Kiusantekijä

Koska minusta tulee joskus alakoulun luokanopettaja, koulutukseeni kuuluu tiivistetysti koko alakoulun oppiainekirjon läpikäynti. Tietenkään kaikkia aineita emme ehdi syvällisesti opiskeleman, mutta henkisen orvaskeden rikkovan pintaraapaisun koemme lähes kaikista aihealueista. Koska nyt, kolmekymppisenä minulla on näkökulmaa elämään laajemmin kuin aikanaan alakouluikäisenä, osaan nähdä eri oppiaineiden hyödyllisyyden ja soveltuvuuden tavallisen arjen tilanteisiin. Sitäpaitsi monet oppiaineet ovat näin aikuisiällä ihan oikeasti kiinnostavia ja on vain kiva kerrata helppotajuisella tasolla historiaa, maantietoa, biologiaa, äidin- ja muidenkieliä jne. 

Mutta. Aina on joku mutta, tällä kertaa muttani on esiin noussut, jo lähes unohtunut kauna. Viime viikolla jouduin nähkäätten kohtaamaan vanhan koulukiusaajani. Lähes ihmishahmon saanut oppiaine "Hän" vainosi minua koko oppivelvollisuusikäni ajan. Kiusaaminen ei loppunut lukiossakaan ja "Hän" lyhyenä sai minut jopa puijatuksi vapaaehtoisena yhteisiin ylioppilaskirjoituksiin.  Kun kohtasin "Hänet" yliopistolla luennolla, vanhat haavat repeytyivät auki ja saatoin maistaa katkeruuden karvaan kalkin ja epäonnistumisen kyyneleiden suolaisen maun. Olimme ystäviä vielä 2. luokalla, mutta sitten tiemme pikkuhiljaa erkanivat. En tiedä oliko kyse ystävysten erilleen kasvamisesta, vai rikkoiko välimme jokin typerä väärinkäsitys, mutta 4.luokka-asteesta eteenpäin olimme vihollisia. Muistan kuinka luokkatoverini puhuivat "Hänestä" kuin kenestä tahansa, osa jopa kertoi pitävänsä koulussa juuri "Hänestä" erityisesti ja viihtyvänsä kanssaan jopa vapaa-ajalla. En ymmärtänyt moista.

Loppujen lopuksi selvisin ala-asteen suhteellisen helposti, kunhan pysyin riittävän välimatkan päässä "Hänestä". Useimmat kokeet, joita "Hänen" kanssaan jouduin tekemään, tein opettajan pyynnöstä kahteen kertaan. Se ahdisti, mutta johtui siitä etten ollut viettänyt "Hänen" kanssaan vapaa-aikaani. Isäni, joka on viisas ja vahva mies auttoi minua suhtautumaan "Häneen" ja olen kiitollinen rohkaisevasta asenteesta. Olisin kuitenkin toivonut että isä olisi mennyt antamaan selkäsaunan "Hänelle" ja "Hän-isälleen", jotta touhu olisi loppunut. Toisinaan projisoin "Häneen" kohdistuvan vihani opettajaani, tämä suhtautui tunteisiini kuitenkin ymmärtäen ja rohkaisten hänkin selvittämään välini "Hänen" kanssaan. Ei auttanut, enkä selvittänyt. 

Yläasteelle siirryttäessä, "Hän" muuttui monimutkaisemmaksi ja vaikeaselkoisemmaksi. Silti jouduin olemaan "Hänen" kanssaan tekemisissä viikoittain. Jälleen kokeiden sattuessa, teimme ne poikkeuksetta kahteen kertaan. Yhtä usein "Hän" sysäsi minut uusintakokeista halveksien eteenpäin kohti seuraavaa kiirastulta, luokalleni en sentään jäänyt. Yläasteella myös huomasin että "Hän" on jonkinlaisessa löyhässä aseveliliitossa "FY:n, KE:n ja ATK:n" kanssa. "He" eivät kiusanneet minua yhtä paljon, mutta suhtautuivat silti penseästi, enkä oikein ikinä ymmärtänyt heitä.

Lukiossa kuulin että "Hänellä" on paha...anteeksi vielä pahempi kaksoisveli, "Pitkä-Hän". Meille myös kerrottiin, että "Heistä" ei pääse eroon, vaan jompikumpi "Hän-rouvan" pojista pitää valita. Luonnollisesti päädyin "Lyhyt-Häneen". Mikään ei muuttunut ja vihani kasvoi, "Hän" puolestaan muuttui yhä vaikeammin ymmärrettäväksi. Olin ymmärtänyt, että elämässä pitää tehdä asioita joista ei pidä, niinpä suoritin lukion "Lyhyt-Hänen" kanssaan kurssi kurssilta, rima heiluen. Luulen että eteneminen minun kanssani oli yhtä vastenmielistä "Lyhyt-Hänelle" kuin minulle hänen kanssaan. Koulumme johtava opettajatar, joka oli "Häneyden" asiantuntija ja puolestapuhuja, agitoi minut osallistumaan "Lyhyt-Hänen" kanssaan ylioppilaskirjoituksiin vapaaehtoisena. Perusteena oli se, että ""Pitkä-Hän" vaatii jo lahjoja, mutta "Lyhyt-Hänen" kanssaan pärjääminen vaatii ainoastaan istumalihaksia.". Koska olen helposti lietsottavaa ihmissortimenttia, ilmoittauduin kirjoituksiin. Seuraavan päivänä, taas kerran riideltyäni "Lyhyt-Hänen" kanssaan menin sanomaan johtajaopettajattarelle etten tule selviytymään edes "Lyhyt-Hänestä" ja koska kyseessä oli vapaaehtoinen kirjoitus, haluaisin perua sen. Opettajatar katsoi minuun Clinteastwoodin kostajasilmillä ja sanoi sylkäisten: "Istumalihakset.". Ymmärsin vihjeen ja suostuin osallistumaan kirjoituksiin vaikka mieleni olisi tehnyt näyttää "Lyhyt-Hänelle" ja johtajaopettajarakastajattarelleen istumalihaksiani. Kirjoitukset eivät menneet hyvin. 

Kohtasimme "Hänen" kanssaan viime viikolla, monialaisten aineiden matematiikan luennolla. Ajattelin, että nyt aikuisena pystyn kyllä päivittämään kokemukseni ja motivaation avulla asenteeni sellaiseen vireeseen, että pystyn, jaksan haluan ja jopa innostun opiskelemaan matematiikkaa. Sehän on oikeasti hyödyllinen aine, olen tarvinnut sitä erilaisissa tilanteissa aina ja tulen tarvitsemaan. Perustaitojen lisäksi olisi kiva kokeilla vaikeampia yhtälöitä ja ehkä jopa oppia mitä se derivointi oikein on. Sitä paitsi, ongelmanratkaisutehtävät ovat hauskoja pikku pulmia, niitä on kiva ratkoa.

 Ei, ei, ei ja vielä kerran ei! Mielikuvaharjoituksista ja tsemppiasenne-naminami-hokemista huolimatta en edelleenkään siedä matematiikkaa. En yhtään pidä ongelmanratkaisutehtävistä, en halua pohtia kenen pojista pitää mennä ensin tunnelista kenen kanssa, enintään kaksi kerrallaan, edeten aina parin hitaamman osapuolen mukaan, niin että kaikille neljälle pojalle riittää taskulampun valoa joka palaa vain 13 minuuttia.
Miksi te menitte sinne tunneliin!?
Hankkikaa parempi lamppu, jokaiselle oma!
Menkää nyt hyvänen aika peräkanaa, käsi kädessä siitä tunnelista, jos se on liian ahdas kulkea rinnakkain!
Jättäkää hitain poika virumaan tunnelin toiseen päähän, oppiipahan pitämään kunnoistaan huolta!
Soittakaa apua, jos on hätä!

Keksikää jotain, mutta älkää vaivatko minua sillä. Kiitos!