tiistai 2. heinäkuuta 2019

Pyykinlaittoa


Ajauduin tässä eräänä päivänä kuin huomaamattani pyykkäämisen pariin. Pyykinlaittohan on siitä metkaa puuhaa, että itse peseminen on varsin helppoa ja jopa antoisaa tekemistä – sen kuin siirrät samanväriset pyykit pyykkikorista koneeseen, mittaat pesuaineet ja napsautat oikean pesuohjelman käyntiin. Tadaa, pyykkikori on tyhjä ja kone hurruuttaa seuraavat kaksi tuntia, itse voit istahtaa vaikka kahvikupposen ääreen. Helppoa ja antoisaa. Tulee hyvä mieli.

Ongelmat alkavat vasta, kun kone piippaa ja ilmoittaa pesuohjelman olevan valmis. Märän pyykin ripustaminen naruille, pyykkitelineisiin, kuivausrumpuun ja keittiöntuolien selkänojille on uuvuttavaa puuhaa. Miten sitä märkää pyykkiä riittääkin. Yleensä sitä kuulee ihmisten kepein sanankääntein vitsailevan sillä, kuinka pyykkikone ”syö” sukkia ja kadottaa parillisista vaatteista aina sen toisen parin. Itse olen eri mieltä. Minä väitän, että pyykkikone päinvastoin tuottaa lisää vaatetta.

Tälläkin kertaa pyykin määrä kasvoi pesuohjelman aikana. Alun perin pienessä korissa olleet likapyykit eivät enää mahtuneet yhdelle, kahdelle tai edes kolmelle kuivaustelineelle. Kävi nimittäin ilmi, että märän pyykin seasta löytyi kyllä parittomia sukkia, mutta sukatpa olivat sellaisia, joita en koskaan ollut edes laittanut pesukoneeseen. Pestyinä löytyi myös kahden T-paitani lisäksi kolmas samanvärinen paita, jonka olemassa oloa en ollut lainkaan muistanut. On toki myös mahdollista, että niin sanotussa latausvaiheessa olin sullonut koneeseen pyykkiä, miettimättä sen kummemmin onko kyseessä yksi sukka, kaksi sukkaa vai kolme t-paitaa. En kuitenkaan suostu kantamaan asiasta syyllisyyttä. Pyykkikorien tyhjeneminen oli tavattoman tyydyttävää ja jouduin hurmostilaan. Silloin kylmähermoinenkin pyykkääjä tekee laskuvirheitä. Sitä paitsi pyykit on nyt pesty, joten turha valittaa, peskää itse ensi kerralla.

Siinä missä äkkipoika luulee pyykkien kuivumaan ripustamisen olevan vaivalloisin vaihe, tietää konkari pahimman olevan vasta edessä. Kaikkein kamalin osio pyykkäämisessä on pyykkien lajittelu kaappeihin. Niin sanottu viikaaminen. Hrr, tulee oikein kylmiä väreitä ja alkaa heikottaa. Parempi istua hetkeksi alas ja hengittää pyykkipussiin.

Lajittelu-urakka on valtava ja työ turhauttavaa pikkunäperrystä. Ainoana lohtuna voidaan pitää sitä tosiseikkaa, että puhtaat pyykit tuoksuvat hyvälle. Mutta se on vain lohtu, ei helpotus. Projekti aloitetaan kumoamalla aiemmin likaisena pyykkinä koreissa levännyt, sittemmin pesty ja nelinkertaiseksi turvonnut puhtaan pyykin vuori sopivan laajalle alustalle. Tähän käy hyvin parivuode, olohuoneen matto, lähikoulun jääkiekkokaukalo tai sunnuntaisin ennen kauppojen aukeamista Citymarketin parkkipaikka. Tänään päädyin käyttämään lajittelualustana parisänkyämme.

Olen usein katsonut mielenkiintoisia dokumentteja äärisuorituksia tehneistä ihmisistä. Eräs mies oli ottanut tavoitteekseen uida jokainen maailman tunnettu suuri joki päästä päähän, Amazon, Keltainen joki, Volga, ja niin edelleen. Naisporukka puolestaan aikoi lähteä soutuveneellä ylittämään Atlanttia ja kolmas dokumentti kertoi kaveruksista, jotka päättivät polkupyöräillä Nordkapista Kapkaupunkiin. Äärisuorituksissa kiehtoo ihmisen oman mielen ja kehon asettamat rajat, jotka sitten ylitetään. Olen miettinyt miltä tuntuu, kun suuri ääriurakka on vasta edessä, seistä nilkan syvyisessä rantavedessä ja lähteä ylittämään valtamerta? Tai miltä tuntuu istahtaa pyörän selkään ja tietää, että seuraavat 16 000 km taittuvat vain, kun itse polkee pyörän poljinta.

Katselin sängyllämme lepäävää pyykkivuorta ja tunsin samaa pyhyyttä ja pienuutta kuin dokumenteissa ihailemani äärisuoritusten tekijät. Yksikään pikkiriikkinen sukka ei löydä pariaan ja etsiydy kaappiin, jos minä en sitä sinne vie.

Sanasta miestä, härkää sarvista ja pikkareista pyykkivuorta, niinhän sitä sanotaan. Helpoin osuus lajittelussa on vuodevaatteiden ja pyyhkeiden erotteleminen muusta massasta. Sen osaan hyvin, jopa siinä määrin, että vuodevaatteiden kaappiin viikaaminen ei ole minulle mikään ponnistus. Mutkatonta on myös omien vaatteiden etsiminen, louhiminen pyykkivuoresta ja saatteleminen kaappiin harkittuun järjestykseen. Yksivuotiaankin asukokonaisuudet ja pikkiriikkiset sukat osaan lajitella pyykin seasta. Tukalin osuus on viiden, yllättävän samankokoisen naisen pyykkien lajittelu ja erottaminen toisistaan. Miten kukaan voi edes kuvitella, että osaisin tietää kenen pinoon heittää kokoa 35-39 olevan viininpunaisen sukan? Tai kenelle kuuluu valkoinen toppi, jonka niskassa ei lue kokomerkintää? Entä kuka on mustien, melkein, muttei ihan samankokoisten tyttöjen, tai ehkä naisten pikkuhousujen omistaja?

Istahdin hetkeksi vuoren juurelle ja nyyhkäisin. Urakka tuntui mahdottomalta ja olin jo luopua toivosta. Meinasin soittaa vaimolleni ja ilmoittaa ettei minussa ollut miestä tähän, kun yhtäkkiä näin pyykkivuorella ilmestyksen. Isäni ilmestyi Leijonakuningaspyyhkeeseen ja sanoi ”Poikani!” Katsoin hämmästyneenä ja ihmettelin mitä tapahtui. Totta puhuen olin hivenen yllättynyt, en muista koskaan nähneeni isäni laittavan pyykkiä. ”Isä. Mitä sinä teet pyyhkeessä, näin sinut juuri aamulla kotona tekemässä lumitöitä?” Isäni hymyili viisaan näköisenä ja vastasi ”löydä oma tiesi”. Äkkiä näin kirsikankukkien leijuvan tuulen lailla ja revontulien tanssivan äärettömyydessä. Yhtäkkiä tiesin, mitä minun tuli tehdä. ”Kiitos!” huikkasin isälleni leijonakuningaspyyhkeeseen ja aloin hommiin. Isäni hymyili edelleen viisaasi ja hyväksyvästi, ja veti henkeä sanoakseen jotain ”Poikani, sinä olet kuning…”. ”Juu, juu!” huudahdin ja rullasin leijonakuningasisäpyyhkeen lakanapyykkikasaan.

Tuntui kuin olisin joutunut keskelle Matrix-elokuvaa. Näin pyykkien liukuvan silmissäni ykkösinä ja nollina, olin yhtä pyykkikoodin kanssa. Vauvan vaatteet vasemmalle, vaimon vaatteet siihen viereen, esikoisen vaatteet heitin sängyn oikeaan reunaan ja kun trendikkäät vaatteet vasta laskeutuivat omalle paikalleen, olin jo heittänyt seuraavan tyttären vaatteet paikalleen. Muutamien vaateparsien omistajia en tiennyt, mutta niitä varten kehitin ”en tiedä” –pinon, mutta pidin huolen, ettei kasa kasvanut suureksi. Kadotin ajantajun ja tuntui kuin olisin ollut kiihtyvässä pyykkimyräkässä vain hetken, mutta kuitenkin ikuisuuden. Lopulta silmissäni musteni ja luovutin.

Heräsin lintujen lauluun ja rauhalliseen oloon. Katselin ympärilleni ja ihailin kätteni töitä. Olin saanut purettua pyykkivuoren kahdeksaan kasaan. Tyytyväisenä huusin perheeni paikalle. ”Katsokaa”, puhuin heille kuin valaistuneet profeetat puhuvat, ”olen lajitellut pyykkinne. Ottakaa kukin omat kasanne ja viekää kaappeihinne”. Seurasin kuinka vaimoni ja tyttäremme alkoivat ihmetyksestä mykkinä keräämään omia vaatteitaan. Onnenpekkoja koko perhe, ei kaikilla ole tällaista nykymiestä isänä ja perheenpäänä.

”Heei, iskä! Ei tää on mun!”, huusi ensimmäinen. Toinen parahti perään, ”Toi on mun paita ja tämä sun housut!” Kolmas pillahti itkuun ”Hyi! Iskä näähän on sun alkkarit, mun kasassa!”.

Totisesti, kukaan ei ole pyykkiprofeetta omalla maallaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä jälki, kirjoita kommentti.