Muutama vuosi sitten pääministeri piti televisiossa puheen,
joka liittyi….tjaah, enpäs enää muista mihin. Muistan kuitenkin, että
lähetyksen sävy oli asiallinen ja pääministeri vetosi totisena kansaan. Puhe
taisi koskea kikyä, sotea tai mahdollisesti närästystä, niin tuimana maan johto
asian äärellä oli. Muistan pääministerin toistaneen useaan kertaan fraasia
”Tilanne on vakava”.
Perheemme joutui samanlaiseen vakavaan tilanteeseen taannoin,
kun veimme meteliä aiheuttavan yksivuotiaamme ensimmäistä kertaa isovanhemmille yökylään. Kotoa lähdettäessä tilanteen vakavuudesta ei ollut vielä tietoakaan,
vaan lähdön valmistelu sujui kuin tanssi. Pieni vierailija kuuli aamupuuron
jälkeen lähtevänsä retriitille isovanhempien luokse, riemastui ja veti varmuuden
vuoksi vasemman toppakengän oikeaan jalkaansa jo heti aamusta. Hän pakkasi itse
tomerana laukkuaan, varmistaen mukaan lähteväksi muun muassa isosiskon
puhelimen laturin, koiran puruluun, leipäpussinsulkijaklipsin, muumikirjan ja
keittiöstä löytämänsä pienen hillopurkin kannen. Myöhemmin matkaaja poisti
laukustaan kaiken paitsi leipäpussinsulkijan, joka oli hukkunut. Se löytyi
seuraavalla viikolla isän hiihtomonosta. Metallinen hillopurkin kansi
puolestaan löytyi keväällä Helsinki-Vantaan turvatarkastuksessa isosiskon takin
sisävuorin välistä, hänen yrittäessään päästä läpi kolmatta kertaa
metallinpaljastimesta.
Äiti avusti pakkaamisessa hieman ja yökyläilijä saateltiin
matkaan suurin jäähyväismenoin. Kun ovi laitettiin kiinni, seurasi hetki, jonka
jokainen yksivuotiaansa hoitoon saanut vanhempi tietää – täydellinen hiljaisuus.
Seisoimme eteisessä vaimoni kanssa ja kuuntelimme hiljaisuutta. Ei mennyt
kauaa, kun teinit ryntäsivät alakertaan ja huusivat hätääntyneinä ”Onko täällä
ketään, miksi on niin hiljaista?!”
Halasimme vaimoni kanssa heitä ja vastasimme hymyillen, ”shh, shh, ei hätää.”
”Isä”, toiseksi vanhin sanoi ihmetellen, ”kuulen seinäkellon raksuttavan. Ja kuulen liesituulettimen humisevan.”
”Tiedän”, vastasin, ”Eikö ole ihmeellistä.”
Halasimme vaimoni kanssa heitä ja vastasimme hymyillen, ”shh, shh, ei hätää.”
”Isä”, toiseksi vanhin sanoi ihmetellen, ”kuulen seinäkellon raksuttavan. Ja kuulen liesituulettimen humisevan.”
”Tiedän”, vastasin, ”Eikö ole ihmeellistä.”
Kun toivuimme äänityhjiön aiheuttamasta järkytyksestä,
aloimme toimiin. Olimme vaimoni kanssa päättäneet pitkästä aikaa tehdä sitä,
mitä ei tavallisesti voi tehdä, kun talossa on pieniä, uteliaita lapsia –
katsoa televisiota äänet päällä. Saatoin jo kuulla mielessäni elokuvan äänet,
askelten kopinan, vakuuttavat repliikit sankarin karhealla äänellä lausuttuna,
takaa-ajon tuottamat renkaiden vinkaisut ja kumisevat räjähdysten äänet. Ai
että. Koska olimme nelistään minä, vaimoni ja kaksi teiniämme, saatoimme valita
elokuvaksi jotain muuta kuin Disneyn tai Pixarin tuotantoa. Perhoset vilistivät
vatsassani, kun kannoimme herkkuja olohuoneeseen ja optimoimme sohvien asentoa
televisioon nähden. Vihdoin kaikki oli valmista ja elokuva saattoi alkaa.
Kun vain löytyisi kaukosäädin.
Aluksi kaikki istuivat paikoillaan ja siirtelivät laiskasti
sohvatyynyjä ja silmäilivät josko kaukosäädin löytyisi jostain läheltä. Ei
tulosta. Jokainen kokeili takamuksensa alta ja istuintyynyjen välistä.
Seuraavaksi heräsivät epäilyt ja vuosien aikana rakennettu keskinäinen
luottamus rapautui hetkessä kuin jättilohkareet mannerjäästä.
”Onko kaukosäädin sun peffan alla?”
”Ei”.
”Katsoitko?”
”Tietenkin”.
”En usko, väistä!”
”Onko kaukosäädin sun peffan alla?”
”Ei”.
”Katsoitko?”
”Tietenkin”.
”En usko, väistä!”
Lyhyen ja tuloksettomaksi jääneen kahakan jälkeen
liittouduimme taas rintamana etsimään kaukosäädintä. Yksi muisti nähneensä
kaukosäätimen tuolla, toinen täällä ja kolmas vannoi viimeisen näköhavainnon
olleen yksivuotiaan kädessä ennen lähtöä. Pian tilanteen vakavuus (tätä
tarkoitin alussa kertomallani vakavuudella) selvisi meille, kun tajusimme, että
ennen yökylään lähtöä yksivuotias pikkuveli oli kätkenyt säätimen. Aloimme
käydä läpi kaikkia hänen aiemmin käyttämiään kätköpaikkoja: sängynaluset,
cajon-rumpu, kotiteatterin bassokaiutin (sinne mahtuu legoja ja ainakin yksi
pieni poni), potta, eteisen 150 kenkäparia, tai joku muu kodin lukemattomista
paikoista.
Kuten sanottu, tilanne oli vakava. Yksivuotiaamme ei osaa
vielä puhua, joten puhelinkuulustelun tai videoneuvottelun järjestäminen olisi
ajanhukkaa. Kaiken lisäksi hän oli toisessa kaupungissa menossa juuri
nukkumaan, eli syytettyä ei ehtisi hakea näyttämään kaukosäätimen sijaintia.
Vaihtoehdot olivat vähissä. Emme edes tienneet oliko kyse harkitusta kostosta
vai tahattomasta lipsahduksesta, mutta hyvin pian kävi ilmi, että pienellä
yksivuotiaalla oli kaikki valta joko mahdollistaa huolellisesti valmisteltu
leffailtamme, tai pakottaa meidät pelaamaan lautapelejä.
Tuntien uurastuksen jälkeen totesimme etsinnät turhaksi.
Päädyimme katsomaan elokuvaa modernilla otteella. Minä ja vaimoni kyyhötimme
vierekkäin, mikä on toki aina miellyttävää, ja katsoimme elokuvaa yhdeltä
läppäriltä ja teinit katsoivat samaa elokuvaa toisella tietokoneella. Elokuva
oli hauska ja nauroimme ääneen. Eri aikaan tosin, sillä emme saaneet elokuvia
alkamaan aivan samaan aikaan.
Ilta oli mukava. Kaukosäädin löytyi lopputekstien aikana takapuoleni alta. En pitänyt asiasta meteliä, vaan "löysin" kaukosäätimen uudelleen seuraavana päivänä pikkuveljen tyynyliinan sisältä kovan naurunremakan säestämänä. On se näiden pienokaisten kanssa melkoista tämä elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä jälki, kirjoita kommentti.