Ajauduin tässä eräänä päivänä kuin huomaamattani pyykkäämisen
pariin. Pyykinlaittohan on siitä metkaa puuhaa, että itse peseminen on varsin
helppoa ja jopa antoisaa tekemistä – sen kuin siirrät samanväriset pyykit
pyykkikorista koneeseen, mittaat pesuaineet ja napsautat oikean pesuohjelman
käyntiin. Tadaa, pyykkikori on tyhjä ja kone hurruuttaa seuraavat kaksi tuntia,
itse voit istahtaa vaikka kahvikupposen ääreen. Helppoa ja antoisaa. Tulee hyvä
mieli.
Ongelmat alkavat vasta, kun kone piippaa ja ilmoittaa pesuohjelman
olevan valmis. Märän pyykin ripustaminen naruille, pyykkitelineisiin,
kuivausrumpuun ja keittiöntuolien selkänojille on uuvuttavaa puuhaa. Miten sitä
märkää pyykkiä riittääkin. Yleensä sitä kuulee ihmisten kepein sanankääntein
vitsailevan sillä, kuinka pyykkikone ”syö” sukkia ja kadottaa parillisista
vaatteista aina sen toisen parin. Itse olen eri mieltä. Minä väitän, että
pyykkikone päinvastoin tuottaa lisää vaatetta.
Tälläkin kertaa pyykin määrä kasvoi pesuohjelman aikana.
Alun perin pienessä korissa olleet likapyykit eivät enää mahtuneet yhdelle,
kahdelle tai edes kolmelle kuivaustelineelle. Kävi nimittäin ilmi, että märän
pyykin seasta löytyi kyllä parittomia sukkia, mutta sukatpa olivat sellaisia,
joita en koskaan ollut edes laittanut pesukoneeseen. Pestyinä löytyi myös
kahden T-paitani lisäksi kolmas samanvärinen paita, jonka olemassa oloa en
ollut lainkaan muistanut. On toki myös mahdollista, että niin sanotussa
latausvaiheessa olin sullonut koneeseen pyykkiä, miettimättä sen kummemmin onko
kyseessä yksi sukka, kaksi sukkaa vai kolme t-paitaa. En kuitenkaan suostu
kantamaan asiasta syyllisyyttä. Pyykkikorien tyhjeneminen oli tavattoman
tyydyttävää ja jouduin hurmostilaan. Silloin kylmähermoinenkin pyykkääjä tekee
laskuvirheitä. Sitä paitsi pyykit on nyt pesty, joten turha valittaa, peskää
itse ensi kerralla.
Siinä missä äkkipoika luulee pyykkien kuivumaan ripustamisen
olevan vaivalloisin vaihe, tietää konkari pahimman olevan vasta edessä.
Kaikkein kamalin osio pyykkäämisessä on pyykkien lajittelu kaappeihin. Niin
sanottu viikaaminen. Hrr, tulee oikein kylmiä väreitä ja alkaa heikottaa. Parempi
istua hetkeksi alas ja hengittää pyykkipussiin.
Lajittelu-urakka on valtava ja työ turhauttavaa
pikkunäperrystä. Ainoana lohtuna voidaan pitää sitä tosiseikkaa, että puhtaat
pyykit tuoksuvat hyvälle. Mutta se on vain lohtu, ei helpotus. Projekti
aloitetaan kumoamalla aiemmin likaisena pyykkinä koreissa levännyt, sittemmin
pesty ja nelinkertaiseksi turvonnut puhtaan pyykin vuori sopivan laajalle
alustalle. Tähän käy hyvin parivuode, olohuoneen matto, lähikoulun
jääkiekkokaukalo tai sunnuntaisin ennen kauppojen aukeamista Citymarketin
parkkipaikka. Tänään päädyin käyttämään lajittelualustana parisänkyämme.
Olen usein katsonut mielenkiintoisia dokumentteja
äärisuorituksia tehneistä ihmisistä. Eräs mies oli ottanut tavoitteekseen uida
jokainen maailman tunnettu suuri joki päästä päähän, Amazon, Keltainen joki,
Volga, ja niin edelleen. Naisporukka puolestaan aikoi lähteä soutuveneellä
ylittämään Atlanttia ja kolmas dokumentti kertoi kaveruksista, jotka päättivät
polkupyöräillä Nordkapista Kapkaupunkiin. Äärisuorituksissa kiehtoo ihmisen oman
mielen ja kehon asettamat rajat, jotka sitten ylitetään. Olen miettinyt miltä
tuntuu, kun suuri ääriurakka on vasta edessä, seistä nilkan syvyisessä
rantavedessä ja lähteä ylittämään valtamerta? Tai miltä tuntuu istahtaa pyörän
selkään ja tietää, että seuraavat 16 000 km taittuvat vain, kun itse
polkee pyörän poljinta.
Katselin sängyllämme lepäävää pyykkivuorta ja tunsin
samaa pyhyyttä ja pienuutta kuin dokumenteissa ihailemani äärisuoritusten
tekijät. Yksikään pikkiriikkinen sukka ei löydä pariaan ja etsiydy kaappiin,
jos minä en sitä sinne vie.
Sanasta miestä, härkää sarvista ja pikkareista pyykkivuorta,
niinhän sitä sanotaan. Helpoin osuus lajittelussa on vuodevaatteiden ja
pyyhkeiden erotteleminen muusta massasta. Sen osaan hyvin, jopa siinä määrin,
että vuodevaatteiden kaappiin viikaaminen ei ole minulle mikään ponnistus.
Mutkatonta on myös omien vaatteiden etsiminen, louhiminen pyykkivuoresta ja
saatteleminen kaappiin harkittuun järjestykseen. Yksivuotiaankin
asukokonaisuudet ja pikkiriikkiset sukat osaan lajitella pyykin seasta. Tukalin
osuus on viiden, yllättävän samankokoisen naisen pyykkien lajittelu ja
erottaminen toisistaan. Miten kukaan voi edes kuvitella, että osaisin tietää
kenen pinoon heittää kokoa 35-39 olevan viininpunaisen sukan? Tai kenelle
kuuluu valkoinen toppi, jonka niskassa ei lue kokomerkintää? Entä kuka on
mustien, melkein, muttei ihan samankokoisten tyttöjen, tai ehkä naisten
pikkuhousujen omistaja?
Istahdin hetkeksi vuoren juurelle ja nyyhkäisin. Urakka
tuntui mahdottomalta ja olin jo luopua toivosta. Meinasin soittaa vaimolleni ja
ilmoittaa ettei minussa ollut miestä tähän, kun yhtäkkiä näin pyykkivuorella
ilmestyksen. Isäni ilmestyi Leijonakuningaspyyhkeeseen ja sanoi ”Poikani!”
Katsoin hämmästyneenä ja ihmettelin mitä tapahtui. Totta puhuen olin hivenen
yllättynyt, en muista koskaan nähneeni isäni laittavan pyykkiä. ”Isä. Mitä sinä
teet pyyhkeessä, näin sinut juuri aamulla kotona tekemässä lumitöitä?” Isäni
hymyili viisaan näköisenä ja vastasi ”löydä oma tiesi”. Äkkiä näin kirsikankukkien
leijuvan tuulen lailla ja revontulien tanssivan äärettömyydessä. Yhtäkkiä
tiesin, mitä minun tuli tehdä. ”Kiitos!” huikkasin isälleni
leijonakuningaspyyhkeeseen ja aloin hommiin. Isäni hymyili edelleen viisaasi ja
hyväksyvästi, ja veti henkeä sanoakseen jotain ”Poikani, sinä olet kuning…”. ”Juu, juu!” huudahdin ja rullasin leijonakuningasisäpyyhkeen
lakanapyykkikasaan.
Tuntui kuin olisin joutunut keskelle Matrix-elokuvaa. Näin
pyykkien liukuvan silmissäni ykkösinä ja nollina, olin yhtä pyykkikoodin
kanssa. Vauvan vaatteet vasemmalle, vaimon vaatteet siihen viereen, esikoisen
vaatteet heitin sängyn oikeaan reunaan ja kun trendikkäät vaatteet vasta
laskeutuivat omalle paikalleen, olin jo heittänyt seuraavan tyttären vaatteet
paikalleen. Muutamien vaateparsien omistajia en tiennyt, mutta niitä varten
kehitin ”en tiedä” –pinon, mutta pidin huolen, ettei kasa kasvanut suureksi.
Kadotin ajantajun ja tuntui kuin olisin ollut kiihtyvässä pyykkimyräkässä vain
hetken, mutta kuitenkin ikuisuuden. Lopulta silmissäni musteni ja luovutin.
Heräsin lintujen lauluun ja rauhalliseen oloon. Katselin
ympärilleni ja ihailin kätteni töitä. Olin saanut purettua pyykkivuoren
kahdeksaan kasaan. Tyytyväisenä huusin perheeni paikalle. ”Katsokaa”, puhuin
heille kuin valaistuneet profeetat puhuvat, ”olen lajitellut pyykkinne. Ottakaa
kukin omat kasanne ja viekää kaappeihinne”. Seurasin kuinka vaimoni ja
tyttäremme alkoivat ihmetyksestä mykkinä keräämään omia vaatteitaan.
Onnenpekkoja koko perhe, ei kaikilla ole tällaista nykymiestä isänä ja
perheenpäänä.
”Heei, iskä! Ei tää on mun!”, huusi ensimmäinen. Toinen parahti perään, ”Toi on mun paita ja tämä sun housut!” Kolmas pillahti itkuun ”Hyi! Iskä näähän on sun alkkarit, mun kasassa!”.
Totisesti, kukaan ei ole pyykkiprofeetta omalla maallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä jälki, kirjoita kommentti.