Kaikki kuuluu elämään

 

Vanhemmuus on siitä viheliäinen taiteenlaji - tai tieteen, miksi sitä kukakin nimittää, että pitkästä odotuksesta huolimatta se alkaa vähän yllättäen, ja jatkuu yllättämällä. Ensin sitä saa synnytyslaitoksella kapalon syliinsä. Sitten kun on aikansa ihmetellyt ja yrittää antaa sen takaisin kätilölle, että tälle pitää varmaan tehdä jotain, ne sanoo, että ei kun pidä vain, se on teidän nyt. Niin sitä oppii pitämään ja siitä oppii pitämään. Enemmänkin, tykkäämään ihan hulluna.

Sitten, pari valvottua yötä, muutamat balettikoulun kevätesitykset ja yhtäkkiä puretaankin jo lapsen muuttokuormaa ensiasuntoon toisella puolella maata. Ja ujutetaan kertakäyttölautasen alle viisikymppistä, kun ei se varmaankaan pärjää, vaikka on jo iso ja pärjää ihan hyvin.

Kyllä ne aina pärjää, sitä vain ei meinaa uskoa. Kolmevuotias kuopus oppi kesällä ajamaan potkupyörällä. Törmäilyähän se aluksi oli, mutta isommilta haavereilta vältyttiin. Ensin pidin kiinni ja juoksin rinnalla, sitten poika ampaisikin itse seikkailuihinsa. Minä katselin ylpeänä menoa, kyllä oli poika miestä. Harmitti, kun tiesin mitä tulee tapahtumaan, mutten voinut mitään. Teki mieli huutaa perään, että poika hoi, kaadut vielä joku päivä! Ja pahasti!

Vaan minkäs teet, ihmisen on pakko kaatua itse, ennen kuin oppii varomaan pitkittäisiä railoja asvaltissa. Ei auta vaikka isi kuinka kertoisi, miten aikanaan itse teki kipeän voltin, kun eturengas jäi sellaiseen kiinni.

Yhtä hienoa oli nähdä, kun esikoinen asetteli sisustusta omaan ensikotiinsa. Sinne jäi tyttö niin aikuisena että. Katseltiin vaimon kanssa ylpeinä. Silti harmitti. Teki mieli sanoa, että kuule, elämä heittää eteen kaikenlaista: tulee mahdottomia tenttejä, vaikeita työkavereita ja pesukone tulee hajoamaan jonain perjantai-iltana. Pyöräkin varastetaan joskus, ei sille mitään voi. Saati sydänsuruille. Ja vaikka isi miten ohjeistaisi, kaikkia kurjia juttuja ei voi välttää. Nekin kuuluvat elämään.

(Teksti julkaistu aiemmin Uusi Tie -lehden kolumnissa 15.9.2021)

Älä kuuntele kehoasi

 Tänään on jännä päivä meille himoliikkujille, Helsingissä juostaan vihdoin Helsinki City Maraton. Olen itsekin sinne ilmoittautunut. Tämä voi yllättää, mutta viimeiset kaksi vuotta olen ollut intohimoinen maratonharrastaja.

Myönnetään, en ole aina elänyt kuin maratoonari, en ole pukeutunut kuin maratoonari, enkä välttämättä edes näyttänyt maratoonarilta. Mutta koko ajan olen ajatellut kuin maratoonari. Olen opiskellut asiaa, antautunut asiantuntijoiden kanssa syvällisiin keskusteluihin paljasjalkajuoksun eduista sekä perehtynyt harjoittelun määrään ja laatuun.
Treenin, ravinnon ja levon merkityksen ymmärtää jokainen, mutta kuinka moni oikeasti kuuntelee kehoaan? No, tässä kohtaa minä voin ylpeänä nostaa käteni.

Kehoni on puhunut minulle hitaita ajatuksia elämän rytmittämisestä ja jaksamisesta ruuhkavuosien keskellä. Toisinaan vitsailemme ja pukeudumme hassusti, tai teemme sellaisia pöljiä TikTok -tanssiliikkeitä, joihin kehoparkani ei oikeasti edes taivu. Sitten nauramme vedet silmissä. On se hauska veikko, kankea ja hauska.

Mutta on kehollani totinenkin puoli. Välillä se vakavoituu ja sanoo kyllä huomanneensa taipumukseni herkutteluun ja huomauttaa ilkeästi lievästä ylipainostani. Siihen vastaan napakasti, että omapa on vikasi. Sitten istumme molemmat hiljaa ja olemme pahalla tuulella.
Aina kuitenkin pyydetään anteeksi ja sovitaan, mitäpä sitä omalle keholleen vihoittelemaan.

Harjoittelun ja maratoneille osallistumisen kannalta tärkeintä on kuitenkin, että olen kuunnellut kehoani ja se on sanonut minulle toistuvasti:
- Et ole vielä valmis.
Kun olen kysynyt asiasta tarkemmin, keho on vastannut ympäripyöreästi:
- Äh, se on monimutkaista, et ymmärrä. Usko nyt, et vain ole vielä valmis.
Sitten hän selittää jotain akillesvaivoista tai ylikunnosta ja vaikenee, eikä enää vastaa mihinkään. Joskus se mokoma menee kokonaan umpeen ja sitten ollaankin ihmeissään.

En ole tätä vielä keholleni sanonut, mutta salaa mielessäni olen alkanut miettiä, että se on varmaan oikeasti vain laiska. Tämänkin vuoden maraton meni sivu suun jonkun tekosyyn takia. Kunpa vain mieleni olisi vahvempi.

Seuraavaan kauteen lähdenkin harjoittamalla mieltäni. Se mokoma onkin sellainen tuuliviiri  ettei paremmasta väliä, mutta luulen, että jahka hänet saadaan valjastettua kisakuntoon, keho seuraa perässä. Sitten tehdään mitä mieli tekee.

Mitä tehdään tupakkakopeille?

Olen huomannut, että tupakoitsijoita ei enää liiemmin ole. Harvalla nuorella käryää rööki huulessa, tuntuu jopa että se on vähän noloa. Toista se oli silloin kun olin itse pieni, lännenmiehet oli kovia jätkiä ja ne tupakoi. Ja Bruce Willis. Kyllä minäkin sitten kun kasvan isoksi.

Onneksi maailma muuttui, tupakat sammui ja kansanterveys on ainakin tältä osin kohentunut sitten 80-luvun. Pahetta tukeva infrastruktuuri on kuitenkin olemassa: tupakkapaikat ja -kopit ammottavat tyhjyyttään työpaikkojen ja julkisten rakennusten pihoissa.

Nyt kun samaan aikaan eletään näiden hengitystä ahdistavien maskien kanssa, herääkin kysymys, olisiko mahdollista hyötyä menneen maailman muistomerkeistä? Voisiko tupakkapaikoista tehdä hengityskoppeja, johon voisi pujahtaa rasittavan työsuorituksen jälkeen hengähdyksen mittaiselle tauolle? Turvaetäisyyksiä kunnioittaen tietty, ei ole syytä tahallaan ajautua ojasta allikkoon: keuhkosyövästä koronaan. Mutta siellä siis voisi laskea maskin pois naamalta tärisevin käsin, vetää niin sanotut hermohengitykset ja palata sitten rentoutuneena vaatteet ulkoilmalta tuoksuen takaisin töihin.

Siinä olisi tarjolla myös tärkeä sosiaalinen näkökulma. Ruokatauolla voitaisiin lähteä työporukalla jälkiruokakahveille pihan perälle ihastelemaan elokuun aurinkoa ja juttu luistaisi. Voihan niin nytkin toki tehdä, mutta siinä on koko ajan sellainen kielletyn hedelmän maku. Vähän kun raotat maskia, niin heti joku toppuuttelee, että äläs siinä levitä mitään tauteja. Vähintään katsoo tuomitsevasti.

Sen sijaan olisi rentoa ahtautua katokseen tai jollekin rajatulle alueelle olemaan maskitta turvallisesti, ilman kiinnijäämisen pelkoa. Maskittoman vapaahengittelyn ohella voisi rupatella säästä, tai oikein syvällisemmin keskustella haasteista teinin kasvatuksen tai Renaultin käsijarrun kanssa. Ja jos joku ei uskalla ottaa maskia pois kun ei ole varma, onko taskussa toista käyttämätöntä, voisi työporukan Reilu-Petteri taputtaa rohkaisevasti rintataskuaan, laittaa maskilaatikon kiertämään ja tarjota kaikille puhtaan maskin hengittelyn jälkeen. Siitä jokaiselle uusi, mitä näitä pihtaamaan, kerranhan täällä eletään. Terveydeksi!

Toki tällainen toisi tietenkin mukanaan lieveilmiöitä. Yläkoulujen oppilaat livahtaisivat hengittelemään ilman maskeja koulun vessoihin ja opettajien parkkipaikkojen taakse. Sieltä tultaisiin sitten yllätettyinä maskit huonosti naamalla ja selitettäisiin, kuinka oltiin muka kasviota keräämässä. Axe peittäisi vaivoin raikkaan ulkoilman tuoksun. Johan tuollaisesta venkoilusta kärsisi koulunkäyntikin. Kaipa siihen saataisiin joku laki ja sopiva Wilma-merkintä pitämään nuorison kurissa, mutta silti. Kyllä ilman maskia hengittely on parempi pitää vastuullisten täysi-ikäisten nautintona.

Vaikka arvaahan sen mitä siinä taas kävisi. Varakkaat herrasmiehet alkaisivat hifistelemään ja tuomaan hengitettävää ilmaa toiselta puolelta maailmaa. Aromikasta makuilmaa suoraan Karibialta, Kuuban auringon alta, parasta mitä maskin jälkeen voi saada. Sitten verottaja kiinnostuisi asiasta ja pian oltaisiin samassa tilanteessa kuin aina ennenkin: tuotteen myyntihinta Suomessa nousisi niin kovaksi, että sitä alettaisiin tuoda verovapaana tallinnasta vanhoilla Toyota Hiaceilla kuutiometri toisensa perään, hehtopascalkaupalla. Ihan vain omaan käyttöön tässä rahdataan.

Ja kuten historiasta tiedetään, kaikenlaisesta rajoittamisesta seuraa pimeän kaupan kukoistaminen ja arveluttavien omavalmisteiden leviäminen. Pelottaa edes ajatella, minkälaista kotitekoista hengitysilmaa Kainuun korvissa tuotettaisiin nimismiehen pelossa, kuusennäreiden alla, Bilteman akkukäyttöisillä paineilmakompressoreilla.

Huh, skenaario on pelottava. Tekisi mieli melkein raottaa maskia ja hengähtää pelästyneenä. Mutta ei taida uskaltaa. Parempi viedä käsi maskitetun suun eteen ja kulmia korostetusti kohottamalla osoittaa olevansa kauhistunut.

Kyllä taitaa olla parempi, ettei lähdetä liikaa muuttamaan asioita - tupakkakopit pysykööt tupakkakoppeina. Nehän voisi vaikka museoida ja siellä voisi käydä aistimassa ja haistamassa mennyttä ilmaa. Mutta pyydetään pitämään maskit päässä, ja vain kaksi vierasta kerrallaan, nämä rajoitukset kun ovat vielä ainakin toistaiseksi voimassa. 

Rakas, viheliäinen lemmikki

 

Sitähän aina sanotaan, että ne syvimmät ja todellisimmat tunteet näkyvät silloin, kun ihmisellä on hätä.
Tiedä häntä.

Tänä aamuna uni loppui jo aamuyöstä ja aikani sängyssä pyörittyäni, heräsin keittelemään kahvia. En viitsinyt sytyttää valoja, ettei vaimo herää, joten istahdin pimeässä olohuoneessa sohvalle nautiskelemaan varhaisuuden rauhasta. Kuului vain hamsterin rapistelua ja vaimon kevyttä kuorsausta – yllättävän railakasta ja epänaisellista, mainittakoon.

Katselin, kuinka koira makasi myttynä keskellä mattoa ja ihmettelin, miksei se tullut tervehtimään? Yleensä se on aina ensimmäisenä jaloissa pyörimässä. Yritin kiinnittää koiran huomion, mutta se ei liikahtanutkaan. Oliko jotain vialla? Pala nousi kurkkuun, mitä jos se oli ottanut ja kuollut yhtäkkiä? Kuiskasin varovasti:
- Psst, Mippe…
Ei elettäkään. Koira makasi matolla ilmeisesti kuolleena kuin kivi.

Kampesin itseni ylös sohvalta ja siirryin lähemmäs. Kurkkua kuristi. Muutaman sekunnin aikana ehdin käydä läpi koko sen viisivuotisen elämän söpöstä pikku karvapalleropennusta aikuiseksi, fiksuksi koiraksi. Perheenjäseneksi. Muistin vetoleikit vaaterievulla kesäpäivinä ja maitohampaiden irtoamisen. Muistin kuinka harjoiteltiin remmin päässä kulkemista ja paikallaan odottamista. Voi kun se oli vaikeaa pienelle uteliaalle pennulle. Samassa muistin myös ne sadat lenkit, jotka olivat jääneet tekemättä ja ne tuhannet kerrat, kun olin hätistänyt koiraa pois jaloista pyörimästä ja yökkinyt sen pahanhajuista hengitystä. Voi kuinka kadutti! Voi kun saisin vielä rutistaa sitä, käyttäisin joka päivä ulkona monta kertaa ja antaisin maksamakkaraa!

Polvistuin pimeässä koiran viereen silittämään sen turkkia, kun huomasin:
- Mitäs ihmettä! Tämähän on tyttären koulureppu! Missäs se koira sitten on? parahdin puoliääneen.
Samassa railakas ja epänaisellinen kuorsaus yläkerrassa loppui ja koira tassutteli venytellen alakertaan.
Se tuli kiehnäämään jalkoihin. Hätistelin sitä kauemmaksi ja tuskailin helpottuneena:
- Huh, olet hengissä! Yyh, kun henki haiseekin pahalle. Menes nyt muualle siitä. Häps, häps, sinne niin yläkertaan, mene nyt, hus!

Sienimetsällä

Nykynuoret ja milleniaalit ovat velttoa porukkaa. Autolla kuljetaan töihin ja harrastuksiin, jos nyt mitään edes harrastetaan Netflixin ja mobiilipelailun lisäksi. Yleisurheilua ei ainakaan. Lapsetkaan eivät nykyään hiihdä koulumatkoja ylämäkeä molempiin suuntiin. Eikä suomalaista sisua löydy enää kuin hipsterin parkatakin taskusta, ja sekin kummallisena sokerittomana minttuversiona. Puthui, sanon minä, puthui.

Jaa, että kuinka kehtaan? Siksi, että minä olen tehnyt tänä syksynä sitä, mikä on maailmassa kaikkein suomalaisinta. Olen tehnyt sitä, missä tiivistyy koko suomalaisen perinnehistorian tervan ja kaskipellon tuoksuinen ydin, sammon taonta ja talvisodan henki. Olen mennyt läpi omien harmaiden kivieni ja ponnistellut itseni - otsa hiessä, kourat veressä ja silmät kyynelissä - osaksi suomineidon katkeamatonta sydenharmaata sukulinjaa. Minä olen käynyt sienimetsässä.

Huh, tekipä hehkutus hyvää pehmeälle kerrostaloasujan minäkuvalleni. Suokaa anteeksi, kuivaan vaahdon suupielistäni ja jatkan maltillisemmin. Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että en oikeasti ole kova marja- tai sienimies. Suurin osa aikuisuuteni syksyistä on mennyt hävetessä sitä, kuinka en taaskaan käynyt hakemassa pakastinta täyteen luonnonantimia. Vaikka ne ovat ilmaisia ja täynnä vitamiineja, ja kuinka joka vuosi metsiin jää mätänemään monta miljoonaa kiloa hyvää lähiruokaa. En tiedä, jotenkin sitä on aina kaikkea muuta.

Tänäkään syksynä en sen kummemmin yrittänyt, kaikki vain sattui osumaan kohdalleen – Oli kaunis sää, päädyin metsään, kasvukausi oli ollut otollinen. Yksi asia johti toiseen, se tuttu tarina, tiedäthän. Pian ensimmäinen sieniämpäri oli täynnä.

”Mitäs sieniä sinne ämpäriin sitten päätyi?” saattaa lukija älähtää ilkikurisesti, ja jatkaa ettei kai vaan mitään myrkkymäen hallusinaatiosieniä? Entä osaakos poika ryöpätä?
No veikkoset! Tietenkin olen perehtynyt asiaan. Kärpässienet jätän väliin ja korvasieniinkään en koske. Oikeastaan ainoa sieni, jonka tunnen ja jota uskallan poimia, on kantarelli. Kyllähän siellä on kaikenlaista hyvää sientä, tatteja ja muita vahveroita, mutta kantarelli on helppo tunnistaa ja mukava kerätä. Sitä paitsi pitää muistaa, että olen vetelä milleniaali ja jo myönteisen suhtautumisen sienestämiseen pitäisi riittää ansaitsemaan edellisten ikäluokkien hyväksyntä.

Olen kuullut monen keski-ikäisen muistelevan ahdistuneena, kuinka mustavalkoisessa, tai vähintään seepianvärisessä ja muutenkin kovassa lapsuudessa syksyn satokausi oli piinaavaa aikaa: piti nostaa perunat, putsata pihan marjapuskat ja mikä pahinta, täytyi osallistua muiden mukana sieni- ja marjasadon keräämiseen ja perkaamiseen. Marjastusinto jäi kotikylään ja elämä vei muualle, sienet ostettiin jatkossa torilta.

Liekö syynä vapaaehtoisuus ja se, että harteilla ei painanut menneiden sukupolvien taakka vai mikä, mutta kun menin elokuussa metsään, kylläpäs olikin mukavaa puuhaa. Metsässä haahuilu ilman syytä on toki rentouttavaa, mutta ei sitä kauaa jaksa. Sienestäminen sen sijaan antaa samoilulle syyn ja muuttaa haahuilun järjestelmälliseksi etsinnäksi. Etsintäkin on tylsää, jos mitään ei löydy. Ehkä tämän syksyn keräilyinnostukseni roihautti liekkiinsä nimenomaan runsas sienisato.

On mahtava tunne, kun on saapastellut mättäillä tovin ja vihdoin näkee sammaleiden välistä pilkistävän keltaisen rykelmän. Ja oi sitä tunnetta, kun tajuaa, että se ei olekaan kellastunut koivunlehti, eikä edes pelkästään yksi sieni, vaan runsas esiintymä, tai apaja niin kuin me ammattilaiset sanomme. Siinä tulee äkkiä ämpäri täyteen sieniä ja mieli riemua.

Täyden sieniämpärin kanssa sitä saa pehmoinen kerrostaloasujamieskin olla hetken ajan oikea entisaikain urho. Isäntänä kopistella karhunpaskat saappaista eteisessä ja huikata vaimon ja lapset saaliin äärelle. Lapset hihkuvat innosta, kun saavat monipuolista ravintoa ja pyytävät kerta toisensa jälkeen kertomaan erätarinoita sienimetsältä. Vaimo puolestaan huokailee ja silittelee vihjailevasti myskintuoksuisen eräsankarinsa lihaksikasta rintaa.
Nyt saa tulla talvi, kylmä ja kaamos, ilmastonmuutos, tai vaikka Paavo Väyrynen presidentiksi, ei haittaa, meillä on 375 grammaa putsattua, valmiiksi silputtua kantarellia pakkasessa. Me selviämme.

 

 

 

 

 

 

Elämä voittaa

Paratiisista karkoittamisen jälkeen ihmiskunnan elämä on ollut yhtä selviytymistä ja taistelua milloin mitäkin uhkaa vastaan. Luolamiehiä riivasi alituinen nälkä mammutteja jahdatessa ja toisaalta jäytävä pelko, kun ei ikinä tiennyt missä puskassa sapelihammastiikeri vaanii. Osa kuoli mammutin jalkoihin ja loput vei T-rex. Keräilijäkansoja stressasi valinnanvaikeus syötäväksi kelpaavien ja myrkyllisten sienten välillä. Kuka niistä osaa sanoa, ottaa kaikkia vähän, luomuahan ne ovat. Riskeistä ja uhrauksista huolimatta ihmiskunnan liekki ei sammunut, elämä jatkui.

Historia on täynnä kahakoita ja yhteenottoja, alkaen nahisteluista syötäväksi todettujen sieniseutujen hallinnasta, päättyen maailmansotiin syötäväksi todettujen sieniseutujen hallinnasta. Syystä ja syyttä, ei väliä, naapurin kanssa on aina otettu yhteen. Kaikesta huolimatta elämä on jatkunut.

Yhtä kauan kuin ihminen on vaeltanut maan päällä, ovat myös kulkutaudit seuranneet matkamiehiä. Musta surma, tuberkuloosi influenssa, HIV, rap-musiikki ja viimeisimpänä Covid-19 ovat kukin aikanaan tehneet tuhojaan, mutta myöhemmin kukistettu. Elämä on aina voittanut.

Tähän asti.

Tänä aamuna ihmiskunnan vuosituhansia kestänyt myötätuuli maailman myrskyissä kääntyi ja ihmissuku meinasi sammua. Luonto heitti ihmiselle kohtuuttoman haasteen, veti maton elämän jalkojen alta, potkaisi nivusiin ja löi kyynärpäällä takaraivoon, katkaisi jarruletkut ja työnsi alas vuorenrinteeltä. Tänä aamuna kaksi ja puolivuotiaalle annettiin leivänsiivu, josta ei oltu irroitettu reunoja.

Onneksi ihminen on kekseliäs. Sen sijaan että menee kurkistamaan pensaaseen, heittää kauempaa kivenmurikan ja kolkkaa sapelihammastiikerin. Tai pyytää luolamieskaveria katsomaan pensaaseen. Sen sijaan että söisi uudelleen ja uudelleen myrkkysieniä, oppii virheistään ja vältää niitä värikkäimpiä sieniä. Sen sijaan että alkaisi nujakoimaan naapurin kanssa mielipiteistä, kuunteluttaa tälle rap-musiikkia ja häätää ikuisiksi ajoiksi muille maille (tai aloittaa taas yhden maailmansodan, räpin kanssa saa olla tarkkana). Sen sijaan, että kuolee nälkään, ajattelee hetken aikaa outside of the box ja syö leivän keskeltä.

Hyvät ystävät, vaikka tilanne näyttää kuinka synkältä, elämä voittaa aina.

Bigfoot

Ihmiskuntaa ovat kiehtoneet kautta aikain erilaiset legendat, jotka periaatteessa voisivat olla totta, mutta jotka ilman vedenpitäivä todisteita ovat jääneet salaperäisiksi myyteiksi. Eri puolilla maailmaa kerrotaan tarinoita mystisistä olennoista, joista on epävarmoja silminäkijähavaintoja ja jostain syystä ainoastaan huonolaatuisia valokuvia.

Tunnetuin kuva lienee Roger Pattersonin vuonna 1967 nappaama otos, jossa joku olento kävelee joenuomassa ja katsoo kameraa kohti. Sen uskotaan olevan todiste Bigfootin, eli pohjois-amerikkalaisen Isojalan olemassaolosta. Kuvaa on analysoitu niin kriittisin kuin uskovaisinkin silmin, mutta aitoutta ei olla tähän mennessä pystytty todistamaan, sen paremmin kuin kiistämäänkään.

Tähän mennessä.

Hyvät ystävät, pitäkää parroista ja peruukeistanne kiinni – voin täten kertoa, että kuva on erittäin aito. Siinä todella kävelee ihka oikea olento. Ei kuitenkaan Bigfoot. Siitä ei toki voi syyttää Roger-parkaa, hän kuvasi mitä halusi näkevänsä.

Todellisuudessa kuvassa näkyy meidän kylppärimme suihkun lattiakaivosta livohkaan lähtenyt hiusmytty. Kyllä, juuri näin, ehta kotimainen karvapallero. Suomi mainittu, torilla tavataan!

Noh leikki sikseen, pandemian aikaan ei ole syytä kokoontua yhteen edes kansallisen itsetunnon puuskassa. Taloudessamme asuu monta naista, mikä on tietysti hieno juttu. Naisilla on kuitenkin pitkät hiukset ja niitä löytyy päivittäin lattiakaivon suojaritilästä (hiuksia, ei naisia!), eikä ketään kiinnosta kerätä niitä pois. Viikko sitten päätin, että vaikka nykymies pehmo ja nyhverö onkin, ei nykymiehen pääasiallinen päivittäinen tehtävä silti voi olla hiusten kaivaminen viemäristä. Joku raja sentään.

Lopetin viemärin siivoamisen ja mytty alkoi kasvaa.  Se kasvoi kasvamistaan, kunnes täysin yllättäen eräänä aamuna oli kadonnut. Naurahdin, ajatelin jo, että taisi tulla naisillekin mitta täyteen. Ylimielisenä tiedustelin asiasta, mutta kukaan ei kuitenkaan tiennyt mitään. "Ai mikä hiusmytty?"

Lopulta kävi ilmi, että perheemme kuopus, kaksi ja puolivuotias miehen alku, oli saanut tarpeekseen hiustuposta ja nyhtänyt sen pois viemäristä kylpyreissullaan. Saattaa olla, että kyseessä oli myös ehta mielenkiinto kaikkea ihmeellistä kohtaan, ei niinkään vastuunkanto taloudenpidosta. Jälkimmäinen on todennäköisempi vaihtoehto, sillä myöhemmin illalla sama miehen alku söi muroja sohvalta. Lautanen ja lusikka olivat keittiönpöydän alla. Ei kuulemma "talvinnut" niitä.

Yhtä kaikki, hiusmytty oli poissa ja viemäri veti jälleen. Elämä palautui raiteilleen. Paitsi että nykyään vietän pitkät kesälomani Rogerin kanssa jahdaten hiusmyttyhirviötä Pohjois-Amerikassa. Ei niinkään sen myyttisen maineen takia, vaan siksi, että se oli varastanut nipun tyttärieni hiuspampuloita ja vaimoni viemäriin pudonneen korvakorun. Mitäpä sitä ei pehmo nykymies perheensä eteen tekisi. 

Pysykää kotona - älkää lähtekö dinosauruspuistoihin!

Kun tässä nyt aletaan pikkuhiljaa yhteiskuntaa taas availemaan eristyksen jäljiltä, niin haluaisin muistuttaa kaikkia varovaisuuteen. Jos ei ole pakko lähteä, niin pysykää kotona ja ottakaa rauhallisesti. Turvaetäisyyden säilyttäminen on edelleen tärkeää.
Ja muitakin uhkia on.

Esimerkiksi, jos jossain on nyt juuri avattu uusi hieno dinosauruspuisto dna-kloonattuine hirmuliskoineen, niin varmasti tekisi mieli lähteä perheellä tai kaveriporukalla ihailemaan kesäpäivää ja esihistoriallisia eläimiä. Kenties syödä hyvin ja nauttia virvokkeita, aistia pitkästä aikaa ihmisvilinää. Kannattaa kuitenkin antaa alun ryysiksen ja ruuhkan rauhoittua.

Historiasta olemme nähkäät oppineet sen, että tuollaiset dinopuistoyrittäjät tuppaavat ajattelemaan enemmän rahaa kuin asiakkaidensa turvallisuutta. Useimmiten puistojen turvallisuus pettää jo avajaispäivänä. Sitä on nyt muutaman kerran kokeiltu ja aina yritys päättyy siihen, että kaikki menee pieleen, tulee yllättävä oikosulku ja liskot karkaavat. Sitä ennen ne ovat yleensä tappaneet monia sivullisia. Aina sama homma.

Jos nyt kuitenkin polte on liian kova ja on pakko lähteä käymään siellä dinosauruspuistossa, ja vielä avajaispäivän tungoksessa, niin pyydän huomioimaan muutaman asian:

- Jos on luvattu myrskyä ja rankkasateita, älä mene. Tilastollisesti huonolla kelillä dinosauruspuistoissa sattuu eniten käänteentekeviä onnettomuuksia.

- Jos seurueessasi on uhkarohkea tutkijatyyppi, hankkiudu toiseen seurueeseen. Keksit vaikka hätävaleen tai jotain, mutta mene safarille eri autolla.

- Jos joudutte yhtäkkiä pakenemaan rynnivää dinosauruslaumaa tai T-Rexiä, toimikaa ripeästi. Älkää jämähtäkö tuijottamaan pakenemiskumppanianne silmiin. Siinä tulee mieleen, että pitäisikö pussata ja nyt ei pidä. Älkää myöskään jääkö katselemaan tuhoutuvaa puistoa, vaan paetkaa. Muun ehtii myöhemmin.

- Jos käy niin kurjasti, että dinosaurukset jahtaavat teitä, menkää sisätiloihin. Koettakaa hankkiutua jonnekin missä on laatta- tai linoleumlattiat, dinosauruksilla on silloin huono pito ja ne todennäköisesti törmäilevät seiniin. Kannattaa mennä esimerkiksi laboratorioon, niin ne liukastellessaan kaatavat koeputkihyllyjä ja muuta särkyvää ja saattavat joutua hämilleen teidän livahtaessanne sillä välin pakoon. Ja edelleen, älkää alkako pussailemaan vaikka piileskelette lähekkäin pöydän alla. Myöhemmin sitten vaikka ja mitä, mutta ei nyt.

- Jos olette piilossa, ettekä näe missä uhka menee, korvat hörölle. Voitte päätellä kynnen koputuksesta kyseessä olevan Velociraptor. Fun fact.
Eihän tiedosta varsinaisesti ole teille mitään hyötyä, mutta siinä teille vaikka jutunjuurta, ettei mene pussailuksi.

- Mikäli ajaudutte tilanteeseen, jossa teidän pitää ampua dinosaurusta nukutusnuolilla, niin ampukaa nyt herran tähden lipas tyhjäksi ja sen perään vielä toinen. Sen jälkeen tappakaa vaikka koko elukka ja kasatkaa päälle suuria kiviä. Ja sellainen dinosauruspuiston maastoauto. Hyppikää vielä päällä ja sylkäiskää perään. Kaatakaa bensiiniä ja sytyttäkää tuleen koko kasa. Jos yritätte olla humaaneja ja tainnuttaa sen parilla nuolella, se herää kuitenkin kesken kaiken ja syö teidät. Molemmat. Varsinkin jos olette tuudittautuneet pussailemaan jännityksen keskellä.

- Jos olet perustanut dinosauruspuiston, mutta sinulla ei ole puhtaat jauhot pussissa, varaudu siihen että kuolet tässä rytäkässä.

-Sama koskee sinua, jos olet puiston turvallisuustiimin jäyhä ja liipasinherkkä esimies. Valitettavasti on todennäköistä, että menehdyt jos jäät puistoon. Suosittelen vaihtamaan työpaikkaa hyvän sään aikana.

Että ihan oikeasti rakas ihmiskunta, otetaan nyt ihan rauhallisesti tämä alku. Haetaan jäätelöä lähikaupasta ja mennään kotiin katsomaan telkkarista vaikka joku dinosauruselokuva, nehän on kauhean mielenkiintoisia. Sellaista mielikuvitushömppää.
Sitten voi kotisohvalla rauhassa vaikka pussailla.

Tampere ja yksityisautoilu - sketsiviihde kunniaan

Rakas lukija. Seuraava sketsi  ottaa avoimesti kantaa Tampereen yksityisautoilupolitiikkaan. Kyseessä on kuitenkin täysin fiktiivinen tilanne ja tänä vihapuheen aikana haluan jo etukäteen korostaa, että yhtään valtuutettua ei vahingoitettu, kiristetty, uhattu tai pakotettu pitämään vaalilupauksiaan tätä kirjoitettaessa. Myös viittaukset Kälviän yksityisauto-ongelmaan, ovat täysin tuulesta temmattuja ja vailla todellisuuspohjaa. Kaikki on niin keksittyä ja tekaistua, että edes käytetyt kirjaimet eivät ole aitoja, vaan ovat kalpea vastine sellaisille kirjaimille, joilla kirjoitetaan raitiotiehanketta ylistäviä ja yksityisautoilua vastustavia, hienoja kirjoituksia.

Noin, nyt kun kirjoittajan kädet ovat puhtaammat kuin vakuutusyhtiöiden edustajilla korona-aikana, voimme siirtyä asiaan. Olkaa hyvä, seuraavana käsikirjoitus sketsiin:

Ilmaisia parkkipaikkoja Tamperelaisille

Tampereen kaupunginhallituksen kokous maanantaina, huhtikuun ensimmäisenä. Paikalla puheenjohtaja, sihteeri, allianssin johtaja sekä edustaja hallituspuolueista, Perustulosuomalaisista, Myrkynvihreistä, Poskipunaisista, Keskustadilaisista sekä Pirkanmaan Sidotuista.

Puheenjohtaja:
- Tervetuloa kaupunginhallituksen kokoukseen. Todetaan tilaisuus sääntömääräiseksi ja lainvoimaiseksi, paikalla on riittävä määrä edustajistoa. Ehdotan, että kokoonkutsujana toimin kokouksen puheenjohtajana. Julistan kokouksen alkaneeksi. Otetaan esityslistalta ensimmäinen asia. Sihteeri olkaa hyvä.

Sihteeri:
Ensimmäisenä listalta nostetaan käsiteltäväksi raitiotiehankkeen aikataulut. Pirkanmaan Myrkynvihreät haluavat tarkennuksia aikatauluun. 

Myrkynvihreä:
- Pitävätkö huhut aikataulumuutoksista paikkansa. Onko todellakin niin, että sikariporras pitää meitä busseilla kulkevia polkupyöräilijöitä pilkkanaan? Kysynkin nyt rakennusallianssihankkeen johtajalta julkisesti, eikö raitiotievaunuhanke olekaan valmis vuonna 2021 torstaina 19.5. kello 14:35, vaan vasta 2021 torstaina 19.5. kello 15:16?

Allianssin johtaja: nolona
- Kyllä tämä pitää paikkansa.

kaikki kohahtavat

Allianssin johtaja:
- Olemme kovin pahoillamme, mutta löysimme Hämeensillan alta sodanaikaisen, yhä aktiivisen siltamiinan ja olemme joutuneet käyttämään viikkoja….

Myrkynvihreä:
- Höpöhöpö!

Allianssin johtaja:
- Sen lisäksi Kalevan kirkon kohdalla, Itsenäisyydenkadun alta löytyi maailmasta eristäytynyt yhteisö alkuperäisiä tamperelaishanuja, joille etsitään yliopiston antropologian laitoksen kanssa uutta kotia.  Tällä hetkellä heitä vahvimpana vaihtoehtona on asuttaa heidät vanhan delfinaarion altaisiin, mutta se vie aik…

Myrkynvihreä:
- Hyvä on, hyvä on. Mutta teidän virheenne johdosta minä en kuitenkaan ehdi ajoissa Pispalaan kello 15 alkavalle kansalaisopiston oikohöyläjoogatunnilleni. Te, hyvä herra, saatte maksaa ylimääräisen kerran.

Alliansin johtaja:
Tottahan toki.

PJ:
- Hyvä on, mennään eteenpäin. Seuraavana Tampereen Poskipunaisten edustaja.

Poskipunainen:
- Ihmiset valittavat, kuinka kaunis kotikaupunkimme on epäsiistien, kuvottavien, ruosteisten yksityisautojen vallassa. Niitä on pysäköity tien varsille, puistoihin, jopa lasten hiekkalaatikoille. Viikonlopun jäljiltä keskustorin laidoilta löytyy käytettyjä yksityisautoja ja ehkäisyvälineitä. Tämä on kuvottavaa. Ja me vielä kutsumme itseämme moderniksi eurooppalaisesi suurkaupungiksi.
Tampereen Poskipunaiset haluavat nostaa käsiteltäväksi äärimmäisen kysymyksen – mitä teemme keskustan aluetta piinaavalle yksityisautojen pysäköintiongelmalle?

Myrkynvihreä:
- Tästä me olemme ainakin samaa mieltä. Olin viime sunnuntaina käymässä Pyynikin näkötornilla ja siellä, pitkin kauniin tien vartta oli pysäköitynä autoja, *ääni murtuu ja nyyhkäisee* y k s i t y i s a u t o j a.

Kaikki kavahtavat

Perustulosuomalainen:
- Voi tuhannen tuhatta! Mitä halvattua! Me Perustulosuomalaisissa haluamme ottaa asiasta niskalenkin. Puhkotaan niiden renkaat ja tökitään palavilla soihduilla! Valellaan rikkihappoa ja työnnetään ne Tammerkoskeen!

PJ: Kopauttaa nuijaa
- Otetaanpa nyt rauhallisesti. Meillä on käsiteltävänä vakava tilanne. Asia menee helposti tunteisiin, mutta kansa on äänestänyt meidät tänne, koska olemme ammattilaisia.

Keskustadilainen: nousee pöydästä ja lähtee
- Tässä on käynyt joku väärinkäsitys, minä olen muusikko, mistään ammattilaisuudesta ei puhuttu missään vaiheessa. Hyvästi.

Sihteeri:
- Merkitään pöytäkirjaan: Keskustadilaisten edustaja lähti kokouksesta kesken. Ei kokouspalkkiota.
Tulee takaisin:
- Jos minä vielä hetkeksi...

PJ: kopauttaa nuijaa
- Järjestys saliin! Pirkanmaan Sidottujen edustajalla on ratkaisuehdotus. Olkaa hyvä.

Pirkanmaan sidottu:
- Kiitos. Arvon edustajakollegat. Olemme todellakin äärimmäisen kysymyksen äärellä. Pitkään ajattelimme, että yksityisautojen pysäköintiongelmat eivät koske meitä. Luulimme, että Suomen kokoisessa maassa yksityisautojen pysäköinnistä on riesaa ainoastaan pääkaupunkiseudulla. Mutta maailma muuttuu ystävät. Ongelma on täällä ja nyt, se on levinnyt ympäri rakkaan kotimaamme. Tänä päivänä riski törmätä pysäköityyn yksityisautoon on suuri kaikkialla missä on ihmisiä. Lapsemme ovat kasvaneet maailmaan, jossa yksinäisyys, masentuneisuus ja ahdistus ovat ajaneet yhä useampia nuoria käyttämään yksityisautoja. Yhä nuorempina. Kävin kesällä Kälviällä ja todistin omin silmin usean kymmenen nuoren käyttävän yksityisautoja paikallisen S-marketin parkkipaikalla. Usean. Kymmenen. Nuoren.
Kaikki kohahtavat
Mutta rakkaat ystävät, kaupunkilaiset. Missä on pimeää, siellä loistaa pienikin valo kirkkaana. Minulla on ehdotus ongelmamme ratkaisuksi. Tai sanotaan näin, umpisolmun avaamiseksi. Hyvät kaupunginvaltuutetut, ehdotan, että alamme tarjoamaan yksityisautojen käyttäjille ilmaisia pysäköintipaikkoja.

Kaikki kohahtavat

Perustulosuomalainen:
- Voi tuhannen tuhatta! Mitä halvattua! Me Perustulosuomalaisissa haluamme ottaa asiasta niskalenkin. Puhkotaan niiden renkaat ja tökitään palavilla soihduilla! Valellaan rikkihappoa ja työnnetään ne Tammerkoskeen!
Myrkynvihreä pyörtyy, Poskipunainen alkaa hengittää paperipussiin, Keskustadilainen ottaa huuliharpun ja soittaa surumusiikkia. Yleistä hälinää.

PJ: kopauttaa nuijallaan useasti
- No niin, no niin! Järjestys saliin. Pirkanmaan Sidottujen edustajan ratkaisuehdotus oli suorastaan vallankumouksellinen. Alkaisimmeko siis kaupunkina tarjoamaan yksityisautojen käyttäjille ilmaisia pysäköintipaikkoja?! Kommentteja.

Poskipunainen:
- No *köh, köh* eikös tuollainen nyt ole aika radikaali homma. Laittaa nyt pukki kaalimaan vartijaksi. Sillähän vain ja ainoastaan edistetään yksityisautojen käyttöä Tampereella. Me Tampereen Poskipunaisessa puolueessa sanoudumme irti moisesta.

PJ:
- Perustulosuomalaiset?

Perustulosuomalainen:
-  Voi tuhannen tuhatta! Mitä halvattua! Me Perustulosuomalaisissa haluamme ottaa asiasta niskalenkin. Puhko….

PJ:
- Ja seuraavaksi Myrkynvihreät.

Myrkynvihreä:
- Vaikka me Myrkynvihreissä olemme aina uudistusten puolella, monesti jopa ilman mitään järkevää syytä, kyllä tämä on liian paksua. Tuohan on sama kuin alkaisi jakamaan pullonavaajia alkoholisteille, popliinitakkeja itsensäpaljastajille tai turvapaikkoja pakolaisille. Emme missään nimessä ole mukana. Ei ikinä. Olemme itse asiassa samaa mieltä Perustulosuomalaisten kanssa.

Perustulosuomalainen:
Puhkotaan..

PJ:
- Koska asia on näin arkaluontoinen, pidämme suljetun äänestyksen.

Järjestetään nopea äänestys.

PJ:
- No niin, saamani tuloksen mukaan, Tampere lähtee kokeiluun, jossa yksityisautojen käyttäjille tarjotaan ilmaisia pysäköintipaikkoja. *kopautus*

Hiljaisuus

PJ ja sihteeri vilkuilevat toisiaan ja alkavat hymyillä. Tyrskähdellä. Hihittää. Ja lopuksi purskahtavat nauruun:

- Aprillia, Aprillia! Eihän tällainen soopa tietenkään mennyt läpi. huutonaurua

Muut ihmettelevät ja alkavat varovasti nauraa mukana. Kaikki hohottavat.

Joku:
- Eei hyvänen aika. Hohhoho. Saitte kyllä puijattua

PJ:

- Hahhaa, Pirkanmaan Sidotut eivät itsekään äänestäneet puolesta. Hohhohh

Joku:
- Ei kai me oikeasti aleta mitään tarjoamaan!
- Me ollaan huolissamme nuorista (tekee lällättelevää matkivaa ääntä)
yleistä naurua ja pilkkaavia kommentteja

PJ: pyyhkii kyyneleitään ja kasaa itseään
- No niin, no niin. Mennään eteenpäin. Seuraavana asiana Hämeenkadun avaaminen yksityisautoill…buhhaahaaa

kaikki nauravat hepulissa.

Kamera loittonee.

Ekologinen kakkonen - sketsiviihde kunniaan!

Televisiotarjonta on mitä on. Aina vaan sitä tositeeveetä tai "Päivän koronatilanne" -tiedotteita. Nykyajan viihde on sitä, että joku lataa sosiaaliseen mediaan videon itsestään potkimassa vessapaperirullaa. Joku näkee tempun, toistaa sen ja jakaa videon eteenpäin. Lopuksi se muuttuu challengeksi, haasteeksi ja koko muu maailma tekee saman perässä. Ronaldo rikastuu entisestään, kun miljoonat katselevat hänen pallottelevan Niken vessapaperirullalla. Näin jatkuu, kunnes joku keksii taittaa sormet kiikareiksi ja kurkistaa niiden välistä Instagramiin. Ja uusi haaste leviää.

Vanhat kunnon Kummelit, Studio Julmahuvit, The Fast Showt ja muut sketsisarjat loistavat poissaolollaan. Koska asia harmittaa, päätin ryhtyä toimeen. Perustin tänä aamuna uuden, päivänpolttavia aiheita suomalais-brittiäläisestä sketsiperinteestä kumpuavalla otteella käsittelevän hupailuarjan. Sillä ei ole vielä nimeä, mutta tuotanto on lähes valmis. Puuttuu ainoastaan näyttelijät, ohjaaja, puvustus, kuvauskalusto, tuotantoyhtiö, rahoitus, catering ja tarkempi suunnitelma. Myöskään valaistusta en ole vielä miettinyt. Oikeastaan valmiina on vasta yhden sketsin käsikirjoitus. Koska pidän sinua rakas lukijani ystävänäni, ajattelin esitellä käsikirjoituksen sinulle ennen kuin näet sen televisiosta. Voit sitten sohvalla todeta piilotellun ylpeänä seuralaisillesi:
- Ai ne on nyt saaneet tän kuvattua. Oli ihan hauska, muistan kun tätä ideoitiin.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä:
Ekologinen kakkonen ja Pirkanmaan ympäristöystävällisin moottoripyöräkerho.

Toimittaja: kävelee teollisuushallin avaralla pihalla ja puhuu kameralle.

-Tervetuloa Ekologisen Kakkosen pariin. Ohjelmassamme käsitellään ilmastoasioita ankaralla, mutta tuomitsevalla otteella. Viime viikolla saimme häädettyä Pirkanmaan viimeisen lihansyöjän, maanviljelijä Lars Pentin Varsinais-Suomen puolelle. Monta vuotta jatkunut jahti tuotti vihdoin tulosta ja tamperelaisen pientilan, Punaniskavuoren isäntä, Lars Pentti hiillostettiin useammankin kunnanrajan yli Loimaan puolelle. Varsinais-Suomen munafarmarit ottivat yksityisautollaan paenneen Pentin avosylin vastaan ja hänet sijoitettiin pakolaisstatuksella rengiksi Euralaiseen kanalaan. Punaniskavuoren tilan porteilta leiriään purkamasta yhytetty Lihansyöjät veks -yhdistyksen puheenjohtaja Mari Vekkara iloitsi saavutetusta voitosta:
- Kyllä tämä hyvältä tuntuu. Jahka tämä nakin haju hälvenee, laskemme eloonjääneet ja marssimme voittoparaatissa rantatunnelin läpi. 

Toimittaja jatkaa:

- Loppu hyvin, kaikki hyvin, saattaisi äkkipoika sanoa. Vaan ei, taistelu ilmastonmuutosta vastaan ja sen puolesta jatkuu yhä. Tällä kertaa tutustumme ilmastouskoontulleisiin ja elämässään täyskäännöksen tehneisiin motoristeihin.

- Kas niin, olemme saapuneet tänne Tampereen etelälaidalle, Ruskon teollisuusalueelle. Täkäläisessä varastohallissa majailee ekologisista arvoistaan tunnettu moottoripyöräkerho, MC Jajuton. Vieressäni seisoo kerhon presidentti Jani Jyväperä. Hyvää päivää.

Presidentti:
- Päivää. Korjaisin sen verran, että nimi tulee espanjasta ja siellä J lausutaan H:na.

Toimittaja:
- Jaha, anteeksi. Eli MC Hahuton, presidentti Hani Hyväperä.

Presidentti:
- Ei, ei, MC Hajuton, presidentti Jani Jyväperä. Mutta esiinnyn mieluummin nimimerkillä Iisiraideri. Enkä mielellään käyttäisi omaa ääntäni.

Toimitaja:
- Selvä, muuttakaa sitä hieman.

Presidentti:
- Näinkö? muuttaa ääntään möreämmäksi

Toimittaja:
- Tuo on hyvä! Kuulostatte aivan erilaiselta, en meinaa tunnistaa teitä. Presidentti Iisiraideri, kertoisitteko mistä kerhossa on oikein kyse.

Presidentti:
- Kiitos mielelläni. Me MC Hajuttomat olemme syvältä ilmastoahdistuksesta pelastuneita ilmastouskoontulleita motoristeja. Olemme kaikki tehneet elämässämme täyskäännöksen ja haluamme julistaa sitä kaikille vastaantulijoille. Itse olen hyvä esimerkki ilmastomuutoksen voimasta. Ennen söin kilokaupalla lihaa ja ajoin bensiinikäyttöisellä moottoripyörälläni, toisinaan jopa turhan päiten. Elin porsastellen. Olin holtiton.
Elämäni muuttui, kun eräänä juhannuksena satoi lunta. Tajusin yhtäkkiä olevani syyllinen kaikkeen tähän.

Toimittaja: huokailee silmät kiinni
- Aaivan, aaivan, 

Presidentti:
- Siltä istumalta tein muutoksen. Sylkäisin makkaran pois ja sammutin moottoripyöräni tienvarteen, ja työnsin sen hallille. Seuraavana päivänä paistoi taas Aurinko, mutta olin tehnyt päätöksen, etten enää moottoria käynnistä. Tien päälle teki kuitenkin mieli, joten lähdin työntämään pyörää. Kyllähän siinä ihmiset aluksi katselivat naureskellen. En kuitenkaan välittänyt muista, vaan työntelin pyörää ja nautiskelin matkanteosta. Sinä kesänä matkamittariin karttui pitkälti toistakymmentätuhatta kilometriä. Öljytkin piti vaihtaa useampaan kertaan. Osallistuin moniin kokoontumisajoihin ja yllättävän pian löysin samanhenkisiä kavereita. Syksyllä me sitten perustettiinkin tämä kerho.

Toimittaja:
- Aivan niin. Nyt teitä onkin täällä jo aika joukko. 

Muut motoristit työntävät moottoripyöränsä toimittajan lähelle ja päristelevät suullaan moottorin ääniä.

- Kertokaa keitä olette ja avatkaa vähän kerhon toimintaa, mitä te täällä teette?

Kerholainen: Toistelee ilmastojargonia termeillä, jotka on kuullut, mutta ei itse ymmärrä

- No, kröhöm, mun nimi on Sköde. Mä alotin työntämisen oikeastaan jo yläasteella. Aluksi se ei ollut silleen ympäristötietoista, vaan mulla oli usein bensa loppu. Nyt tässä kun on ikää tullut niin se on muuttunut enemmän niinku ekologiseks ratkaisuksi. Tai silleen niinku  ilmastonmuutoksen niinku torjunnalliseksi keinoksi..niinku laumasuojaksi hiilijalanjäljelle. Tää on mun niinku valinta...et kapitalismi ja sosialismi ei enää sais jalansijaa. Mä nään itseni vähän niinku ritarina. Ja tai..silleen globaaliksi kannanotoksi. Että tota…ja yhteisöllinen..

Presidentti:
- Meidän toimin....Sepi, sammutatko sen pyörän. Kiitos.

Sepi taustalla Lopettaa päristämisen. Toimittaja katsoo ihmeissään kameraan.

Presidentti jatkaa:
- Meidän toiminta ei eroa mitenkään tavallisesta moottoripyöräkerhosta. Me osallistutaan miitteihin ja erilaisiin hyväntekeväisyystempauksiin. Syksyllä käytiin Viikon ruskareissulla pohjoisessa.
Toimittaja:
- Vai niin, mielenkiintoista. Missä päin kävitte?

Presidentti:
- Ylöjärvellä.

Hiljaisuus. Toimittaja katsoo kameraan. 

Presidentti jatkaa:
- Täällä on mukana tosi monen ikäistä porukkaa erilaisista yhteiskuntataustoista, on toimitusjohtajaa, opettajaa, pappia, kunnallispoliitikkoa ja sitten ihan tavallisia rikollisia.

Toimittaja:
- Siis mitä? Ei kai tämä rikollista toimintaa ole?

Presidentti:
- Ei tietenkään, ei tietenkään, mutta kyllä meillä muutama aito rikollinen on mukana, kuten kaikissa kunniallisissa moottoripyöräkerhoissa. Mutta hekin taistelevat yhdessä poliisin kanssa ilmastonmuutosta vastaan ja sen puolesta.
Heti kun rikolliset motoristit olivat hyljänneet saastuttavat polttomoottorit, Poliisi näki hyväksi lähteä mukaan talkoisiin. Hervannan poliisipartioilla ei ole enää moottorikäyttöisiä autoja, vaan maijat liikkuvat työntämällä. Samalla partiokoko kasvoi kahdesta kolmeen ja nyt lukutaitoisen ja kirjoitustaitoisen lisäksi mukana kulkee yksi, jonka ei tarvitse osata kumpaakaan. Hän on työntäjä ja sireeni.

Toimittaja:
- Vai niin, no sehän kuulostaa hienolta! Tämä varmasti auttaa ilmastoasiaan.

Kerholaiset:
- No joo…tai enpä tiedä. Nykyään täällä leijuu aika pistävä hienhaju, eikä puihin ilmesty enää lehtiä.

Toimittaja:
- Kiitos! Päätämme lähetyksen tähän. Ensi viikolla aiheena huolestuttavat uutiset otsonikehään Tampereen Ruskon päälle ilmestyneestä aukosta. Mistä nyt tuulee, kysyvät tutkijat hengitystään pidätellen.