Supervoimia

Pieninä poikina meillä oli veljeni kanssa monta projektia käynnissä. Meistä piti tulla arkeologeja, ninjoja sekä tietenkin supersankareita. Palaveerasimme usein lastenhuoneen lattialla ja laitoimme ajatuksia ylös paperille. Esimerkiksi arkeologin työhön valmistauduimme laatimalla listan mukaan otettavista tavaroista. Sillä ei ollut merkitystä mihin olimme lähdössä tai milloin. Listasta tehtiin yleispätevä. Mukaan suunniteltiin otettavaksi muun muassa reilut sata metriä köyttä, kaksi haulikkoa, neljä revolveria, haavi, kaksi hakkua kaivauksia varten, aseistettu maastoauto, muonaa ja niin edelleen. Myöhemmin varttuneempana selasin listaa ja huomasin merkittäviä puutteita arkeologin varsinaista työnkuvaa ajatellen. Ei se mitään, arkeologeja alati vaanivista alkuasukkaista selviäisimme helposti.

Ninjan ammattiin teimme huolellista esityötä etsimällä tietoa eri taistelulajeista ja kirjasimme muistiin mielestämme hyödyllisiä taisteluliikkeitä. Valitsimme omat aloitusasennot, joihin asettuisimme, mikäli päätyisimme taistelutilanteeseen retkillämme. Loimme myös oman itsepuolustuslajin, Hamaton. Hamaton kehittäminen jäi kuitenkin kesken ja vyöjärjestelmän lisäksi siihen ehdittiin keksiä yksi ainoa liike, muistaakseni se oli puolustautuminen oikean käden suoraa vastaan. Totta kai voin näyttää joskus. Mutta varoita ensin ja lyö hitaasti, aktiivisista Hamato-ajoistani on vierähtänyt muutama vuosi ja olen ruosteessa.

Heittotähtiä nikkaroimme vasaran ja viilan avulla metallisista pullonkorkeista. Oi sitä sankaruuden tunnetta, kun sain muutaman kerran viskattua omatekoisen heittotähden puuseinään kiinni. Pihan lasten keskuudessa saavutin hetkeksi myyttisen gurun maineen. Kaksi vuotta vanhempi kiusaaja-Anttikin joutui nöyrtymään herruuteni edessä. Vaan katoavaista on mainen kunnia. Arki palasi aina yhtä yllättäen ja joku lunasti gurun viitan esittelemällä itsetekemiään nunchakuja tai hienoa vaneri-katanaa.

Ninja-aikoinani suunnittelin itselleni myös kokomustan taistelupuvun naamioineen kaikkineen. Laadin piirustukset piiloon taittuvista kynsistä, jotka voisin asentaa sormiini. Niiden oli tarkoitus mahdollistaa yliluonnollisen näköinen liikkumiseni seinillä ja puissa. Musta puku yhdistettynä yllättäviin ilmaantumisiini ja taitaviin katoamisiini puolestaan oli omiaan luomaan, jos ei nyt pelon, niin ainakin kunnioituksen ilmapiiriä pihan lasten keskuuteen. Saisi Anttikin oppia olemaan ihmisiksi. Tästä projektista en hiiskunut vanhemmilleni, enkä edes veljelleni, sillä halusin toimia yksin, ilman paria. En muistaakseni loppujen lopuksi ikinä tehnyt yhtään keikkaa mustana ninjana, vaan projekti hautautui pöytälaatikkoon.

Eräs veljeni kanssa perustamamme hanke liittyi supersankareihin. Listasimme tietämiämme supervoimia ja laskimme hyötyjä ja haittoja. Emme olleet kohtuuttomia, vaan ymmärsimme, että yhdellä sankarilla ei voi olla kaikkia voimia. Päätimme rajata omat supervoimamme kahteen, korkeintaan kolmeen ominaisuuteen per sankari. Kostyymeiksi valitsimme kummallekin Batman-henkiset asusteet. Myös hieno auto oli tärkeä. Sekundäärisupervoimien vaihtoehtoina pallottelimme näkymättömyyttä, voimakkuutta, laserkatsetta, ym. Ensisijaiseksi supervoimaksi halusimme kuitenkin molemmat lentämisen. Se oli selvä. Teimme kaikkemme oppiaksemme lentämään, luimme kirjoista aiheesta ja treenasimme hyppyvoimia. Viimeisenä keinona veimme asian Jumalan eteen. Rukoilimme nöyrästi ja vilpittömästi polvillamme päät painettuina lentokykyä ja lupasimme käyttää sitä hyvään. Taisimme jotain vaihtokauppojakin ehdottaa. Hanke jäi ideoinnin tasolle, en muistaakseni lentänyt koskaan.

Nyt aikuisena huomaan edelleen innostuvani samoista asioista. Eri syistä kuitenkin. Aamulla, suden hetken ja kukonlaulun välissä nukuttaessani kuopustamme uudelleen, aloin listata mielessäni arjessa hyödyllisiä supervoimia. Tulin siihen lopputulemaan, että moni supervoima, jolla pystyisi taistelemaan rikollisuutta, tai kiusaaja-Anttia vastaan, olisi hyödyksi ihan tavallisessa arjessakin. Supernopeus auttaisi pysymään 1,5-vuotiaan perässä ja nappaamaan kiinni kaatuvia maitolaseja, laserkatseella löytyisi 9-vuotiaan aina hukassa oleva kännykkä ja ajanpysäytyssupervoima puolestaan toisi merkittävän helpotuksen arkiaamuihin.

Kaikkein kipeimmin tarvitsisin kuitenkin edelleen sitä lentokykyä. En ole kohtuuton. Ei tarvitsisi nousta korkealle. Riittää että kohoaisin muutaman sentin lattian pinnasta ja pystyisin liukumaan äänettömästi pois nukutustilanteesta, ilman että lapsi herää lähtööni. Toinen upea ominaisuus olisi kyky siirtää itsensä paikasta toiseen seinien läpi. Tai kyky avata ja sulkea ovi äänettömästi. Tai edes se, ettei sadattele, kun astuu pimeässä lego-palikan päälle. Ainakaan ääneen.