Housut nilkoissa lavalla ja luokan edessä

Viime aikoina blogissani on ollut hiljaista. Elämässäni ei. Viimeiset reilut kolme viikkoa olen ollut Tampereen Normaalikoulussa suorittamassa opetusharjoittelua. Kokemus on ollut kaikin puolin opettavainen ja silmiä avaava. Olkoonkin, että ensimmäisen viikon jälkeen oli hilkulla etten marssinut opintotoimistoon ja luovuttanut teatraalisesti pois opinto-oikeuttani. Noh, alussa aina hankalaa ja niin myös tämän ammatin alkumetreillä. Takkuilevan alun jälkeen olen sittemmin päässyt jollain lailla tämän päivän peruskoulun arkeen kiinni ja huomannut, että ei se opettaminen sentään mitään rakettitiedettä ole. Vaikka, toisinaan tuntuu, että rakettitiede olisi rentouttavaa näpertelyä omassa hiljaisuudessa, välillä kahvia ryypiskellen. Tiedä häntä.

Viiden viikon harjoittelun aikana opetettavia aineita ovat matematiikka ja äidinkieli, sekä pahaiset kaksi tuntia uskontoa. Aloitimme parini kanssa vihollisesta ystäväkseni muuttuneella matematiikalla ja puolessa välissä vaihdoimme äidinkieleen (joka puolestaan alkaa tuntua yhä enenevissä määrin luotaan työntävämmältä). Suureksi yllätyksekseni olen huomannut, että matematiikka on loppujen lopuksi aika mukava aine opettaa - sopivassa suhteessa opettajajohtoista asian selittämistä, itsenäistä laskemista ja sopivasti oppilaita motivoivaa, hauskaksi tekemiseksi naamioitua toimintaa, ja avot, katso meillä on hyvä matematiikan tunti. Asiaa helpottaa myös se, että toisin kuin äidinkieli, matematiikka on helppo jaotella tuntikokonaisuuksiin. Äidinkieli puolestaan tuntuu liian suurelta ja muodottomalta kimpaleelta pilkottavaksi 45 minuutin jaksoihin.

Se mikä on oikeasti yllättänyt ja kuvainnollisesti sanoen räväyttänyt pääkopan täyteen valoa kuin ylinopeuskameran välähdys marraskuisessa illassa, on oppituntien valmistelun tärkeyden ymmärtäminen. Olemme harjoittelun aikana pitäneet hartaasti valmisteltuja tunteja, vähemmän valmisteltuja tunteja ja sitten ihan vaan... noh, tunteja. Lyhyen kokemukseni perusteella voin sanoa, että mikään ei ole kamalampaa kuin laahustaa luokan eteen ammatilliset housut pedagogisesti nilkoissa. Varsinkin matematiikan kirjoissa aihealueet on luokiteltu tuntikokonaisuuksia ajatellen ja voisi ajatella, että helppo asia kuten tilavuusmittojen käsittely lähtee lonkalta keneltä tahansa suomalaiselta peruskoulun käyneeltä aikuiselta. No ei lähde! Totta kai aika kuluu ja jokainen suomalainen peruskoulun käynyt aikuinen saa 45 minuuttia täyteen jollain konstilla. Mutta onko pelkästä ajan tappamisesta kenellekkään mitään hyötyä? Opettajalla itsellään on epämukava olo ja oppilaita turhauttaa.

Olen useana iltana käyttänyt yhden 45 minuutin oppitunnin valmisteluun vähintään saman verran aikaa, usein enemmänkin. Joka kerta olen miettinyt, että tämä on ihan hullua, järjetöntä, mielipuolista ajanhukkausta ja että tällaista työtä en ikimaailmassa halua tehdä elääkseni. Tuskaisuuden tunne vaihtuu kuitenkin nopeasti levolliseksi euforiaksi, kun katson valmista suunnitelmaa ja tiedän, että minulla on tunnilla koko ajan kristallin kirkkaana selvillä mitä teemme nyt, mitä seuraavaksi ja mikä tärkeintä, pystyn perustelemaan sekä itselleni että oppilaille miksi teemme sitä mitä juuri teemme.

Koko homman pointtina on siis se, että tuleva tilanne, oppitunti pitää jotenkin käsitellä ja elää läpi jo etukäteen. Eivät kaikki tietenkään valmistele tunteja samalla stressitasolla kuin minä, ehkä jollain on opetettavan aineen hallinta ja koulun rutiinit paremmassa muistissa. Edellisillan valmistautumisen tarve luonnollisesti vähenee työvuosien mukana. Loppujen lopuksihan alakoulussa ei tule kovin paljoa uutta asiaa ja muutaman tilavuusmittaoppitunnin valmisteltuaan kokenut opettaja voi hyvin vetää tunnin näennäisen valmistautumatta. Mutta tässäpä piilee miina. Noviisien ei ikinä pitäisi tuudittautua vanhempien kollegojensa kokemuksen varjoon. Vanhan biologian opettajan rento ote tunneilla ja valmistautumisessa opettajanhuoneessa johtuu siitä, että hän tietää jo mitä tekee, ei hänen enää tarvitse käyttää viikonloppujansa pohtien kuinka ja missä järjestyksessä maanantain tunti etenee. Varmaa on kuitenkin se, että hänkin on joskus tehnyt omat valmistautumisensa.

En itse asiassa kokenut tätä suurta valmistautumisen valaistumista pitäessäni valmisteltua tai valmistelematonta oppituntia alakoululaisille, vaan viime viikolla seistessäni kitara kaulassa, bändimme kanssa lavalla kiusallisen hiljaisuuden vallitessa, miettien, että pitäisiköhän yleisölle sanoa jotain. Hikoillessani valokeilassa, tajusin, että olin astunut miinaan: osasin toki kappaleet, jotka aioimme soittaa, mutten ollut suunnitellut tilanteen flowta ja välispiikkejä, en osannut perustella itselleni enkä yleisölle miksi teimme mitä juuri olimme tekemässä. Jälkeenpäin kun analysoin asiaa, tajusin kuumottavan suoran yhteyden oppituntien ja musiikkiesityksen valmistelutyön välillä.

Tuoreita muusikoita jännittää aina aluksi, biisilistaa ja välispiikkejä joutuu kelaamaan läpi koko keikkaa edeltävän illan. Sama juttu opettajalla. Kun muusikko on lavalla, yleisö ei lähtökohtaisesti etsi eikä edes huomaa virheitä esityksessä, kunhan esiintyjän pokka vain pitää. Jälleen kerran, sama juttu opettajalla. Konkarimuusikko voi vetää koska tahansa keikan kenelle tahansa, soittaa minkä biisin tahansa ja näyttää siltä, että homma oikeasti sujuu, vaikka vielä hetki sitten keskitti kaiken tarmonsa miettiäkseen syödäkö ennen vai jälkeen saunan. Sama juttu opettajalla, paitsi että opettajalla ei ole usein mahdollisuutta työaikana miettiä syökö vai saunooko ensin. Vai saunooko ollenkaan.

P.S. Keikalla minut pelasti kitaravahvistin. Kesken hiljaisuuden se hajosi äänekkäästi ja menin koputtelemaan sitä. Annoin kosketinsoittajan puhua.

P.P.S. Kannattaa tulla seuraavalle keikalle, tulemme nimittäin valmistautumaan harvinaisen hyvin. Eye of the Tiger.