huonoin tapa opettaa yhtään mitään. Tämä oli suora ja värikontrastia reilulla kädellä vahventamalla lainattu sitaatti edelliseltä luennoltamme, tohtorisnaiselta. Tuskin tuo ihan koko totuus on, mutta kyllä sinä vinha perä piilee. Olen oppinut sen, että oppijoita on monenlaisia. Osa oppii kirjoittamalla, osa lukemalla, osa kuuntelemalla, joku jodlaamalla tai kädet saveen työntämällä (tämä on aina ollut hivenen outo vertaus, mitä se auttaa?). Minä en kuitenkaan ole kuuntelijatyyppiä. Mielenkiintoinenkin luento tai oppitunti lässähtää nopeasti selviytymistaisteluksi aikaa vastaan. Tähän mennessä olen voittanut kaikki, mutta monta kertaa olen ollut vähällä menehtyä luennolle.

Joka kerta odotan esitelmöitsijän sanovan yhden asian: "Jos ette tältä luennolta muuta muista, niin muistakaa tämä.." Odottamani asiasisällön voi hoksata esitelmästä myös kun kuulee: "Tämä on nyt koko luennon pihvi..." tai jonkin muun vastaanvanlaisen vihjauksen kerronnan lähestymisestä asian ydintä. Ymmärrän, että ydinasian ympärille on pakko kasata hötöltä tuntuvaa materiaalia, joka linkittää asiaa muihin yhteyksiin ja taustoittaa tai laajentaa näkemystä. Eikä ydinasia edes ole välttämättä jokaiselle sama, yhden pihvi on toisen ruoto, jos tällainen ontuva vertaus sallitaan. Yhtä kaikki, olen huomannut, että luennolta ei yleensä jää mieleen kuin pari asiaa, pointtia, pihviä tai ydinkäsitettä. Vaikka olen aikuinen. Vaikka tiedostan opiskelevani ja hankkivani tietoa ja tiedän tietäväni tarvitsevani opetettavia asioita tulevaisuudessa. Silti mieleeni jää vain jonkinlainen kuva kokonaisuudesta ja pari yksityiskohtaa.

Jokaisen luennoitsijan ja opettajan olisi syytä tiedostaa tuo (useimmilla) opiskelijoilla esiintyvä, varsin inhimillinen piirre. Entäpä kun oppituntia pidetään aikuisten sijaan lapsille? Laskeskelin, että perheemme neljäs- ja kuudesluokkalaisilla on keskimäärin 24,5 perinteistä 45 minuutin oppituntia viikossa. Kuukaudessa oppitunteja kertyy 98. Kun vähennetään loma-ajat ja lasketaan luokkaretkille ja muille hupailuille parin viikon tunnit, koko lukuvuoden aikana koulunpenkkiä kulutetaan hieman alle 800 oppitunnin verran. Eli lukuvuoden alussa tiedossa on 800 kertaa 45 minuuttia, joista suurin osa painetaan "säästösyistä ja tehostamisen takia" vauhdilla ja kiireellä läpi. Mitä kaikkea lapsi voi sisäistää noiden oppituntien aikana? Kuinka monta vuosilukua ja moolinmassaa pieni ihminen voi päähänsä taltioida? No en minä tiedä, ei hajuakaan. Veikkaisin ettei paljoa. Mutta nyt seuraakin koko tämän kirjoituksen pihvi: Olen päättänyt, että otan jokaiselle oppitunnille yhden (1) tärkeän asian, jonka haluan jäävän oppilaideni mieleen. Lukuvuoden jälkeen heidän pitäisi olla 800:aa asiaa, knoppitietoa, kansalaistaitoa, kitaransointua, kielioppisääntöä, Etelä-Amerikan maata, euroopan jokea, itsetunnon kohotusta tai matemaattista oivallusta viisaampia.

P.S. Pitää vielä tarkastaa mitä kaikkivoipa OPS2016 on mieltä asiasta.