Miehen vuoteen ei loppujen lopuksi mahdu montaa päivää jotka voisi unohtaa ilman anteeksiantoa. Mieleen tulee oikeastaan vain kolme: Vaimon syntymäpäivä, hääpäivä ja auton katsastuksen eräpäivä. Lasten syntymäpäiviä ei tarvitse muistaa, koska a) he eivät unohda niitä ja b) vaimoni ei unoda niitä. Kohta b) pätee myös oikeastaan kaikissa muissa mahdollisissa jollain lailla merkityksellisissä päivissä.
Tällä kertaa ajankohtainen merkkipäivä oli hääpäivä, jonka muistin ajoissa. Itse asiassa jopa niin hyvissä ajoin, että ehdin hankkia lahjan hyvissä ajoin ennen viime hetken paniikkia. Tällä kertaa sijoitin viimeiset pennoseni sekä uusimmat lomarahani elektroniikkaan ja ostin vanhan puhelimensa kanssa kiukuttelevalle vaimolleni uuden iphonen. Mitä ilmeisimmin lahja oli iloinen yllätys, mutta niin oli myös tuleva oma lahjanikin. Uudella tuulennopealla puhelimellaan vaimoni pääsi näppärästi nettiin ja hetken kuluttua sainkin kaikilla iphonen mahdollistavilla medioilla kehoituksen mennä lukemaan sähköpostini. Postilaatikossa odottaisi häälahjani.
Arvaatteko mitä sain? No minäpä kerron. Minä olen nyt onnellinen... huh, uskallankohan edes sanoa julkisesti...no, menköön, minä olen nyt onnellinen...
...2015 Stockholm Marathonille osallistuja. Tadaa!
Lahja tuli täytenä yllätyksenä. Tai siis olinhan siitä toki puhunut ja ylipäätään maratonille osallistumisesta pitkään haaveillut, mutta silti ajoitus yllätti. Positiivisesti.
Ihan täysin ennenkokematon tapahtuma maraton ei minulle ole, osallistuin taannoin kahtena vuonna samaiselle city maratonille Helsingissä. Molemmat juoksut menivät muistaakseni aikahaarukkaan 04:40-04:45. Silloiset osallistumiset juonsivat juurensa työporukkamme kunnialla suorittamasta Finlandia-hiihdosta ja sen aiheuttamasta minähänpystynvaikkamihin -buumista. En voi kerskua olevani ruumiinrakenteeltani klassisen kestävyysurheilijan perikuva. Siksi en aluksi edes uneksinut 75 kilometrin hiihtourakasta, saati sitten 42 km juoksemisesta. Kuitenkin samankuntoisten porukassa harjoittelu ja yhteinen päämäärä potkivat kummasti eteen päin ja joka kerta pääsin maaliin. Joskus uupuneena ja joskus lopen uupuuneena.
Parasta antia tuollaisissa massaurheilutapahtumissa on kaikkien tunteman muinaisen radioäänen hehkuttama "suuren urheilujuhlan tuntu". Tunnelmaa on vaikea kuvata sanoin, sellaista väreilevää jännitystä ja kutkutusta odottavasta koitoksesta. Liikkeellä on paljon, tuhansia ihmisiä, eikä väliä kenen tahansa kanssa pysähdytkään juttelemaan, puhuttavaa riittää: Onko tavoiteaikaa, miten olet harjoitellut, oletko aiemmin juossut, miten tankkasit, missä täällä on vessa? Myös itse suorituksen aikana on hyvä henki päällä ja osallistujat tsemppaavat toisiaan ja reitin varrelle kerääntynyt yleisö kannustaa kisailijoita. Maalissa fiilis on hieno, kun vihdoin saa lopettaa juoksemisen ja kamala olo alkaa hellittää otettaan. Endorfiinipöllyissä on mukava köpötellä jäykin jaloin kisa-alueella ja fiilistellä tapahtumaa. Mutta kuten sanoin, tunnelmaa on hankala kuvailla, se pitää itse kokea. Vaikka keväällä Tukholmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä jälki, kirjoita kommentti.