Miljoonalaatikko

Tämä vuodenvaihde oli minulle ja vaimolleni poikkeuksellinen. Emme päättäneet jälleen kerran yhdessä parantaa elintapojamme ja alkaa laihdutuskuurille. Emme päättäneet alkaa pitämään kiinni ateria- ja unirytmeistä, emmekä päättäneet olla lempeämpiä lapsillemme tai toisillemme. Ehei, otimme vastaan todellisen haasteen ja päätimme laittaa kuntoon parisuhteemme, perheemme ja koko taloutemme tukalimman epäkohdan. Päätimme järjestää uudelleen kotimme "miljoonalaatikon".

Mikäli lukijakunnassa on joku suomalaista kotitalouskulttuuria tuntematon, kerrottakoon, että miljoonalaatikolla tarkoitetaan sitä laatikkoa kodissa, johon laitetaan tavarat, joille ei oikein ole muutakaan paikkaa. Laatikko voi sijaita missäpäin kotia tahansa, useimmiten keittiössä tai eteisessä. Miljoonalaatikosta voi löytää klemmareita, koulukuvien tarraversioita, heijastimia, ruuveja, yksittäisiä lämpökynttilöitä, Ikean huonekalujen mukana tulleita kuusiokoloavaimia, kyniä ja kumeja.  Siellä on usein satoja tuhansia pinssejä, isille korjattavaksi tuotuja pääsiäismunista löytyviä leluja, matkamuistoja ja koriste-esineitä, puolitäysiä pusseja rairuohon siemeniä, erilaisia sähkölaitteiden latureita ja muuntajia, esiaikaisia kännyköitä, osittain fossiloituneita korvanappikuulokkeita. Ja kaikkea siltä väliltä.

Taloutemme miljoonalaatikko sijaitsee kotimme sydämessä, keittiössä ihan siinä symbolisen aortan, jääkaapin vieressä. Kohtaamista miljoonalaatikon kanssa on mahdoton välttää normaalissa arjessa. Viimeisen kahdeksan vuoden ajan olemme molemmat vaimoni kanssa ahdistuneet päivittäin kyseisen laatikon tolkuttomasta tavaramäärästä ja siivottomasta kunnosta. Miljoonalatikkoon on jollain kummallisella tavalla personoitunut negatiivisuutta ja aikaansaamattomuutta, sekä maailmassa vallitsevaa vääryyttä ja pahaa.

Usein kun herään, avaan makuuhuoneemme ikkunaluukut ja tervehdin uutta päivää laulelemalla iloisesti auringolle. Hypähtelen keittiöön kahvinkeittopuuhiin, ympärillä hyörivien pikkulintujen kannatellessa yöpaitulini helmoja. Sitten katseeni osuu miljoonalaatikkoon ja sieltä ulos luikertelevaan Nokia 3310:n rispaantuneeseen pahan ilman laturinjohtoon, joka raakkuu: "Hei vain. Jääkaapissa ei ole maitoa. Kurja ilma ulkona. Olet näemmä taas lihonut pikkuisen ja ilmasto lämpenee. Vietnamissa on kuulemma tulvia ja Lähi-idässä soditaan." Hyvä aamuni katkeaa kuin seinään. Apeus valtaa mieleni ja ulkona alkaa sataa.

Niin ironista kuin se onkin, oikeastaan kaikki muut taloutemme huonekalut ovat kiitollisuuden velassa miljoonalaatikolle. Kiitos sen, esimerkiksi olohuoneen nurkassa jököttävä antiikkinen, sinällään täysin hyödytön Singer-ompelukone on varjeltunut säilytyslokeron roolilta. Ongelmaksi on muodostunut ainoastaan miljoonalaatikon ylimielinen asenne ja mafiaveljiltä opittu pitkä muisti palveluksista ja veloista. Esimerkiksi takan reunalla oleva jouluseimen asetelmakokonaisuus kaipailisi miljoonalaatikon kätköissä vankina lepäävää Joosefia. Viime jouluksi vapautetusta Jeesus-lapsesta on kuitenkin vielä lunnaita maksamatta, eikä kukaan, ei kukaan halua suututtaa miljoonalaatikkoa.

"Miksette ole siivonneet laatikkoa?" saattaa lukija kysyä. Niinpä niin. Miljoonalaatikosta on kasvanut virtahepo keittiöön, siitä on muodostunut perheemme seitsemäs jäsen. Se on kuin karkeakäytöksinen, mutta ammattitaitoinen remonttimies keskellä kylpyhuonremonttia, kaikki sietävät sen oikkuja ja yrittävät tulla toimeen sen kanssa, koska tarvitsevat sitä. Miksi? Ollaanpa rehellisiä, on laatikossa hyviäkin puolia. Vuosikausien ajan se on mukisematta ottanut vastaan kaiken mitä olemme sille syöttäneet, hyvän ja pahan.

Kertaakaan se ei ole valittanut, kun olen poikennut sen luokse tervehtimättä, kuulumisia kyselemättä, ainoastaan saadakseni pois käsistäni messuilta käteen jääneen nimikyltin tai ikkunalaudalla lojuneen lämpöpatterin ilmausavaimen. Jollain tavalla olen alkanut ymmärtämään miljoonalaatikkoa. Se on kuin katkeroitunut vanhus, jolle elämä on tarjonnut ainoastaan sairautta, työttömyyttä ja yksinäisyyttä. Kuka tahansa katkeroituu, jos saa tarpeeksi lokaa niskaan ja vanhoja kuusiokoloavaimia sisuksiinsa.

Vuoden vaihteessa istuimme keittiössä ja katsoimme vaimoni kanssa laatikkoa. Tällä kertaa emme kuitenkaan katsoneet sitä tuomiten. Halusimme auttaa, ottaa pois taakkaa. Siispä siivosimme sen. Kuten suuriksi möröiksi kasvaneilla pikkuasioilla yleensä on tapana, ei miljoonalaatikon siivouskaan ollut loppujen lopuksi kummoinen juttu. Nostimme laatikon keittiön pöydälle ja aloimme koluamaan sisältöä läpi. Pikkuhiljaa paikalle kokoontui koko lapsikatras ja hetken päästä kertasimme hauskoja muistoja, joita liittyi laatikon kätkemiin tavaroihin. Viimeisenä laatikosta löytyi tulitikkuaski, jonka sisällä oli maitohammas. Emme saaneet selville kenen hammas oli ja miksi ihmeessä Hammaskeiju oli toimittanut hampaan miljoonalaatikkoon, se jääköön heidän välisekseen salaisuudeksi.

P.S. Laatikon sisältö ei paljastunut pelkästään muistorikkaaksi aarreaitaksi. Tuona iltana kannoimme keittiöstämme pois kolme täyttä roskapussillista miljoonatavaraa. Se teki hyvää sielulle ja parisuhteelle.