Ajan lyhyt hysteria

Toisinaan minulla on ollut vaikeuksia suhteuttaa pienen ihmisen kiireitä ja tärkeitä tekemisiä maailmankaikkeuden mittakaavaan. Olen jo pitkään asiaa pohdiskellut ja tullut siihen lopputulemaan, että oikeasti suurin osa maailmaa hallitsevasta stressistä, vouhkotuksesta, päättömästä kiireestä deadlineineen ei ole niin tärkeitä, kuin kuka mistäkin syystä haluaisi olevan.

Muistan, kuinka kerran töissä (poikkeuksellisesti erittäin) kiireisenä työpäivänä juostessani käytävällä tekemisestä toiseen, muuan rauhallisena tunnettu työkaveri virkkoi rauhakseen minut nähtyään: "Kiire on useimmiten itseaiheutettua." Pöyristyin. En minä ollut tätä kiirettä tehnyt, enkä hankkinut! Kun oma kiireeni tuohtumisineen lauhtui, ajattelin asiaa ja totesin asian olevan juuri niin kuin stressitön ystäväni oli sanonut.

Ajatellaan maapalloa, jossa ei ole ihmisiä. Maailma pyörii itsekseen, omaan tahtiinsa, tulee päivä, tulee yö, vuodenajat vaihtelevat, ja asiat vain tapahtuvat itsekseen. Laitetaan sinne yksi ihminen ja heti alkaa tapahtua. Puita kaatuu, maata siirtyy ja pian ihminen on saanut aikaiseksi majan, turvapaikan. Rakennusvaiheessa, kun maja alkoi olla lopuillaan ja lähestyvä myrsky pakotti jouduttamaan töitä, ihminen tunsi oudon tuntemuksen kehossaan ja sielussaan. Ihminen ajatteli: "Örgh, urhagududa?"(Suomeksi ajatus kuului suunnilleen: "No, kylläpäs se eilinen mammuttipaisti potkii takaisin, vai onko tämä jotain muuta?") Se oli jotain muuta, hän ei vielä osannut nimetä tunnetta, mutta kyseessä oli orastava kiireen tuntu ja stressi.

Laitetaan maapallolle toinen ihminen ja asiat menevät monimutkaiseksi. Aiemmin planeettaa asuttanut ihminen kokee olevansa velvollinen opettamaan uutta tulokasta maan tavoille. Alkuperäinen ihminen keksii uudemmalle ihmiselle säännöt ja laatii niistä kirjan. Kutsutaan sitä vaikka "Yleispalvelusohjesääntönormiasetuskokoelmaksi". Koska uuden tulokkaan mielestä säännöt ovat vaikeasti tulkittavia ja paikoitellen typeriä, vanha ihminen rakentaa uuden majan, hieman suuremman, ja nimeää sen "Vraastholgsyksi" (tästä juontuu suomenkielen nimi -virastotalo). Vanha ihminen ilmoittaa uudelle tulokkaalle olevansa käytettävissä ja palvelevansa mielellään mahdollisissa Yleispalvelusohjesääntönormiasetuskokoelmaan liittyvissä kysymyksissä auringonnousun ja -laskun välillä. Auringon ollessa ylimmillään neuvontapalvelu ei kuitenkaan ole käytössä, sillä myös vanhan ihmisen on syötävä välillä. Yleispalvelusohjesääntönormiasetuskokoelma, jota tästä lähin serverin tilan säästämiseksi kutsumme YLPSNTRK:si, määrää ja ottaa kantaa muun muassa siihen mihin kukin planeetalla saa rakentaa ja minkälaisia luolia (lähinnä luolakaava-alueella), maailman käytettävissä olevan riistan metsästyskiintiön rajaamisen bruttohenkilöneliötä kohden, moneltako planetaalla on iltaisin hiljaisuus, sekä moneen muuhun pykälään. Kuin huomaamattaan vanha ihminen on tullut luoneeksi "byrokratian" (joka on sanatarkka, suora lainaus uuden ihmisen kalanruotoon tukehtumisen ja kirouksen tuottamasta yhteisäänestä). Lopputuloksena vanha ihminen oli aiheuttanut omalla toiminnallaan uudelle ihmiselle aikataulut, deadlinet ja ylipäätään suunnattoman stressin. Myöhemmin myös vanha ihminen sai osansa stressistä, työajat muuttivat entisen vapaan metsästäjän elämän orjuudeksi, viikonloppujen ja kesäloman, sekä vanhuuseläkkeen odottamiseksi. Lisäksi toimistotyö aiheutti loppujen lopuksi niin pahat hartia- ja yläselkäkivut, että vanha ihminen joutui jäämään ennenaikaiselle sairaseläkkeelle, joka luonnollisesti kustannettiin uuden ihmisen veroäyriäisillä.

Eräällä luennolla koin aiheen tiimoilta pienimuotoisen valaistuksen. KASP1 -kurssin aiheena oli kasvatuksen historialliset ja filosofiset lähtökohdat. Luennolla käsiteltiin ihmisen hämmästyttävän suuria aikaansaannoksia maapallolla suhteellisen lyhyessä ajassa.

Itse kuitenkin näin asiassa myös toisen puolen. Noin 6 000 vuotta sitten ihminen kuulemma asettui aloilleen ja lopetti keräilemisen ja metsästämisen. Siitä alkoi alamäki ja huoli huomisesta: Tuleeko viljaa? Riittääkö se vilja? Mihin ihmeeseen sitä viljaa nyt sitten säilötään? Tuli stressi.

Huolimatta ihmisen olemassaolosta, maapallo on ollut lähes asuttamaton viimeiset 100 000 vuotta. Teollistuminen alkoi noin 250 vuotta sitten ja sinä aikana maapallon väkimäärä on tiesmoninkokertaistunut. Huikeaa kehitystä.

Ennen teollistumista ihmisen stressi ja kiire kuitenkin liittyi rehellisesti ja suoranaisesti eloonjäämiseen. Nykyään asiat jotka aiheuttavat kiirettä ja ahdistusta eivät suinkaan ole hengissä pysymisen kannalta välttämättömiä. Onkin jännittävä ajatella miten, olemassaoloonsa nähden lyhyessä ajassa nykyihminen on rakentanut itselleen häkin, vankilan "aikatauluista ja ToDo-listoista"

Kun asioita asettaa suurempaan mittakaavaan, huomaa mitkä ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Kukin toki pohtikoon itse omalta kohdaltaan, mihin lyhyen maallisen vaelluksensa käyttää. Tuskin sitä ainakaan kannattaa itsetehdyllä "Man made" -kiireellä yrittää nopeuttaa.

Puhummehan nyt samasta asiasta?

Nyt kun olen istunut jo useammalla luennolla, osallistunut asioiden miettimiseen pienryhmissä, tulkinnut ajoittain haastavaakin kirjallisuutta, ja käynyt lukuisia pitkiä, syvällisiä ja akateemisia keskusteluja yliopiston alaCafessa, olen pannut merkille erään kaikkia edellisiä yhdistävän asian. Nimittäin, asioista keskusteltaessa ja puidessa, erityisesti väitellessä, on tärkeää määritellä käytettävien käsitteiden merkitykset.

Ei ole lainkaan yhdentekevää, tarkoitetaanko miesten ja naisten välisellä tasa-arvolla sitä, että tunnustetaan ja hyväksytään että sukupuolet ovat erilaisia, ja maksetaan palkkaa tehdyn työn, ei sukupuolen mukaan. Vai tarkoitetaanko tasa-arvolla sitä, että kaikilta ajetaan hiukset pois, puetaan Pohjois-Korealaisiin unisex-asuihin ja vaaditaan sama osaaminen ja jaksaminen erilaisilla työaloilla hapettomista kaivosoloista, elokuvatrailereiden haudansyvinä miesääninä ja sijaisimettäjinä toimimiseen.

En uskalla väittää, että ahaa-elämykseni – käsitteiden merkitysten sopiminen ennen keskustelun avaamista – tekisi maailmasta paremman paikan, mutta voi siinä olla hieman perää. Mistäs sen tietää, ehkä lähi-idässäkin vallitsevassa rauhattomuudessa on kysymys vain suuresta väärinkäsityksestä? Länsimaat huokaisevat syvään taas kerran järjestettävässä maailmanrauhanneuvoston juhannuskonfferenssissa ja penäävät kiivasluntoisilta idän viisailta syitä ja perusteita sille miksi rauha ja sopuisa rinnakkaiselo ei kelpaa arvon herroille. Idän uskonnon edustajat kääntyvät tulkkiensa puoleen, jotka välittävät viestin "Mehän olemme ajaneet rauhaa koko ajan, Miksi te ette suostu rauhaan?". Lännen edustajat pöyristyvät ja ovat sieraimet väristen aloittamassa kamalan möykän, kun joku keksii kysyä idän edustajilta "Tuota, mitä RAUHA teidän mielestänne tarkoittaa?". Idän edustaja tokaisee kuin itsestään selvän asian "Rauhan tekeminen tarkoittaa kielellämme korkeaa, ujeltavaa kiljumista kaduilla, päätöntä ammuskelua erilaisilla tuliaseilla, kivien heittelyä, amerikan lipun polttamista, sekä kaikennäköistä rettelöintiä ja vastaanhangoittelua. Kuinka niin, mitä rauha teidän kielessänne tarkoittaa?".
Rauhankonfferenssin puheenjohtaja huokaisee "No niin, aloitetaanpa alusta..."

Arkipäiväisempi esimerkki suomalaisesta arjesta ja käsitteiden ristiinymmärtämisestä: Äiti käskee alakoulun ekaluokkalaisen tulla koulusta SUORAAN KOTIIN. Koulu loppuu kello 12.15 ja koululainen saapuu kotiin vajaan kilometrin taipaleeltaan siinä neljän maissa, vaatteet likomärkinä ja mutaisina. Äidin kovisteltua miksei opiskelija noudattanut sovittua kotiintuloaikaa, koululainen vastaa "No mähän tulin!" Tapahtui käsitteen väärinymmärrys, puurot ja vellit menivät sekaisin. Lapsen mielestä äidin väljästi määrittämään "suoraan kotiin" -ehtoon mahtui hyvin vain parin askeleen päässä jalkakäytävästä sijainnut, yllättävän suuri lammikko joka oli syytä ylittää maassa lojuneella pahvilaatikolla, kauhean jännännäköinen keppi joka oli kivenkolossa, jahka se oli ensin porukalla irroitettu koivun latvasta ja tökätty kivistä vaivalla kasattuun kekoon, sekä koirankakka jota jouduttiin välttelemään niin kiivaasti, että se jäi kiinni kaverin kengän pohjaan, joka puolestaan upposi lätäkköön kun kenkää soudettiin pahvilaatikolla miehissä pesemään lätäkön ulapalle. Suoraan kotiin tulemista ei olisi ollut puolestaan poikkeaminen kaverin luona koska se ei ollut reitillä, siitä pikkuoppilas kieltäytyi kohteliaasti. Tosin oli jo alkanut hämärtää ja nälkä kurnia.

Jos arkikielessä ja -puheessa tulee helposti väärinkäsityksiä siitä mitä joku sanomallaan oikeasti tarkoittaa, tuntuu siltä että akateemisen maailman tieteellinen ammattikieli ja -termistö suorastaan vilisee mahdollisuuksia ymmärtää väärin ja tulkita ristiin asioita. Tästä puolestaan seuraa se, että keskustelu ja väittely eivät lopu koskaan. Kun asiaa alkaa oikein pohtimaan ja vetää mukaan ajatuksen siitä mitä oikeasti sellaiset suuret sanat kuin RAKKAUS, VIISAUS, YMMÄRRYS, USKO, jne. tarkoittavat ja miten ne määritellään, niin että kaikki ymmärtävät asian samoin, voi helposti tulla hulluksi(Ettei tule sekaannuksia: Tarkoitan tässä hullulla sellaista henkilöä joka on liiallisen miettimisen vuoksi irtaantunut todellisuudesta.).


 
P.S. En ole oikeasti käynyt yhtään kovin pitkää, syvällistä tai akateemista keskustelua yliopiston alaCafessa.

Kiusantekijä

Koska minusta tulee joskus alakoulun luokanopettaja, koulutukseeni kuuluu tiivistetysti koko alakoulun oppiainekirjon läpikäynti. Tietenkään kaikkia aineita emme ehdi syvällisesti opiskeleman, mutta henkisen orvaskeden rikkovan pintaraapaisun koemme lähes kaikista aihealueista. Koska nyt, kolmekymppisenä minulla on näkökulmaa elämään laajemmin kuin aikanaan alakouluikäisenä, osaan nähdä eri oppiaineiden hyödyllisyyden ja soveltuvuuden tavallisen arjen tilanteisiin. Sitäpaitsi monet oppiaineet ovat näin aikuisiällä ihan oikeasti kiinnostavia ja on vain kiva kerrata helppotajuisella tasolla historiaa, maantietoa, biologiaa, äidin- ja muidenkieliä jne. 

Mutta. Aina on joku mutta, tällä kertaa muttani on esiin noussut, jo lähes unohtunut kauna. Viime viikolla jouduin nähkäätten kohtaamaan vanhan koulukiusaajani. Lähes ihmishahmon saanut oppiaine "Hän" vainosi minua koko oppivelvollisuusikäni ajan. Kiusaaminen ei loppunut lukiossakaan ja "Hän" lyhyenä sai minut jopa puijatuksi vapaaehtoisena yhteisiin ylioppilaskirjoituksiin.  Kun kohtasin "Hänet" yliopistolla luennolla, vanhat haavat repeytyivät auki ja saatoin maistaa katkeruuden karvaan kalkin ja epäonnistumisen kyyneleiden suolaisen maun. Olimme ystäviä vielä 2. luokalla, mutta sitten tiemme pikkuhiljaa erkanivat. En tiedä oliko kyse ystävysten erilleen kasvamisesta, vai rikkoiko välimme jokin typerä väärinkäsitys, mutta 4.luokka-asteesta eteenpäin olimme vihollisia. Muistan kuinka luokkatoverini puhuivat "Hänestä" kuin kenestä tahansa, osa jopa kertoi pitävänsä koulussa juuri "Hänestä" erityisesti ja viihtyvänsä kanssaan jopa vapaa-ajalla. En ymmärtänyt moista.

Loppujen lopuksi selvisin ala-asteen suhteellisen helposti, kunhan pysyin riittävän välimatkan päässä "Hänestä". Useimmat kokeet, joita "Hänen" kanssaan jouduin tekemään, tein opettajan pyynnöstä kahteen kertaan. Se ahdisti, mutta johtui siitä etten ollut viettänyt "Hänen" kanssaan vapaa-aikaani. Isäni, joka on viisas ja vahva mies auttoi minua suhtautumaan "Häneen" ja olen kiitollinen rohkaisevasta asenteesta. Olisin kuitenkin toivonut että isä olisi mennyt antamaan selkäsaunan "Hänelle" ja "Hän-isälleen", jotta touhu olisi loppunut. Toisinaan projisoin "Häneen" kohdistuvan vihani opettajaani, tämä suhtautui tunteisiini kuitenkin ymmärtäen ja rohkaisten hänkin selvittämään välini "Hänen" kanssaan. Ei auttanut, enkä selvittänyt. 

Yläasteelle siirryttäessä, "Hän" muuttui monimutkaisemmaksi ja vaikeaselkoisemmaksi. Silti jouduin olemaan "Hänen" kanssaan tekemisissä viikoittain. Jälleen kokeiden sattuessa, teimme ne poikkeuksetta kahteen kertaan. Yhtä usein "Hän" sysäsi minut uusintakokeista halveksien eteenpäin kohti seuraavaa kiirastulta, luokalleni en sentään jäänyt. Yläasteella myös huomasin että "Hän" on jonkinlaisessa löyhässä aseveliliitossa "FY:n, KE:n ja ATK:n" kanssa. "He" eivät kiusanneet minua yhtä paljon, mutta suhtautuivat silti penseästi, enkä oikein ikinä ymmärtänyt heitä.

Lukiossa kuulin että "Hänellä" on paha...anteeksi vielä pahempi kaksoisveli, "Pitkä-Hän". Meille myös kerrottiin, että "Heistä" ei pääse eroon, vaan jompikumpi "Hän-rouvan" pojista pitää valita. Luonnollisesti päädyin "Lyhyt-Häneen". Mikään ei muuttunut ja vihani kasvoi, "Hän" puolestaan muuttui yhä vaikeammin ymmärrettäväksi. Olin ymmärtänyt, että elämässä pitää tehdä asioita joista ei pidä, niinpä suoritin lukion "Lyhyt-Hänen" kanssaan kurssi kurssilta, rima heiluen. Luulen että eteneminen minun kanssani oli yhtä vastenmielistä "Lyhyt-Hänelle" kuin minulle hänen kanssaan. Koulumme johtava opettajatar, joka oli "Häneyden" asiantuntija ja puolestapuhuja, agitoi minut osallistumaan "Lyhyt-Hänen" kanssaan ylioppilaskirjoituksiin vapaaehtoisena. Perusteena oli se, että ""Pitkä-Hän" vaatii jo lahjoja, mutta "Lyhyt-Hänen" kanssaan pärjääminen vaatii ainoastaan istumalihaksia.". Koska olen helposti lietsottavaa ihmissortimenttia, ilmoittauduin kirjoituksiin. Seuraavan päivänä, taas kerran riideltyäni "Lyhyt-Hänen" kanssaan menin sanomaan johtajaopettajattarelle etten tule selviytymään edes "Lyhyt-Hänestä" ja koska kyseessä oli vapaaehtoinen kirjoitus, haluaisin perua sen. Opettajatar katsoi minuun Clinteastwoodin kostajasilmillä ja sanoi sylkäisten: "Istumalihakset.". Ymmärsin vihjeen ja suostuin osallistumaan kirjoituksiin vaikka mieleni olisi tehnyt näyttää "Lyhyt-Hänelle" ja johtajaopettajarakastajattarelleen istumalihaksiani. Kirjoitukset eivät menneet hyvin. 

Kohtasimme "Hänen" kanssaan viime viikolla, monialaisten aineiden matematiikan luennolla. Ajattelin, että nyt aikuisena pystyn kyllä päivittämään kokemukseni ja motivaation avulla asenteeni sellaiseen vireeseen, että pystyn, jaksan haluan ja jopa innostun opiskelemaan matematiikkaa. Sehän on oikeasti hyödyllinen aine, olen tarvinnut sitä erilaisissa tilanteissa aina ja tulen tarvitsemaan. Perustaitojen lisäksi olisi kiva kokeilla vaikeampia yhtälöitä ja ehkä jopa oppia mitä se derivointi oikein on. Sitä paitsi, ongelmanratkaisutehtävät ovat hauskoja pikku pulmia, niitä on kiva ratkoa.

 Ei, ei, ei ja vielä kerran ei! Mielikuvaharjoituksista ja tsemppiasenne-naminami-hokemista huolimatta en edelleenkään siedä matematiikkaa. En yhtään pidä ongelmanratkaisutehtävistä, en halua pohtia kenen pojista pitää mennä ensin tunnelista kenen kanssa, enintään kaksi kerrallaan, edeten aina parin hitaamman osapuolen mukaan, niin että kaikille neljälle pojalle riittää taskulampun valoa joka palaa vain 13 minuuttia.
Miksi te menitte sinne tunneliin!?
Hankkikaa parempi lamppu, jokaiselle oma!
Menkää nyt hyvänen aika peräkanaa, käsi kädessä siitä tunnelista, jos se on liian ahdas kulkea rinnakkain!
Jättäkää hitain poika virumaan tunnelin toiseen päähän, oppiipahan pitämään kunnoistaan huolta!
Soittakaa apua, jos on hätä!

Keksikää jotain, mutta älkää vaivatko minua sillä. Kiitos!

"Nämä kalvot tulevat nettiin, mutta kannattaa tehdä muistiinpanoja."

Luento on alkamaisillaan, kuulijat hakevat paikkojaan, asettautuvat istumaan ja kaivavat esille muistiinpanovälineensä. Joillain laukusta ilmestyy tabletti, toisella läppäri ja osa kirjoittaa asiat ylös ruudulliseen luentolehtiöön. Minä olen viimeksimainitun menetelmän kannattaja ja tykkään rustata muistiinpanoni käsin, joten kaivanpa minäkin esille omat paperini. Muistiin merkitseminen on kurssista suoriutumisen kannalta tärkeää, koska myös luennot tullaan tenttimään.Viimein luennoitsija aloittaa viisauden jakamisen ja kuulijakunta kerää tärkeät tiedonhiput talteen myöhempää opiskelua varten.

Minä tuijotan luennoitsijaa. Siirrän katseeni valkokankaalla paistuvaan powerpoint-esitykseen. Sitten katson taas luennoitsijaa. Otan kynän käteeni, mutta en keksi mitä kirjoittaa muistiin, joten kirjoitan paperin yläreunaan vain kurssin nimen ja luennon otsikon, on nähkäätten tärkeää pitää eri kurssien muistiinpanot järjestyksessä. Tuijotan vuorotellen valkokangasta ja luennoitsijaa. Siristän silmiäni ja rypistän kulmiani, jotta näyttäisin keskittyneemmältä ja vakavammalta. En kuitenkaan vakuuta edes itseäni, enkä edelleenkään keksi mitä kirjoittaa muistiin. Huomaan sivusilmällä kuinka monet muut muistiinpanijat kääntävät jo esiin kuka toista, kuka kolmatta sivua lehtiöissään. Kynät sauhuavat. Kyllä minäkin ymmärrän mitä luennoitsija sanoo, mutta en kuule enkä ymmärrä mitään niin erikoista tai poikkeavaa, että se kannattaisi kirjoittaa muistiin. Vihdoin ryhdistäydyn: "Nyt herätys mies! Kirjoita jotain!". Alan kirjoittaa.  Noin, nyt minulla on paperilla suttuisella käsialallani kirjoitettu sanasta sanaan kankaalle heijastettu powerpoint -kalvo. Mitäs hyötyä tällaisesta nyt sitten on? Luovutan, istun hiljaa paikoillani ja kuuntelen. Vihdoin luennon loputtua, pakkaan huolellisesti tyhjän muistiinpanopaperini sille kuuluvaan kansioon ja poistun tyytyväisenä lounaalle.

Tunnustettakoon se ääneen: En osaa tehdä muistiinpanoja. En ole koskaan osannut, enkä tiedä opinkokaan. Oikeasti kyse ei liene välttämättä asioiden teknisestä ylöskirjaamisesta, vaan erilaisten kokonaisuuksien ja asiayhteyksien tietynlaisesta hahmottamisesta. Toivon kovasti että tämän ammattikasvattajakoulutkseni aikana opin itsestäni uusia puolia ja opin uusia ammattialanikäsitteitä, jonka jälkeen pystyn totuudenmukaisesti kertomaan minkälainen oppija oikein olen ja miten opin. Massaluennoilla muistiinpanoja tekemällä en ainakaan, enkä kyllä odota sitä oppilailtanikaan.  

Neulebloggausta

Helppojen opintopisteiden toivossa ilmoittauduin teknisen käsityön lisäksi tekstiilityön, tuttavallisemmin "rättikässän" kurssille. Kummallakin oppiaineella on muuten nykyään eri nimi kuin minun lapsuudessani: tekninen työ on raflaavasti "teknologiakasvatus" ja tekstiilityö puolestaan sukupuolineutraalin yksinkertaisesti "käsityö".

En koulussa ikinä opiskellut rättik..anteeksi, käsitöitä enempää kuin oli pakko. En kuitenkaan siitä syystä ettäkö aihe olisi ollut vastenmielinen, ehei, teknologiakasvatus vaan veti puoleensa niin paljon enemmän. Itsesiassa muistan jopa pienenä lainanneeni äidin ompelukonetta ja ommelleeni itselleni... tuota, no kokeilleeni sitä.

Myöhemmin tutustuin käsitöihin soveltavasti työelämässä, aloittaessani heti yo-kirjoitusten jäkeisenä päivänä työt monikansallisessa pikasuutariyrityksessä. Kyllä, kyseessä oli sama firma jonka logossa on se hymyilevä punatakkinen heppu ison avaimen kanssa. Minkäänlaista koulutusta alalle minulla ei ollut, mutta pelin henki oli että uusi työntekijä koulutetaan työhön. Ilmeisesti onnistuin jotenkin vakuuttamaan haastattelijat käsieni kätevyydestä ja sain paikan.

Pidin heti työstä suunnattomasti. Toimenkuvaani kuului kenkien korjauksen ja avainten valmistuksen lisäksi kaikki nahka- ja jalkinealan työt, jotka uskalsin ottaa vastaan. Vaihdoin vaatteisiin neppareita, lyhensin vöitä, vaihdoin nahkatakkeihin ja kenkiin vetoketjuja, tein kaikenennäköisiä eri ompelutöitä nahkavarusteille ja -vaatteille. Jännittävin hetki oli kun muuan kelpo moottoripyöräkerholainen halusi liiviensä selkämykseen ison kangasmerkin, sellaisen logon jossa  hassu sombreropäinen ukkeli osoitteli aseella ja veitsellä, sekä rintapieleen pienen merkin, jossa luki "1%". Juuri kun mies oli päässyt kertomasta että olin ainoa suutari jonka oli tavoittanut ennen parin tunnin päästä alkavia "ajoja" ja että merkkien paikallesaaminen oli hirvittävän, äärimmäisen tärkeää, koneeni hajosi ja alkoi tekemään ns. "sylttyä". Yritin selittää: "Tuota tässä on nyt vähän...ei tämä nyt...jos vaikka huomenna...".Mies vastasi kohteliaasti, jäätävän rauhallisella äänellä tarvitsevansa liivit NYT ja sanoi jaksavansa kyllä odottaa hetken että neulon merkit käsin. Jonoa alkoi kerääntyä ja ylähuuleni kostua tuskanhiestä. Vihdoin 20 (tuskallisen) minuutin jälkeen ojensin miehelle, sormi hermostuksissa tehdystä neulanpistosta verta tihkuen kökösti ommellut liivit. Mies kiitti, maksoi avokätisesti ja lähti "ajoihinsa", minä katsoin seuraavaa jonottavaa asiakasta silmiin ja laitoin sanaakaan sanomatta tiskille kyltin "palaan 15 min kuluttua" ja lähdin hikimärkänä hermokahveille.

Mutta, takaisin käsityöopintoihin. Tekstiilityön aloitustunneilla kävi ilmi, kuten olin odottanutkin, että siellä neulotaan ja virkataan. Se sopii, pitäähän niitä opetella ja jokaisen miehen hieman osata. Suurin järkytys oli velvoite osallistua roosanauhakampanjaan liittyvään "neuleperformanssiin" Tampereen pääkirjastolla. Opiskelijoiden piti suunnitella miten performanssin avulla demoamme ihmisille eri neuletekniikoita. Ryhmämme sai aiheeksi ketjusilmukkavirkkaamisen (muistaakseni ja ymmärtääkseni). Suunnittelupalavereissa minä ja toinen kurssilla oleva Y-kromosomilla varustettu oppilas osallistuimme innokkaasti nyökyttelemällä osoittaen olevamme samaa mieltä tyttöjen kanssa.

Suoraa ketjusilmukkaa neuleperformanssissa

Selvittyämme performanssista hengissä aloimme harjoittelemaan virkkausta. Virkkauksen jujun äkkäsin yllättävän nopeasti. Pahan automaattikahvin ja paksun langan avulla sain nopeasti aikaan  kupin, kipon, mukin, kulhon...tuollaisen kaarevapohjaisen, päältä avoimen tuotoksen.

Virkkaaminen sujui jo, mutta kun pääsin käsiksi neulomiseen uusi ahdistava maailma aukeni silmieni eteen. Opettajan ja oppilastovereiden ohjeet "Joo, sitten se sukeltaa tuolta ja koukkaa....ei, ei noin, kun etupuolelta yläkautta...näin.", tai  "Eikun joka toinen on nurja....ei, ei noin. Nurjalla otetaan tuosta ja mennään....Älä purista niitä puikkoja noin lujaa...noin...oho, no nyt ne silmukat täytyy onkia..tai itseasiassa pura se ja aloita uudelleen.".

Vannon että tein parhaani ja yritin, mutta olin täysin sokea huomaamaan mikä on nurja mikä oikea, tai mikä on silmukan ylä- ala- ,vasen-, oikea, tai vääräpuoli. Minun oli myös annettu ymmärtää että neulominen on rentouttava harrastus ja että sitä voi tehdä vaikkapa luennolla, sillä lailla näppärästi. Ja pah! Tunnin jälkeen hartiani ja yläselkäni olivat enemmän jumissa kuin huonosti nukkuneella Quasimodolla, silmiini sattui ja näin tähtiä, lisäksi voin pahoin. Pahinta oli epäonnistumisen hyväksyminen ja tunnustaa ääneen se että tämä ei nyt oikein lähtenyt. Taisin pienen kyyneleenkin siinä vieräyttää.

En kuitenkaan luovuttanut, vaan otin koululta mukaan lankakerän ja viisi neloskoon puikkoa ja päätin tehdä siitä jotain. No, tottapuhuen en olisi osannut, viitsinyt enkä pystynyt saamaan aikaiseksi minkäännäköistä tuotosta ilman henkilökohtaista mentoriani, vaimoani. Hän opasti kädestä pitäen, kärsivällisesti ja pitkämielisesti mitä tehdä ja miten. Alunperin olin ajatellut tekeväni itselleni villasukat, mutta nähtyäni edessä olevan työmäärän päädyin lasten villasukka-ajatusten kautta tekemään vauvan töppöset.

Alku ei näyttänyt yhtään valoisammalta kuin aiempikaan neulomiskokemukseni, mutta ilokseni huomasin että homma lähti luistamaan. Eräänä sunnuntaina havahduin siihen että olin istunut lähes koko päivän sohvalla ja neulonut töppösiä. Illalla kun lopetin, oireet olivat edelleen samat: hartiajumi, silmäsärky, pahoinvointi ja hikoilu(?), mutta mieli oli kevyempi kuin aiemmin, olin saanut jotain aikaiseksi. 

Sain töppöset valmiiksi noin viikon aikana, silloin tällöin neuloen. Työni jälki, tai kuten nykyään osaan sanoa: käsialani on neulelehden mallitöppösiin verrattuna aika rumaa, tossuista tuli erikokoiset, eivätkä ne ole ihmisjalan muotoiset vaan malli sopii enemmän teini-ikäiselle, tai hieman nuoremmalle mutanttininjakilpikonnalle. Mutta, sain ne valmiiksi, pahus soikoon, minä neuloin tossut. Olen tuotoksestani ylpeä ja iloinen siitä että ne yllättäen sopivatkin viisivuotiaallemme, joten ei ole edes tarpeen tehdä tossuihin uutta vauvaa.

Työkalukaapista Narniaan

Ehdoton suosikkioppiaineeni koulussa on kautta aikain ollut tekninen työ. Luulin että ainoa mahdollisuus opiskella ko. oppiaineen aineenopettajaksi, on Raumalla. Olin onnesta ymmyrkäisenä kun opintojen jo alettua tajusin, että Tampereen yliopistossa voi erikoistua myös teknisiin töihin 25 opintopisteen verran. Käytännössä tämä antaa kelpoisuuden opettaa puukässää alakoulussa. Ilmoittauduin oitis mukaan. Yliopiston teknisen työn tilat, tai kuten siellä ruukataan sanoa: paja, oli positiivinen yllätys. Tilat, työkoneet ja -kalut ovat uusia, vain vuoden vanhoja. Ainoa miinuspuoli koko asiassa on se etteivät opiskelijat saa käyttää tiloja ilman "aikuista". Niinpä niin. Meininki on hieman erilaista kuin Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen soitinrakennuspuolella, villissä lännessä, jossa työt vasta alkoivat kun opettajat illalla lähtivät.  

No, maassa maan tavalla. Kurssin aluksi demosimme toisillemme kuinka eri työkalut ja tekniikat toimivat. Seuraavaksi aloimme tekemään omia projektejamme. Mainitsemani tilankäytön rajoituksen takia hylkäsin ajatuksen soitinrakennusharrastukseni päivittämisestä puoliammattilaisuudeksi. Sen sijaan ajattelin hypätä pois mukavuusalueeltani puuntyöstämisen saralta ja kokeilla hieman vieraampia metallitöitä. Löysin koululla olevasta käsityöalan kirjasta piirrustukset postilaatikkoon ja innostuin värkkäämään sellaisen.

Pitäähän postilootan olla pikkuisen isompi ja komiampi kuin naapureiden perus-Orthexit. Alunperin halusin tehdä hienon rosterisen postilaatikon, mutta koska ruostumaton teräs oli kuulemma turhan arvokas materiaali mahdutettavaksi oppilaitoksen budjettiin ja tilalle tarjottu pelti liian arkista minun makuuni, valitsin materiaaliksi alumiinin

Lähtötilanne ja kulmalistat jo taivutettuna

Kiinnitin osat toisiinsa veto-, elikkäs popniiteillä. Kulmalistojen alle ja osien väliin ruuttasin reilulla kädellä saniteettisilikonia sekä sitomaan osia toisiinsa, että estämään aikanaa kosteuden tihkumisen rakkaiden laskujeni ja oriveden sanomien päälle.

Valmis pömpeli kutsuvasti raollaan
















Postilaatikko on kasassa ja odottaa teräsvillakäsittelyä, jolla on tarkoitus tehdä siihen nätti mattapinta. Koska aikaa jää vielä hyvin ennen kurssin loppua, ajattelin kokeilla koulun laserleikkuria ja väkertää jostain materiaalista laatikkoon talon numeron, sekä nimen.

Työ valmistui yllättävän nopeasti, vain parissa illassa. Aikaa ei mennyt paljoa, popniittejä senkin edestä. Pahoitteluni lopulle vuosikurssille, teidän täytyy tyytyä liimaamiseen, naulaamiseen, ruuvaamiseen, hitsaamiseen, takomiseen, juottamiseen, valamiseen tai ilmastointiteippiin, popniitit loppuivat.

Ovatko tenttijät valmiina?

No niin, opiskelu-urani on siinä vaiheessa, että takana on kaksi tenttiä. Ensiksi kokeilin tenttiä kasvatustiedonperusteet sosiologispsykogispedaalisaiheisen KASP3-kurssin luento-osion sähkötenttinä ja tänään teimme KASLUOM4-kurssin vanhanmallisesti tentin paperille, kuten isoisät ja heidän isänsä aikoinaan. Kuinka kävi? En tiedä vielä, mutta onpahan järjestelmät korkattu.

Vanha vintagemallin tenttimismenetelmä alkaa kuulemma olla pikkuhiljaa jo historiaa ja tulevaisuudessa tentit tullaan tekemään tietokoneilla. "Eppää, liian helppoa" -huutavat yliopiston aikoinaan pergamentilla ja sulkakynällä suorittaneet. Ennen kuin kukaan puritanisti pöyristyy, puolustelen sähköistä tenttimismuotoa hieman. Idea on että opiskelija voi tenttimisajan alkamisen jälkeen varata itselleen sopivan ajan sähköiseen tenttiin. Tenttiin mennään yhtälailla valmistautuneena ja yön yli valvoneena niin kuin aiemmatkin sukupolvet ovat tehneet. Itse tilaisuus on hiljaisuuden täyttämä jännityksen hetki. Luokkaan kirjaudutaan sisään omalla kulkukortilla ja varausilmoituksen yhteydessä saadun, numeroidun tietokoneen luo astellaan hissun kissun. Jokainen kone on omassa loosissaan, omassa työrauhassa. Huoneessa on videovalvonta ja mystiset "valvojat" jossain valvontakeskuksessa vertailevat täsmäävätkö numeroidut paikat, tenttijät sekä kulkukorttileimaukset toisiinsa ja videokuvaan. Koneelle kirjaudutaan omilla tunnuksilla ja ohjelma kertoo miten homma etenee. Tentissä jossa itse olin, tietokone arpoi kurssin kysymyspankista kolme kysymystä joista piti vastata kahteen. Omalta päätteeltä ei saa nousta ennenkuin on valmis. Ohjelma jolla tentti tehdään on vähän kuin köyhän miehen Word. Kirjoittamisen lisäksi ohjelmalla pystyy kopioimaan, leikkaamaan ja liittämään tekstiä, siinä kaikki toiminnot.

Itse liputan sähköisen tenttimisjärjestelmän puolesta. Joustava aikataulutus ja mahdollisuus kirjoittaa tekstit näppäimistöllä ovat lyömätön parannus vanhaan systeemiin. Siitähän minulla ei tosin ole paljoa kokemusta, mutta ihan oikeasti tuntuisi tyhmältä kirjoittaa pitkiä esseevastauksia käsin jos kaikki materiaali ja jopa omat muistiinpanot ovat sähköisessä muodossa. Varmasti joku on kitissyt aikanaan kun vallitseva järjestelmä tai sosiaalinen paine on pakottanut siirtymään jatkamaan piirroksia luolanseinältä lehmännahalle tai jopa tuolle ohimenevälle ilmiölle – paperille. Samoin aikanaan valitettiin kun maailman hienoin keksintö, hengenvaarallinen öljyvalo, sai tehdä tilaa vähintäänkin yhtä hengenvaaralliselle sähkövalolle. Niin se vain kehitys kehittyy, mutta tuskin paperi ja kynä mihinkään katoavat. Ehkä ne joskus herkkinä talvi-iltoina kaivetaan esiin ja isoisä näyttää öljylampun valossa mitä se kaunokirjoitus oikein on.

Entäpä tämän päiväinen paperitentti? Aiheena oli kuva- ja mediakulttuuri. En tunnusta stressanneeni tenttiä etukäteen, mutta pikkuisen jännitin minkäköhänlaisista kysymyksistä tai analysoitavista taideteoksista tentti oli kasattu. Ennen tentin alkua isällisen lempeä tentinvalvoja, kuvataiderohvessori veti maton kaikkien alta ja sanoi: "Te istutte siinä nyt jotenkin...tämä tila on vähän huono...Mitäs jos tehtäisiin tentti paritenttinä, sopiiko? Palautatte sitten yhteisen vastauspaperin". "Ööö....sopii" sopersi tenttikansa. Seuraavaksi tapahtui ripeä parinmuodostus, taitavat taktikot anelivat parikseen ei-parhaan-kaverinsa, vaan sen taiteille-omistautuneimman-tuttavansa joka oikeasti tiesi aiheesta jotain. 

Tenttiin tuli kaksi tehtävää: taideteosanalyysi ja media-aiheinen pohdintatehtävä. Me teimme parini kanssa työnjaon ja otimme kumpikin yhden kysymyksen johon vastasimme. Tarkastimme lopuksi vastauksemme ristiin ja olimme ylpeitä lopputuloksesta. Yllätys, yllätys tekijämäärän tuplaantuessa tenttiin kului vain puolet suunnitellusta ajasta. 

Täytyy myöntää että opettajan – käsittääkseni improvisoitu – tenttimismuotoratkaisu oli hivenen yllättävä, mutta varsin toimiva. Minkä takia tentin, kokeen tai jonkun muun näyttötilanteen pitäisi olla äärimmilleen viety hermopainehetki, jossa ei muista edes omaa nimeään? Kai se vain on osa opiskelukulttuuria, tilanne jossa mies niin sanotusti punnitaan.

Olette siis ensimmäistä kertaa pappia kyydissä?

Kävimme tuossa männä viikolla lapsemme koululla vanhempainvartissa. Erona koko luokan vanhempainiltoihin tällaisissa tilaisuuksissa opettaja tapaa pelkästään yhden oppilaan ja tämän vanhemmat kerrallaan. Menimme siis poikamme* luokkaan, jossa tumma*, ulkomaalaista syntyperää oleva* ja ihastuttavalla aksentilla* puhuva opettajatar* otti meidät vastaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun tapasimme poikamme opettajan, nti Hodginsonin* ja odotin hieman jännityksellä ja lievien ennakkoluulojen riivaamana tapaamistamme. Heti alkuun kävimme läpi kaikki päivänpolttavat asiat lapsemme koulumenestyksestä, aktiivisuudesta, kotitehtävien tekemisestä ja niin edelleen. Emme yllättyneet yhteenvedosta, mutta kuten autokatsastuksessakin on tapana huokaista helpotuksesta kun virkailija lyö leiman ehjäksi tiedetyn auton rekisteriotteeseen, huoahdimme tyytyväisenä opettajan kertoessa ettei lapsellamme ole mitään ongelmia koulunkäynnissä.

Virallisten asioiden jälkeen juttelimme niitä näitä ja juttu tuntui luistavan. Koska kävi ilmi että opettajatattar oli valmistunut vasta vajaa vuosi sitten, päätin paljastaa, yhteisten tuttujen toivossa, olevani alan opiskelija. Tuttuja ei ollut, mutta tässä vaiheessa hän kertoi, että huolimatta suhteellisen laajasta sijaisuustyökokemuksestaan huolimatta, tämä on hänen ensimmäinen oma luokkansa.

Tuossa vaiheessa mielessäni heräsi ajatuksia. Huomioitavaa on, että tämä ei missään nimessä ole kritiikkiä tai epäilystä nti Hodginsonia kohtaan, hän, kuten jo sanoin, antoi itsestään erittäin positiivisen ja ammattitaitoisen kuvan. Tajusin kuitenkin että jokainen opettaja, minäkin toivottavasti joskus, saa luotsattavakseen ensimmäisen luokkansa. Opettajalle tuo tilanne on jännä paikka, sillä pelkästään koulutus ammattiin ei ikinä voi antaa eväitä täydelliseen onnistumiseen, vaan oikeaksi ammattilaiseksi kasvetaan yhdistämällä opitut asiat kokemukseen. Itse asiassa, jos oikein kylmästi ajattelee, voisi sanoa että opettajan ensimmäinen luokka on tälle ikään kuin harjoitusprojekti työelämässä, omaa uraansa varten.

Opettajalle jännä paikka, toki, mutta entä sitten lapsille? Minun poikani on kyseisellä luokka-asteella vain kerran elämässään ja silloin opitut asiat toimivat pohjana seuraaville opinnoille ja luokille. Hän on tuon ikäinen vain kerran elämässään ja itsetunnon ja identiteetin rakentuminen voi olla herkässä vaiheessa. Mitä jos omasta osaamisestaan vielä epävarma opettaja(en tarkoita nti Hodginsonia) onnistuu jotenkin ryssimään luokka-asteen opetussuunnitelmaan kuuluvan opetuksen tai ylenpalttisella pätemisellään polkemaan oppilaiden asenteita tai itsetuntoa suohon? Ja kaikki tämä vain kokemattomuuden takia.

Eniten ajatus pelottaa kun mietin, että jonain päivänä minun vastuullani on oma luokka, jonka oppilaista pitäisi kasvattaa vastuuntuntoisia, järkeviä, yleissivistyneitä ja itsenäisesti kriittisesti ajattelevia medialukutaitoisia toimijoita yhteiskuntaan. Lisäksi pitäisi osata kommunikoida vähintään yhtä kriittisesti ajattelevien vanhempien kanssa ja toisaalta olla sopivasti samaa mieltä budjettien ja säästöpaineiden lannistaman työnantajan edustajan,  rehtorin kanssa.

Tuntuupa tuskalliselta. Taitaa kuitenkin olla niin, että oli kyseessä mikä asia tahansa, ensimmäinen kerta sattuu aina ja noloja virheitä tulee. Mutta toisaalta ensimmäinen kerta on pakollinen, ja siitä saatu pienikin määrä kokemusta auttaa oppimaan virheistä seuraavaa kertaa varten. Ajaton tyhmä klisee "Asenne on tärkein", pitää paikkansa. Jos opettaja haluaa osata, haluaa valmistautua hyvin ja haluaa onnistua, ehkä siitä ensimmäisestäkin luokasta kasvaa ihan kunnon ihmisiä.

*Yksityisyyden suojasta johtuen jutussa esiintyneiden henkilöiden sukupuoli, ihonväri, etnisyys, nimet ja puhetapa muutettu

"Herra Kapteeni, pelkäänpä että olemme ajautuneet aikakapeikkoon.."

Viimeisestä blogipäivityksestä on kulunut jo reilusti yli kuukausi. Reilusti alle kuukausi itseasiassa, mutta on aina kiva korostaa asioita kamalampaan suuntaan. Sitä jotenkin ajattelee että kun vain saan muut vakuutettua siitä kuinka kiire minulla onkaan, saan oivan tekosyyn olla tekemättä monia asioita.

 Minulla esimerkiksi on ollut jo viikkoja, ei, vaan kuukausia niin kova kiire, ettei yhdessäkään vuorokaudessa yksinkertaisesti ole ollut niin pitkää taukoa että olisin ehtinyt käydä lenkillä. Tästä johtuen painoni on alkanut nousta ja vyö kiristyä. Ylettömällä syömisellä, jolle olen joutunut väkisin raivaamaan tilaa kalenteriin, ei käsitääkseni ole vaikutusta asiaan.

Jo kuukausia, ei, vaan vuosia olen ollut niin kiireinen, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt leikkiä lasten kanssa, tai istahtaa kuuntelemaan heidän joulunodotushehkutustaan. "Valitan lapset, mutta tässä on tätä hommaa nyt niin kamalasti, että näytä sitä piirrustusta vaikka huomenna, isillä oli niin kauhean hektinen päivä, että nyt on pakko istua hetkeksi kahville ja tyhjentää pää (selaamalla facebookia), sitten pitää tehdä kouluhommia ja pakkohan ne laskutkin on maksaa.".

Entäpä sitten opiskeluhommien tekeminen kotona iltaisin. Hei Kamoon! Ei perheellinen yksinkertaisesti ehdi syventymään opiskeluihin kotona, etenkään jos muu perhe pyörii jaloissa, ei missään nimessä senhän tietää tyhmepikin. Ehei, naurattaa jo pelkkä ajatuskin, ei se vain onnistu kotona.
Lapset ensin, se on minun mottoni, kohtahan he jo kasvavat ja muuttavat pois kotoa. Ehkä teen tämän esseen sitten illemmalla kun tenavat nukkuvat ja tuo lukuläksy, pyh se on vain lukuläksy sen nyt ehtii vaikka ennen nukahtamista.

Missä ihmeen välissä pitäisi saada jotain, yhtään mitään, aikaan? Tätä menoa koko elämä hulahtaa filminauhana silmieni ohitse, eikä se vielä saisi sitä tehdä. Vasta sitten viimeisillä minuuteilla kun vuonna 2100, kolmannen maailmansodan viimeisessä taistelussa putoan lukuisten ilmavoittojen jälkeen palavasta lentokoneesta, annettuani viimeisen laskuvarjon salamatkustajana olleelle 80-vuotiaalle norjalaiselle orpoleskelle.

Raaka totuushan on se, että kaikilla meillä on käytössämme 24 tuntia vuorokaudessa. Jotkut ovat luonnostaan pätevämpiä rytmittämään elämäänsä, useimpien pitää sitä erikseen opetella. Joillakin olosuhteet ovat otolliset itsenäiselle ajankäytölle ja joillain toisilla taas olosuhteet ikään kuin mätkivät koko ajan molemmille poskille. Yhteistä on kuitenkin se että loppukädessä jokainen on itse vastuussa ajankäytöstään.

Luulenpa että minä itse olen jälleen opinpaikan edessä. Jotta suoriudun edes jotenkin kunnialla, toistaiseksi vielä kaukaisen himmeänä kiiltävän maisterin tutkinnon vaatimuksista, minun on opittava järjestelemään ja suunnittelemaan ajankäyttöäni roimasti jämäkämmin kuin olin alunperin arvellut.

Huh, ehdinpäs kirjoittamaan, nyt pitää taas rientää.

P.S. Mitä tulee kymmensormijärjestelmän opetteluun, se alkoi hienosti, tässä on vain ollut nyt kaikenlaista niin en oikein ole eht....

"Hyvinhän se meni, pari juttua olisi..."

Viime viikolla pääsin ensimmäisen kerran tositoimiin opettajana. Pidimme erään opiskelijatoverini kanssa liikuntatunnin Pirkanmaalla sijaitsevan keskisuuren koulun alakoulun ylempiluokkalaisille, alaikäisille oppilaille. Tämä ympäripyöreä kiertoilmaus johtuu siitä, että haluan varjella tunnilla olleiden lasten ja opetusharjoittelua kanssani suorittaneen parini yksityisyyttä. Ei, mitään kummallista ja salattavaa ei sattunut, mutta näissä asioissa pitää kuulemma olla tarkkana.

Aiheeksi liikunnan kaksoistunnille saimme ulkoliikunnan ja pallopelit. Vaikka olemme äärimmäisen kunnianhimoisia opettajantaimia, halusimme päästä helpolla ja valitsimme aiheeksi jalkapallon, kaikkihan sitä osaavat. Käytössä meillä oli rajattomasti palloja, erivärisiä liivejä, hulavanteita, keiloja, ihan kaikkea mitä keksiä saattaa. Pelikenttänä oli koulun piha ja jonkinlaisella tekonurmella päällystetty jääkiekkokaukalo, joka on muuten aivan mahtava keksintö. Oppilasmateriaali koostui noin 20:stä oppilaasta joista suurin osa oli tyttöjä. Hyvä niin, itselläni on vain tyttäriä joten heikäläisten käsittelystä minulla on kokemusta. Tunnista tulisi helppo, ajattelin.

Aloitimme tunnin pelaamalla lämmittelyksi häntähippaa. Ideana oli, että jokainen kiinnitti housunkaulukseen nauhan hännäksi ja sitten lapset vapautettiin juoksemaan kaukaloon ja riistämään häntiä toisiltaan, aika brutaalia siis. Se kenellä pölyn laskeuduttua oli eniten häntiä, oli voittaja. Peli oli suosittu ja sitä jouduttiin ottamaan useampi erä.

Pelasimme myös polttopalloa. Peliä vaikeutettiin lisäämällä siihen erilaisia vaikeusasteita ja lopuksi polttopallo muuttui ikuisuuspalloksi, jossa pelaaja joutui palettuaan (palttuaan, poltuttuaan, miten tuo taipuu?) ulkokehälle ja pääsi takaisin peliin vasta kun hänet polttanut pelaaja itse paloi. Kuulostaa simppeliltä, mutta ei sitä ole. Pelimuoto sai aikaan huutamista ja väkijoukon vellontaa, inferno alkoi kerätä voimiaan.

Seuraavaksi siirryimme jalkapallon pariin. Lajiharjoittelun ajattelimme aloittaa kevyellä syöttelyllä, edeten yhä vaativampiin tekniikkaharjoituksiin. KRIIIKS! Seurasi ensimmäinen ongelma: Oppilaat piti jakaa kahteen porukkaan, jotta jokainen saisi parin jonka kanssa syötellä. Oppilaita oli pariton määrä, joten tulisi yksi "kolmen pari" eikö? Väärin, yhtäkkiä kentällä oli kolme tai neljä kolmen henkilön muodostamaa, hyvin tiiviisti toisiinsa sitoutunutta "paria". Onneksi homma oli vielä hanskassa ja porukka saatiin jaettua harjoittelijain auktoriteettiä käyttäen kahtia ja tekniikkaharjoitukset saattoivat alkaa.

Liikuntatunnin loppuspektaakkeliksi olimme päättäneet järjestää neljän joukkueen turnauksen. Jakaminen on helppoa ja ohjeet yksinkertaiset: "Teitä on kaksi liivillistä joukkuetta ja kaksi liivitöntä joukuetta! Ensiksi toiset liivittömät pelaavat toisia liivillisiä vastaan, jonka jälkeen liivilliset joukkueet vaihtavat paikkoja ja pelaavat niitä toisia liivittömiä vastaan! Sitten toiset liivilliset ottavat liivit pois ja antavat toisille joilla ei äsken ollut liivejä ja pelaavat niitä....(tässä vaiheessa olin jo itsekkin pahasti sekaisin)..eikun siis ne pelaavat niitä vastaan joilla ei ollut ollut liivejä vaan..."  Nyt ensimmäinen liivitön, tai liivillinen joukkue pelasi jo jotain toista joukkuetta vastaan. Parini rohkaisi ohjeistamistani: "Noniin, peliä!"

Turnauksen aikana pääsimme myös ratkomaan myös muun muassa ongelmia:
- joukkueissa ei ollutkaan yhtäkkiä samanverran pelaajia
- "Ope! X ei suostu pelaamaan, se vaan mököttää"
- "Ope! Z:aa osui pallo naamaan ja se itkee."
- "Ope! Y vaihtoi joukkuetta yhtäkkiä!"
- "Ope! Mun puhelin on hukassa!"
- "Ope! Toi oli varmana maali, mut noi väittää ettei ollut!"
- "Ope! Ketä vastaan meidän piti nyt pelata?!"

Merkille pantavaa on, että kaikki yllä olevat vuorosanat huudettiin yhtäaikaa ja sillä vakavalla varhaisteinin totisuudella. Joukkueet menivät täysin sekaisin ja porukan kierrättäminen siten että kaikki pelaisivat toisiaan vastaan, osoittautui haastavaksi. Tilanne häilyi kaaoksen partaalla, mutta homma saatiin onnistuneesti pakettiin.

Palaute ohjaavalta opettajalta oli rohkaisevaa ja rakentavaa. Pysyimme hyvin tekemässämme suunnitelmassa sekä ajallisesti, että sisällöllisesti. Harjoittelusta jäi käteen muutama hyvä pointti, sinällään maalaisjärjellä ennakoitavia asioita, jotka kokemus vahvisti oikeiksi:  Ensinnäkin, ohjeiden tulee olla selkeät, lyhyet ja ytimekkäät, piste. Toisekseen, aika kuluu yllättävän nopeasti, joten ei kannata hätääntyä vaikka jokaista suunniteltua muuvia ei ehtisikään tekemään. Parempi että on ajallisesti liikaa harjoituksia, joista tarpeen tullen voi karsia, kuin että tunti jää sisällöltään vajaaksi. Ja viimeiseksi, lasten kanssa kannattaa ottaa rennosti, he ovat vielä lapsia.