maanantai 22. heinäkuuta 2019

1-vuotiaan valta

Muutama vuosi sitten pääministeri piti televisiossa puheen, joka liittyi….tjaah, enpäs enää muista mihin. Muistan kuitenkin, että lähetyksen sävy oli asiallinen ja pääministeri vetosi totisena kansaan. Puhe taisi koskea kikyä, sotea tai mahdollisesti närästystä, niin tuimana maan johto asian äärellä oli. Muistan pääministerin toistaneen useaan kertaan fraasia ”Tilanne on vakava”.

Perheemme joutui samanlaiseen vakavaan tilanteeseen taannoin, kun veimme meteliä aiheuttavan yksivuotiaamme ensimmäistä kertaa isovanhemmille yökylään. Kotoa lähdettäessä tilanteen vakavuudesta ei ollut vielä tietoakaan, vaan lähdön valmistelu sujui kuin tanssi. Pieni vierailija kuuli aamupuuron jälkeen lähtevänsä retriitille isovanhempien luokse, riemastui ja veti varmuuden vuoksi vasemman toppakengän oikeaan jalkaansa jo heti aamusta. Hän pakkasi itse tomerana laukkuaan, varmistaen mukaan lähteväksi muun muassa isosiskon puhelimen laturin, koiran puruluun, leipäpussinsulkijaklipsin, muumikirjan ja keittiöstä löytämänsä pienen hillopurkin kannen. Myöhemmin matkaaja poisti laukustaan kaiken paitsi leipäpussinsulkijan, joka oli hukkunut. Se löytyi seuraavalla viikolla isän hiihtomonosta. Metallinen hillopurkin kansi puolestaan löytyi keväällä Helsinki-Vantaan turvatarkastuksessa isosiskon takin sisävuorin välistä, hänen yrittäessään päästä läpi kolmatta kertaa metallinpaljastimesta.

Äiti avusti pakkaamisessa hieman ja yökyläilijä saateltiin matkaan suurin jäähyväismenoin. Kun ovi laitettiin kiinni, seurasi hetki, jonka jokainen yksivuotiaansa hoitoon saanut vanhempi tietää – täydellinen hiljaisuus. Seisoimme eteisessä vaimoni kanssa ja kuuntelimme hiljaisuutta. Ei mennyt kauaa, kun teinit ryntäsivät alakertaan ja huusivat hätääntyneinä ”Onko täällä ketään, miksi on niin hiljaista?!”
Halasimme vaimoni kanssa heitä ja vastasimme hymyillen, ”shh, shh, ei hätää.”
”Isä”, toiseksi vanhin sanoi ihmetellen, ”kuulen seinäkellon raksuttavan. Ja kuulen liesituulettimen humisevan.”
”Tiedän”, vastasin, ”Eikö ole ihmeellistä.”

Kun toivuimme äänityhjiön aiheuttamasta järkytyksestä, aloimme toimiin. Olimme vaimoni kanssa päättäneet pitkästä aikaa tehdä sitä, mitä ei tavallisesti voi tehdä, kun talossa on pieniä, uteliaita lapsia – katsoa televisiota äänet päällä. Saatoin jo kuulla mielessäni elokuvan äänet, askelten kopinan, vakuuttavat repliikit sankarin karhealla äänellä lausuttuna, takaa-ajon tuottamat renkaiden vinkaisut ja kumisevat räjähdysten äänet. Ai että. Koska olimme nelistään minä, vaimoni ja kaksi teiniämme, saatoimme valita elokuvaksi jotain muuta kuin Disneyn tai Pixarin tuotantoa. Perhoset vilistivät vatsassani, kun kannoimme herkkuja olohuoneeseen ja optimoimme sohvien asentoa televisioon nähden. Vihdoin kaikki oli valmista ja elokuva saattoi alkaa.

Kun vain löytyisi kaukosäädin.

Aluksi kaikki istuivat paikoillaan ja siirtelivät laiskasti sohvatyynyjä ja silmäilivät josko kaukosäädin löytyisi jostain läheltä. Ei tulosta. Jokainen kokeili takamuksensa alta ja istuintyynyjen välistä. Seuraavaksi heräsivät epäilyt ja vuosien aikana rakennettu keskinäinen luottamus rapautui hetkessä kuin jättilohkareet mannerjäästä.
”Onko kaukosäädin sun peffan alla?”
”Ei”.
”Katsoitko?”
”Tietenkin”.
”En usko, väistä!”

Lyhyen ja tuloksettomaksi jääneen kahakan jälkeen liittouduimme taas rintamana etsimään kaukosäädintä. Yksi muisti nähneensä kaukosäätimen tuolla, toinen täällä ja kolmas vannoi viimeisen näköhavainnon olleen yksivuotiaan kädessä ennen lähtöä. Pian tilanteen vakavuus (tätä tarkoitin alussa kertomallani vakavuudella) selvisi meille, kun tajusimme, että ennen yökylään lähtöä yksivuotias pikkuveli oli kätkenyt säätimen. Aloimme käydä läpi kaikkia hänen aiemmin käyttämiään kätköpaikkoja: sängynaluset, cajon-rumpu, kotiteatterin bassokaiutin (sinne mahtuu legoja ja ainakin yksi pieni poni), potta, eteisen 150 kenkäparia, tai joku muu kodin lukemattomista paikoista.

Kuten sanottu, tilanne oli vakava. Yksivuotiaamme ei osaa vielä puhua, joten puhelinkuulustelun tai videoneuvottelun järjestäminen olisi ajanhukkaa. Kaiken lisäksi hän oli toisessa kaupungissa menossa juuri nukkumaan, eli syytettyä ei ehtisi hakea näyttämään kaukosäätimen sijaintia. Vaihtoehdot olivat vähissä. Emme edes tienneet oliko kyse harkitusta kostosta vai tahattomasta lipsahduksesta, mutta hyvin pian kävi ilmi, että pienellä yksivuotiaalla oli kaikki valta joko mahdollistaa huolellisesti valmisteltu leffailtamme, tai pakottaa meidät pelaamaan lautapelejä.

Tuntien uurastuksen jälkeen totesimme etsinnät turhaksi. Päädyimme katsomaan elokuvaa modernilla otteella. Minä ja vaimoni kyyhötimme vierekkäin, mikä on toki aina miellyttävää, ja katsoimme elokuvaa yhdeltä läppäriltä ja teinit katsoivat samaa elokuvaa toisella tietokoneella. Elokuva oli hauska ja nauroimme ääneen. Eri aikaan tosin, sillä emme saaneet elokuvia alkamaan aivan samaan aikaan.

Ilta oli mukava. Kaukosäädin löytyi lopputekstien aikana takapuoleni alta. En pitänyt asiasta meteliä, vaan "löysin" kaukosäätimen uudelleen seuraavana päivänä pikkuveljen tyynyliinan sisältä kovan naurunremakan säestämänä. On se näiden pienokaisten kanssa melkoista tämä elämä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä jälki, kirjoita kommentti.