perjantai 26. heinäkuuta 2019

Häpeällinen paljastus

Äh, hävettää. Hävettää niin että silmät putoavat päästä ja poskia punoittaa niin, että leimahtavat kohta liekkeihin. Hävettää niin että tekisi mieli ryömiä liian pieneen muurahaiskekoon ja jäädä sinne. Hävettää niin että tekisi mieli kasvattaa tekoviikset, naamioitua roomalaiseksi Fiat-kauppiaaksi ja kiertää pitkin Eurooppaa kertomassa surullista, mutta todentuntuista tarinaa 80-luvun italian autojen kulta-ajasta, ihan vaan vaihtaakseni puheenaihetta. Mikäkö hävettää? Huokaus, kai se on pakko nyt tunnustaa, pitäkää hatuistanne ja peruukeistanne kiinni – tykkään katsoa telkkarista reality-sarjoja. Kyllä, juuri niitä 60 minuutin mittaisia otteita eri alojen ammattilaisten rankasta elämästä eripuolilla maailmaa. Tiedän, tiedän, se on kiusallista, ei tarvitse muistuttaa.

En edes muista milloin harrastus varsinaisesti alkoi tai mikä sen pariin johdatti. Liekö syynä tv:n huono tarjonta vai ylimääräinen aika, kuka tietää. Ensimmäisen kosketuksen tosi-tv:n äärelle muistan saaneeni lähes 20 vuotta sitten Selviytyjät-sarjan ensimmäisen tuotantokauden myötä. En varsinaisesti pitänyt sarjasta, mutta se oli jotain uutta. Oli kuumottavaa saada seurata käsikirjoittamatonta ohjelmaa, jossa ihmiset toimivat spontaanisti. Mitä tahansa saattoi tapahtua. Tai niin meille uskoteltiin. Silloin uskoin sokeasti tarinan todeksi, nykyään erona on se, että tiedän vain uskovani tarinan todeksi. Siinä on hiuksen hieno ero, esitän valveutunutta, mutta elän silti mukana täysillä.

En minäkään aluksi hypännyt sokkona mukaan, ei veikkoset. Homma taisi alkaa viattomalla kanavasurffailulla ja paheksumisella: ”Voi hyvänen aika mitä täältä tulee! Katso nyt, tosi-tv:tä talviolosuhteissa ajavista rekkakuskeista.” Jatkoin selailua ja paheksuntaa: ”Ei kerta kaikkiaan, taas tulee lentoturmatutkintaa. Ja täällä seurataan kullankaivajien taistelua erämaassa. Yhyy, onpa rankkaa.”
”Voi ei, kylläpä on Michiganin eläinlääkärillä taas kiire päivä, kanin jalan kipsaus ja lampaan lisäkiveksen poisto, huijui.”

Mutta, mutta, jotta saatoin paheksua poliisien arkea, ulosottomiesten työtä, huutokauppoja, uima-altaan rakentajia, New Yorkin leipurimestaria tai Bondin rantavahtien draaman täytteistä työtä, minun piti seurata sarjoja vähän. Annoin pikkusormen. Aloin seuraamaan sarjoja enemmän. Yhtäkkiä paheksuntani alkoi muuttua mielenkiinnoksi. Mielenkiintoni taas lisäsi myötätuntoa työntekijöitä kohtaan ja halua oppia heidän arjestaan. Pikkuhiljaa kelkkani kääntyi ja innostuin asiasta. Aluksi olin tökkinyt realitya inhoten pitkällä tikulla, mutta loputa huomasin seisovani nilkkojani myöten tosi-tv -lantalassa ja lapioivani selkä märkänä.

Nykyään seuraan muutamaa sarjaa intensiivisesti ja elän vahvasti mukana. Tiedän esimerkiksi, kuinka avustetaan lehmän poikimisessa. Tärkeintä on saada etusorkat ensin ulos, sitten ei muuta kuin vetämään. Toisinaan käy niin, että vasikka on liian suuri, eikä mahdu tulemaan lantiokanavasta. Tällöin joudutaan uhraamaan joko emä tai vasikka. Joudutaan jopa käyttämään sahalankaa. Raaka peli, mutta sellaista se on. Ette te kaupunkilaiset taida ymmärtää, mutta tämä kuuluu elämään. Jos lehmä on puolestaan apaattinen vaikka kaiken pitäisi olla ok, on syynä todennäköisesti kaliumin puute, sitä nähkääs ei juuri luontaisesti löydy Michiganin maaperästä. Ei hätää, minulla…tai siis tohtori Polilla on kaliumia auton takakontissa, lehmän vointi kohenee puolessa tunnissa.

Olen seurannut Bondin rantavahteja 11 kauden ajan ja minulla alkaa olla melko hyvä käsitys vedenalaista virtauksista, rannan eteläpään vaarallisesta riutasta sekä rantavahtiporukan rennosta australialaisesta työilmapiiristä. Olen oppinut huomaamaan, kun uimari on pulassa. Välillä näkyy pää pinnalla ja välillä painuu uppeluksiin, ja siinä vaiheessa meillä rantavahdeilla on jo kiire. Kyse voi olla sekunneista. Osaan iloita taitavasti suoritetusta pelastuksesta ja haluaisin taputtaa työharjoittelijaa selkään hyvästä suorituksesta: ”Good job mate, well done!”
Välillä ärsyttää turistien piittamattomuus. Miten vaikeaa se voi olla, kun selkeästi ohjeistetaan uimaan punaisten lippujen välissä ja silti sinne eteläpäätyyn joku uhmakas ulkolainen aina ajautuu! Virtaukset ovat oikeasti vaarallisia. Ruuhkaisina päivinä minulla tulee sohvalla hiki pelastuksia seuratessani. Eihän siinä mitään, kun muistaa juoda tarpeeksi.

Viimeisimmässä reality-löydössäni seurataan pienen alaskalaisen lentoyhtiön arkea taistelussa säätä ja olosuhteita vastaan. Perheen isä, Jim on yhtiön päämies ja yksi lentäjistä, äiti Ferno puolestaan vastaa yrityksen toimistopuolesta. Sarjassa seurataan tyttären, Arielin opiskelua puskalentämisen saloihin. Perhe on mukava tuttavuus, tunnen jo muutaman jakson jälkeen kuuluvani miehistöön. Huomaan alituisesti tarkkailevani taivasta ja pilvien kerääntyessä murahtavani, että pahus kun menee taivas tukkoon, ja että pitäisi lähteä saman tien, jos haluan palata illaksi kotiin Unalakleetiin. Olen jo hommannut pilotin rannekellon, jonka kehyksellä pystyn laskemaan polttoaineenkulutusta ja matkalentoaikoja. Jimillä on samanlainen. Ollessani ilmavoimissa töissä, podin helposti huonoa olo pienissä lentolaitteissa, nyt Jimin ja perheen kanssa sekään ei enää vaivaa.

No, nyt se on sanottu, tykkään reality-sarjoista. Mainittakoon vielä, että näitä erilaisia nuorisojoukkojen pöljäilytempauksia rannoilla seksien ja eksien kanssa en jaksa seurata. Tosi-tv-sarjoissakin pitää joku tolkku olla. Esimerkiksi alakoulun opettajien villistä arjesta olisi mukava saada reality-show. Olisihan se hienoa nähdä miten taitavasti leikkaamalla ja syvä-äänisen kertojan dramaattisilla vuorosanoilla omakin työ saataisiin näyttämään hohdokkaalta. Sellainen voisi toimia hyvänä motivaationa näin elokuun kynnyksellä, kun pitää palata työn ääreen. Eikä tarvitsisi edes hävetä, että on koko kesän tuijottanut telkkaria. Voisi väittää hakeneensa inspiraatiota.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä jälki, kirjoita kommentti.