Todennäköisyyslaskentaa

Minulla oli eilen luppoaikaa. Aloin joutessani verestää vanhoja matematiikan taitojani - niitä joita en koskaan oikein kunnolla edes oppinut. Geometria oli mukavaa, samoin ne helpot yhtälöt, joissa x piti saada toiselle puolelle ja sitten helpon vähennyslaskun yhtäsuuruusmerkin toisella puolella olikin vastaus.

Sitten oli niitä laskuja, joissa tavallisten numeroiden oikealle puolelle, hieman yläviistoon laitettiin pikkunumeroita. Potenssilaskuja. Ne olivat pahoja. En oikein ikinä ymmärtänyt niitä ja myönnän että jo yläkoulussa luovutin niiden suhteen. Hyväksyin, että ne olivat minulle ratkaisematon mysteeri. Olin niin sekaisin terminologiassa, että pitkään luulin potenssiongelmien ja vaikeiden potenssilaskujen tarkoittavan samaa. Nyt aikuisena, kun jälkikäteen muistelen, avoin puheeni on hävettänyt. ”En pidä matematiikasta, en vain pysty, minulle potenssiongelmat ovat ihan mahdottomia”.

Muistan, kuinka Kaisa-opettaja meni luokan eteen ja rämpytti valokatkaisijaa ja kysyi ”Kuinka monta vaihtoehtoista asentoa tällä katkaisijalla on”?
Luokka mumisi, että kaksi. Opettaja alkoi rämpyttää villisti kahta katkaisijaa ja kysyi, montako vaihtoehtoa nyt on? Olimme kaikki hiljaa. Kaisa myhäili tyytyväisenä keksittyään johdannon uuteen aiheeseen. Sitten hän alkoi opettaa meille todennäköisyyslaskuja. Ne olivat vaikeita. Kaisa korosti, että pelkillä numeroilla laskeminen on vain harjoittelua, sanalliset ja soveltavat tehtävät ovat ne oikeasti tärkeät.

Palasin muistoistani, sillä alkoi tulla kylmä. Muistelin Kaisan opetuksia ja kehitin lämpimikseni sanallisen laskun. Millä todennäköisyydellä seitsemänhenkinen perhe unohtaa kaikki viisi kotiavaintaan sisälle samana päivänä? Siihen oli joku kaavakin. Yksi kertaa kaksi kertaa kolme kertaa…. Vai oliko se viisi kertaa viisi kertaa viisi…? Olisin tietysti voinut googlata tiedon, mutta akku alkoi olla vähissä ja lähin pistorasia sisällä. Niiden viiden avaimen vieressä, siinä keittiön pöydällä. Sen oven toisella puolella, jonka takana laskin todennäköisyyksiä.

En saanut laskelmilleni mitään tiettyä arvoa, mutta päättelin, että koska olimme koko perhe oven takana ja kaikki avaimet sisällä, tällä kertaa todennäköisyysprosentti oli ainakin sata. Kaisa ja Kaisan kaavat.

Ei meillä hätää ollut, olimme vaatetettuja ja meillä oli toisemme. Maslowin tarvehierarkian kautta tarkasteltuna tarpeemme täyttyivät aina perustapeista ylimmälle, itsensä ilmaisun tasolle. Ainoastaan suoja ulkoisia vaaroja vastaan puuttui. Tosin totesimme, että voimme tarvittaessa yöpyä autossa tai läheisessä Citymarketissa. Pakko maailmassa on vielä sen verran lähimmäisenrakkautta löytyä.

Löysin infotaululta numeron ja tavoitin tutun huoltomiehen. Hän vastasi kyselyyni hyvin selkeästi, että ei todellakaan ollut enää töissä, mutta että kannattaisi soittaa jollekin. Huoltomiehelle tai päivystäjälle. Tai kenties vartiointiliikkeelle. Numero varmasti löytyisi jostain, mutta hän ei tosiaan ole enää töissä. Kiitin ja toivotin mukavaa viikonloppua. 

Seuraavaksi sain kiinni valtakunnallisen päivystäjän, joka kertoi olevansa töissä ja välittävänsä ovenavauspyynnön eteenpäin. Aikaa kuulemma saattaisi mennä minuutista tuntiin, jopa ylikin. Viikonloppuisin vartijoilla on kädet täynnä töitä tulipalojen ja murtoaaltojen kanssa. Kerroin ymmärtäväni ja kiitin heidän työpanoksestaan yhteiskunnan hyväksi. Olimme lopuksi yhtä mieltä siitä, että kotiovemme avaus ei suinkaan olisi yhteiskunnallisesti tehtävä tärkeimmästä päästä, mutta meidän perheellemme sillä olisi suuri merkitys ja arvostaisimme ripeyttä. Kerroin, että meillä on koira, joka on yksin kotona. Unohdin mainita yläkerran hamsterin.

Puolen tunnin kuluttua vartiointiliikkeen auto kaartoi pihaan ja pysähtyi siihen. Vartija jäi sisään istumaan. Hetken päästä taskulampun keila alkoi heilua villisti pimeässä autossa. Katselin toimitusta hetken ja mietin, pitääkö rientää vartijaherran avuksi. Pitkältä tuntuneen taskulamppuvälkyttelyn jälkeen vartija nousi autosta ja huusi samaan aikaan hyvää iltaa ja anteeksi. Oli kuulemma lähtenyt joko väärällä autolla liikenteeseen tai unohtanut avaimet toiseen autoon, mutta että juuri tämän kohteen avaimia ei juuri nyt ollut mukana. Vartija lähti pahoitellen suorittamaan toista tehtävää ja ilmoitti avainten saapuvan hetkenä minä hyvänsä.

Toisen odottelun jälkeen seuraava vartija saapui hengästyneenä kävellen paikalle. Hänkin oli pahoillaan. Kysyin, että miksi? Hän sanoi olevansa kovin pahoillaan, kun oli eksynyt, eikä ollut päässyt niin niin nopeasti paikalle, kuin olisi halunnut. Vähättelin myöhästymistä ja totesin, että minähän tässä olin alun perin töpeksinyt, kun olin avaimeni unohtanut. Sitä paitsi nämä nykyajan taloyhtiöt ovat kieltämättä sokkeloisia, eikä ole lainkaan itsestään selvää, että löytää heti perille. Sitä en kehdannut kysyä, mihin hän oli autonsa hukannut. Toivottavasti löytyy, viikonloput ovat vartijoille kiireistä aikaa.

Oli mukava päästä kotiin. Pieni ja ahdas tupamme tuntui kotoisalta ja lämpimältä. Viileää puhalsi vain pikkuisen raollaan olleen parvekkeen oven välistä. Harmittelin. Kun vain olisi pimeässä nähnyt naapurin pihalla olleet tikkaat, sitä olisi voinut käydä sulkemassa oven. Toivottavasti hamsteri ei saanut kylmää.