lauantai 4. lokakuuta 2014

Jos ette muuta muista, niin muistakaa tämä.

Tiedättehän sen uuvuttavan tunteen kun luennoitsija tunnin aluksi epävarmana ropeltaa muistitikkuaan itselleen outoon esitysjärjestelmään kiinni, tai yrittää löytää oikeaa piuhaa, jolla saisi läppärinsä näkymään valkokankaalle? "Jaaha, mitenkäs tämä...hetkinen, mikäs piuha...onkos se nyt? Ei, nyt näkyy dokumenttikamera, jaaha...no nyt sinne tuli ostos-tv....no niin, hups, nyt piirtoheitin syttyi tuleen, osaako joku auttaa?"

Lopuksi luennoitsija saa yleisössä istuvan kiintiönörtin avulla powerpointspektaakkelinsa heijastettua taululle. Ennen esityksen alkua ehdit vilaukselta nähdä motivaatiosi kannalta olellisen informaation powerpointin vasemmasta alakulmasta: 1/58. Viisikymmentäkahdeksan sivua! Ja näyttää olevan vielä pientä tekstiä. Seuraavaksi otat mukavan asennon ja orientoidut selviämään tulevasta. Luennon aiheella ei ole enää mitään merkitystä. Luennoitsija aloittaa sanoilla "No niin. Tälle aiheelle on nyt varattu tosi vähän aikaa, joten lähdetäänpäs liikkeelle joutuisalla vauhdilla..."

Olen tässä viime aikoina pohtinut paljon informaatiotulvan, siis luenneoilla ja oppitunneilla tarjottavan, suunnatonta suuruutta. Tuntuu aivan kohtuuttomalta sisäistää jokainen edessä paasaavan suusta valuva kultajyvä, niitä on niin kauhean paljon. Sitä paitsi luentomuotoinen opetus ylipäätään on kuulemma kaikkien mahdollisten tutkimusten mukaan huonoin tapa opettaa yhtään mitään. Tämä oli suora ja värikontrastia reilulla kädellä vahventamalla lainattu sitaatti edelliseltä luennoltamme, tohtorisnaiselta. Tuskin tuo ihan koko totuus on, mutta kyllä sinä vinha perä piilee. Olen oppinut sen, että oppijoita on monenlaisia. Osa oppii kirjoittamalla, osa lukemalla, osa kuuntelemalla, joku jodlaamalla tai kädet saveen työntämällä (tämä on aina ollut hivenen outo vertaus, mitä se auttaa?). Minä en kuitenkaan ole kuuntelijatyyppiä. Mielenkiintoinenkin luento tai oppitunti lässähtää nopeasti selviytymistaisteluksi aikaa vastaan. Tähän mennessä olen voittanut kaikki, mutta monta kertaa olen ollut vähällä menehtyä luennolle.

Joka kerta odotan esitelmöitsijän sanovan yhden asian: "Jos ette tältä luennolta muuta muista, niin muistakaa tämä.." Odottamani asiasisällön voi hoksata esitelmästä myös kun kuulee: "Tämä on nyt koko luennon pihvi..." tai jonkin muun vastaanvanlaisen vihjauksen kerronnan lähestymisestä asian ydintä. Ymmärrän, että ydinasian ympärille on pakko kasata hötöltä tuntuvaa materiaalia, joka linkittää asiaa muihin yhteyksiin ja taustoittaa tai laajentaa näkemystä. Eikä ydinasia edes ole välttämättä jokaiselle sama, yhden pihvi on toisen ruoto, jos tällainen ontuva vertaus sallitaan. Yhtä kaikki, olen huomannut, että luennolta ei yleensä jää mieleen kuin pari asiaa, pointtia, pihviä tai ydinkäsitettä. Vaikka olen aikuinen. Vaikka tiedostan opiskelevani ja hankkivani tietoa ja tiedän tietäväni tarvitsevani opetettavia asioita tulevaisuudessa. Silti mieleeni jää vain jonkinlainen kuva kokonaisuudesta ja pari yksityiskohtaa.

Jokaisen luennoitsijan ja opettajan olisi syytä tiedostaa tuo (useimmilla) opiskelijoilla esiintyvä, varsin inhimillinen piirre. Entäpä kun oppituntia pidetään aikuisten sijaan lapsille? Laskeskelin, että perheemme neljäs- ja kuudesluokkalaisilla on keskimäärin 24,5 perinteistä 45 minuutin oppituntia viikossa. Kuukaudessa oppitunteja kertyy 98. Kun vähennetään loma-ajat ja lasketaan luokkaretkille ja muille hupailuille parin viikon tunnit, koko lukuvuoden aikana koulunpenkkiä kulutetaan hieman alle 800 oppitunnin verran. Eli lukuvuoden alussa tiedossa on 800 kertaa 45 minuuttia, joista suurin osa painetaan "säästösyistä ja tehostamisen takia" vauhdilla ja kiireellä läpi. Mitä kaikkea lapsi voi sisäistää noiden oppituntien aikana? Kuinka monta vuosilukua ja moolinmassaa pieni ihminen voi päähänsä taltioida? No en minä tiedä, ei hajuakaan. Veikkaisin ettei paljoa. Mutta nyt seuraakin koko tämän kirjoituksen pihvi: Olen päättänyt, että otan jokaiselle oppitunnille yhden (1) tärkeän asian, jonka haluan jäävän oppilaideni mieleen. Lukuvuoden jälkeen heidän pitäisi olla 800:aa asiaa, knoppitietoa, kansalaistaitoa, kitaransointua, kielioppisääntöä, Etelä-Amerikan maata, euroopan jokea, itsetunnon kohotusta tai matemaattista oivallusta viisaampia.

P.S. Pitää vielä tarkastaa mitä kaikkivoipa OPS2016 on mieltä asiasta.

4 kommenttia:

  1. Ihan mieletön juttu! Ja miten mieletön määrä tietoa vaikka vain yksi uusi tieto/oppitunti = 800 uutta asiaa/lukuvuosi!! Huh, huh sanon minä.
    Stubbilla on muuten liikaa niitä pointteja, kyl kolme pointtia on tän laskuopin mukaan aivan liikaa, mutta ei kerrota sille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös vaan! Tästähän voi päätellä sen, että peruskoulun jälkeen ihmisten pitäisi osata ainakin ööö...9 kertaa 800 asiaa. Huimaa :D

      Poista
  2. Eikös tässä olla nyt lähellä opettamisen todellista tarkoitusta? Jopa ydintä? Opettajan tehtävänä on hahmottaa, mikä opetettavassa materiaalissa on se mehevin pihvi, miettiä sitten miten sen tarjoilisi oppilaille parhaalla tavalla, jotta he pureskelisivat ja nielaisisivat sen siten, että siitä tulisi osa heitä.

    Voiko opettamisen siis määritellä lyhyesti pihvin tarjoiluksi? Ja miksi tällaisesta pohdinnasta tulee nälkä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kenties, kenties. Eikä haittaa vaikka homma menisi pannukakuksi, sillä siitäkin tulee nälkä.

      Poista

Jätä jälki, kirjoita kommentti.