Kahvi

Heti alkuun haluan pahoitella viime viikolla tapahtuneita mahdollisia väärinkäsityksiä. Jos olen nikannut sinulle vaivihkaa silmää, en suinkaan ole haastanut punomaan katalia juonia tai houkutellut lipevään teerenpeliin, ei tokikaan. Kyse on ollut siitä, että viimeiset viisi päivää oikeassa silmässäni on nykinyt elohiiri. Nykiminen alkoi vaivata jo siinä määrin, että päätin tehdä sen, mitä ei ikinä pidä tehdä minkään oireen kanssa, ei koskaan – menin etsimään tietoa internetistä.

Miksei? Siksi, että vaivan vakavuudesta ja oireiden kuvauksesta huolimatta, diagnoosina on aina jonkinlainen syöpä: syöpä päässä, syöpä pepussa, syöpä kynsivallissa, syöpä silmässä, näitä piisaa. Ja itsediagnosoitu syöpä kalvaa, jos ei ruumista, niin ainakin mieltä niin kauan, että asiaan käy hakemassa selvyyden lääkäriltä. Useinhan oikeaksi diagnoosiksi paljastuu flunssa, finni, lihasjumi pakarassa tai elohiiri.

Keskustelupalstojen ja lääkärijulkaisujen mukaan elohiiren syntyä ei tunneta. Se tulee ja menee. Asiaan saattaa vaikuttaa väsymys ja stressi, mikä on tietenkin selvää, sekä ylipaino. Kuten aina, mutta en ota sitä henkilökohtaisesti. Muita tekijöitä ovat alkoholi ja kahvi. Alkoholia nautin niin vähän ja harvoin, että sillä ei liene vaikutusta asiaan. Kahvi sen sijaan vetää mietteliääksi.

Kahvi on vähän kuin ruutuaika, sitä ajattelee, että no kyllä minä päivittäin taidan käyttää, mutta maltillisesti. Kuppi aamulla, toinen iltapäivällä. Sähköpostit tarkistan ja uutiset lukaisen. Mutta kun asiaa selvittelee, paljastuu karmiva totuus:

- Olet käyttänyt puhelintasi tänään 7h34min., ilmoittaa ruutuaikasovellus!
- Olet juonut tänään kolme pannullista, ilmoittaa vaimo!
Kaikella rakkaudella kumpikin.

Muistan nuoruuden ensimmäiset kahvikokeilut. Kesällä koulumme pihaan pystytettiin hengellisiä tilaisuuksia varten suuri teltta. Sellaista harrastettiin tuohon aikaan paljon ja kaikki tehtiin talkoilla. Olin kaverini Laurin kanssa jommankumman isän mukana yövahtina teltalla. Matkassa oli evästä ja tietenkin termospullollinen kahvia. Yön pikkutunneilla päätimme Laurin kanssa ottaa kupilliset leipien kanssa. Kahvi maistui kamalalta ja vaikka lisäsimme kourallisen sokeripaloja, jäi myrkky juomatta. Leivät olivat kuitenkin hyviä eikä telttaan kohdistunut ilkivaltaa. Ehei, ei meidän vahtivuorollamme.

Varsinainen kahvinjuontini alkoi muutamaa vuotta myöhemmin Pohjanmaalla jonkun puolitutun muuttotalkoissa. Urakan jälkeen istuimme syömään ja uuden kodin emäntä tarjosi minulle ja veljellenikin kahvia. Muistan isäni toppuutelleen:

- Heh, ei pojat taida olla vielä kahvimiehiä. Onko mehua?
Hyväähän isä tarkoitti, mutta pöydän ääressä istui sukulaisukkoja ja muita raavaita pohjalaismiehiä. Katsoimme veljeni kanssa toisiamme ja uhmasimme ensimmäisen kerran isäämme:
- Ei kyllä me mieluummin sitä kahvia.
Kasvoimme miehiksi ja nautimme kahvimme hyväksyvän keskipohjalaisen hiljaisuuden vallitessa.

Tuosta kahvitauosta on monta vuotta ja paljon on virrannut vettä suodattimen läpi. Nykyään kahvinkulutukseni on hurjaa. Kahvinjuontini ei enää rajoitu talkoiden kahvitaukoihin tai isoäidin sataviisikymmentävuotisjuhliin, vaan siitä on tullut sujuva osa jokahetkistä elämääni. Kahvimuki höyryää usein tietokoneen vieressä, auton mukitelineessä, käsien välissä välituntivalvonnassa ja jopa opettajanpöydällä oppitunneilla. Olen olevinani tehokas ja töissä, mutta osa minusta on kahvini kanssa tauolla.

Myönnän, että kofeiini pitää minua fyysisesti otteessaan ja jos en juo kahvia, saan oireita. Olen addikti. Pääkipua ja nykiviä silmiä pahempana, tai parempana pidän kuitenkin kahvin psyykkisiä ja sosiaalisia vaikutuksia. Kahvista on muodostunut yksi elämän peruspilareista, jota ilman ei yksikään päivä käynnisty tai etene. Arkiaamut, viikonloput, lomat ja työmatkat, kahvi on aina läsnä. Pelkkä keittiöstä leijaileva kahvin tuoksu tai kahvinkeittimen rupsuttava ääni, saa olon rennoksi. Siitähän kahvissa on kyse – rentoudesta, hengähdyksestä, tauosta. Silloin kun kädessä on kahvimuki, ei oikein voi tehdä muuta kuin istua ja odottaa, että kuuma juoma vähän jäähtyy. Silloin on tauko. Sitä voi vaikka jutella odotellessaan. Paremman seuran puutteessa itsekseen. Se on sosiaalisuutta ja sitä ihminen pohjimmiltaan kaipaa.

Ja jos kahvi jäähtyy jutellessa liikaa, aina voi ottaa hieman lisää lämmikettä. Mikäs hätä tässä. Auts, menipäs kuumaksi, no odotellaan hetki.

Miten sinä päädyit kahvin pariin?